Tahkoojat 131

[Taustailija]

Minä nyt vielä häiriköin kun olit Kastehelmi kirjoittanut samaan aikaan. Tulin korjaamaan nyt tuota lapsusta tuosta lapsiasiasta, että ethän sinä toki koskaan ole sanonut ettet lapsia oikeastaan tahtoisikaan. Sen kuvan vain olen saanut etteivät ne ole niin must-juttu. Ja siinähän ei tietystikään mitään, että kun lasta ei kuulu niin pystyy tosiasiat tunnustamaan ja hyväksymään ja jatkamaan elämää eteenpäin. Sehän on vain hyvä asia, elämästä löytyy silloin muita hyviä ja tärkeitä asioita.

Ja luin tuon edellisen pohdintasi ja kyllä, niinhän se on, että kaikki käyvät asiat omalla tavallaan läpi ja että jos niitä ei rupea niin hirveästi pyörittelemään ja ""vatvomaan"" täällä niin ei todella tarkoita etteikö asioita työstäisi. Niinkuin juuri totesinkin että todellista kuvaahan ei tätä kautta koskaan voi saada.

Mutta nyt poistun takavasemmalle. Tsemppiä teille kaikille, mikä elämäntilanne nyt itsekullakin elämässään on!

 

[Kastehelmi]

Suvi, paksu tukka hiostaa kypärän alla inhottavasti, joten ei sitä tukkaa siinä tarvita )

Itse asiassa nyt muistan yhden hirveän viikonlopun tammikuulta. Olin aivan maassa ja rikki, monestakin asiasta (ja pääsääntöisesti muista, kuin ex-miehestä johtuvista). Silloin tuli käytyä pitkät keskustelut ystävien kanssa, että mitä jos mä jään ikuisiksi ajoiksi yksin (mihin ystävät eivät uskoneet) tai mitä jos mä en ikinä saa perhettä. Mutta kun niitä yksi viikonloppu vatvottiin ja sitä tajusi, että kyllä mä tästä hengissä selviän, vaikka yksin, niin silloin helpotti.

Enkä mä sano, että lapsiasia olisi sivuuttettu olankohautuksella. Kyllähän siitäkin tuli sitä surutyötä tehtyä koko se yritysaika, kun lasta ei vain kuulunut. Ja helvetti, yli vuosi.. Miettien, että missä vika. Ehkä mä olen surrut sen asian jo silloin. Kun mitään isompia hoitoja ei ehditty tekemään, niin ei tämä vielä ole lopullinen niitti. Jos olisi esim. 3 x ivf takana, eikä mitään lopputulosta, niin silloinhan sitä voisi jo sanoa, että tämä oli tässä ja hommasta pitäisi luopua lopullisesti. Eihän nyt ole mikään lopullista.. Nyt elämä on mitä on, eli lasta ei tähän tilanteeseen tule. Miksi sitä siis suremaan sen enempää? Ei se lapsi mulle nyt niin pakkomielle ole, että pitäisi huonon parisuhteen tai metsästäisin jonkun, jonka kanssa vaan perhettä väkäämään. Ehei.. Kyllä nyt on oma napa lähin ja tärkein. Se, että oma pää pysyy kasassa ja elämä maistuu. Voiko enää muuta vaatia?