Heippa pitkästä aikaa!
No nyt on joulun ajan työt takana ja taas jouluhössötysten ohella aikaa lueskella sekä kirjoitella tänne.
Vointini on ollut vähän niin ja näin.. eli pissatulehdus ei ilmeisesti vaan taltu millään: soitan varmemmista tuloksista vielä tänään. JA elämäni ensimmäistä hiivaakin sairastelen, johon siihenkään ei antibiootti tehonnut. Tiedä nyt sitten mitä enää tehdä? Näistä tulehduksista ei siis mitään selkeitä oireita.. Paitsi että olen lähipiirin mukaan todella kalpea, olo on väsynyt, tukkoinen ja verta tulee aina niistäessä nenästä. Vauvan liikkeet tunnen, joten uskon, että ainostaan äippä on kipeä, eikä pikkanen..
Kun fyysinen vointi ei ole ihan superluokkaa, niin pääkoppakin on välillä hieman kovilla. Murehdin ja murehdin.. aikaisemmin sitä, miten vauvan kanssa pärjätään ja nyt sitä, jos vauva ei olekaan kunnossa ja miten jaksan kaiken keskellä. Rakastan miestäni todella paljon, mutta todella pelkään, ettei hänessä ole tarpeeksi voimia tukea minua, jos vaikeita aikoja tulee. Mä tarvitsen tasavertaisen kumppanin rinnalleni, joka ottaa vastuun tästä elämän pienestä ihmeestä mun kanssa. Nämä ajatukset voi kai johtua niistä hormoneista.. älytöntä, mutta varaudun jo henkisesti siihen, että lopulta meitä on vaan kaksi: minä ja vauvani.
Nyt sai varmaan sellaisen kuvan, että avomieheni olisi täysin toivoton tapaus. Hän on hyvä mies. Tiedän, että hän rakastaa minua ja rakastaa lastakin ihan täysillä!
Ehkä enemmän pelkään, etten itse jaksa..?
Ja nyt ajatukset valoisemmille linjoille. Huomenna on ultra ja jännittää! Toivottavasti vauva on terve, se on pääasia! Olen jo nyt varma vauvan sukupuolesta, kun näen unta vauvasta ja se on aina samaa sukupuolta.
Kysyin äidiltäni, että tiesikö hän, mitä sukupuolta me lapset olimme ja hän sanoi, että tiesi. Se on kuulemma selittämätön tunne, joka tulee. Se kuuluisa äidinvaisto kai sitten.
Onnea kaikille, jotka ovat saaneet ihania uutisia ultristaan. :heart:
- erika ja mukelo 20+4