Heippa kaikille ja kiitokset myötäelämisestä!
Hyvin valvotun yön jälkeen alkaa ehkä elämä voittaa, kun kolposkopiakin on takana ja ainaski väitti, ettei ole auennut yhtään. Muutokset oli kuulema niin lieviä, ettei ottanut koepaloja nyt. Elokuussa pitää sitten mennä uudelleen ronkittavaksi taas.
Mä tyhmä annoin periksi ja laitoin vielä sähköpostia sille rontille, jos vaikka haluaisi oikeasti selvittää mikä hiertää. Siitä sitoutumiskammosta tai mistään muustakaan, kun on aika vaikea keskustella, kun toinen vaan pakenee eikä suostu kohtaamaan millään medialla.
Pahinta minusta on se, että jos on omien vanhempien erosta saanut tommoiset traumat, niin onko ne ihan pakko siirtää myös omalle pojalle. Nyt pystyy jo töissä olemaan jokseenkin itkemättä, mutta kotona on aika karseeta, kun 3v taaskin aloitti aamunsa näyttämällä mulle millä autoilla ja miten hän papan kanssa leikkii. Kääntää puukkoa haavassa ihan koko ajan.
Tekis mieli ottaa poika kainaloon ja juosta itse karkuun, ettei tää ihminen pääsis enää uudestaan satuttaa meitä, koska hän ilmeisesti aikoo tehdä sen vielä monta kertaa. Niin kauan, kun mä itse annan.
No, projektipäällikkö kävi taas hoputtamassa hommiin, kait sekin on pakko.