Olen minä ollut surullinen, oikeastaan syyskuusta huhtikuuhun. Mutta se sai riittää. Ei sitä voi velloa jatkuvasti surussa. Jos/kun asioita ei voi enää korjata, on mentävä eteenpäin. Ei niissä tilanteissa itku auta. Ja tiedän, että monet olisivat mun tilanteessa ihan rikki. Itse en vain näe mitään sen suurempaa syytä moiseen. Mitä se auttaisi? Enkä tosiaan aio pyytää anteeksi, että olen suht ok enkä koe sitä mitenkään huonona. Tämä homma ei selvinnyt mitenkään yhdessä yössä tai muutenkaan nopeasti, vaan koko ton syksyn ja talven ajan tuli oltua enemmän tai vähemmän rikki - joskus tulee vaan raja vastaan.
Ei mulla ole tarvetta vakuutella, että helvetin hyvin menee. Ei aina mene. Eikä tarttekaan. Pääfiilis on kuitenkin ihan ok (no joo, rahaa voisi olla enemmän ja töissä kevyempää, mutta muuten elämä tuntuu ihan hyvältä). En tajua, miksi minun(kin) pitäisi olla sellainen, etten voisi selvitä tästä asiasta suhteellisen helposti jatkamaan elämää? Kaikilla ei ole samanlaisia tapoja surra tai käsitellä asioita, mutta ei se tarkoita, etteivätkö ne ihmiset surisi tai käsittelisi. Eikä se myöskään tarkoita sitä, että jos nyt pystyn jatkamaan elämää näin, niin myöhemmin tulee takuuvarmasti romahdus. Voi tulla, mutta voi myös olla tulematta (itse veikkaan, että jää tulematta).
Tekeehän monet niin, että etsivät vanhan suhteen aikana uuden ihmisen, jonka kanssa muuttavat samantein yhteen ja tyyliin häät ovat seuraavana mahdollisena kesänä. Eikä siinäkään mitään, mun puolesta. Se ei vaan olisi mun tapa elää. Mutta en mä myöskään koe, että mun pitäisi elää siveysvyön kanssa surupuvussa yksin. Jos tämä tuntuu hyvältä, niin ok. Ehkä tämä uusi ""juttu"" auttaa myös mua tavallaan eteenpäin, kun ei tosiaan tartte velloa missään surussa. Se olisi sitten eri homma, jos ei kokisi olevansa valmis mihinkään tai ei yksinkertaisesti näkisi mitään/ketään muuta. Niinkin voi käydä. Mutta mulle ei nyt tällä kertaa käynyt.
Ex-miehen kanssa ollaan asuttu erossa ennenkin, eli ehkä se oli tavallaan harjoitusta tätä varten. En mä tosin silloinkaan ollut sen kummemmin rikki. Tietysti surullinen ja maassa, mutta ihan elävien kirjoissa kuitenkin.
Ja mitä tulee lapsiin, niin mä en tosiaan ole ollut koskaan mikään järin lapsirakas. Veljen lapset ovat oikeastaan ainoat, joista voin sanoa pitäväni. Usein olen ilmoittanut kannaksi, etten halua lapsia - ja olen ollut oikeasti sitä mieltä. Lapset eivät ehkä ole vain mun juttu. Ja niinhän se luontokin osoitti. Yritystä oli n. 1,5 vuotta ja sekin lähinnä sen takia, että tuli tunne, että miksei (eihän tässä enää nuorruta jne).. Mieshän niitä lapsia halusi aina. Sitten kun siihen hommaan lähti mukaan, mutta ei onnistunutkaan, niin ottihan se koville. Tuli jotenkin tunne, että tässä on onnistuttava. Mutta viime kesänä, vikan inssin jälkeen, annoin periksi. Toivosta en luopunut ikinä, mutta en enää jaksanut ajatella ja miettiä asiaa. Mutta lopputuloshan oli silti ihan sama. Kummallista kyllä, mutta ei tämä tunnu mitenkään hirveältä. Sitten, kun ikää on 35 tai yli, voi alkaa tuntumaan, ettei niitä lapsia ole enää edes mahdollista saada. Mutta siihen on vielä vuosia ja kuten kaikki tiedämme, vuodessakin voi tapahtua jo paljon

Muistin tuossa äsken, että meillä olisi ollut tänään ivf-hoidon suunnittelukäynti. Eikä senkään ajatteleminen tuntunut mitenkään hirveältä. Ehkä tämä on sitä, että mä yksinkertaisesti hyväksyn ne asiat, joihin en voi nyt enää vaikuttaa. Eihän se silti tarkoita sitä, että mun kortit olisi pelattu koko elämän osalta ja tämä olisi tässä. Silloinhan ei voisi muuta ollakaan kuin surullinen. Nyt voi - katse on suunnattu eteenpäin ja olen ihan luottavaisin mielin. Kun sitä ei tosiaan koskaan tiedä, mitä meille kullekin tapahtuu..
Mä en oikeastaan puhuisi myöskään uudesta suhteesta. On hieman hankalaa, kun ei olla määritelty hommaa mitenkään. Muutama yhteinen ""pelisääntö"" meillä on ja sen tiedän, että molemmat kokevat toisen läheisenä ja tärkeänä. Miksi kaiken pitäisi olla ns. elämää suurempaa ja rakkautta? Miten kukakin yleensäkään määrittelee rakkauden? Kyllä se ihminen on mulle äärimmäisen rakas tietyllä tavalla, mutta ei tässä nyt mitään häitä todellakaan ajatella. Eiköhän nyt ole oikeasti aika olla ""yksin"", siis ilman parisuhdetta. Hassua, että se on jonkin mielestä outoa. Tietysti, jos joku haluaa ""surra"" yksin, niin mikäs siinä. Mä en koe sitä tarpeellisena.
Ikävää, jos monet ottavat asiat raskaammin. Heidän puolestaan olen surullinen, kun ei sitä ystävän surua ole helppo katsoa vierestäkään. Mutta.. jos mä en sure enää tän suuremmin (puol vuotta riitti), niin eikös sen pitäisi olla ihan hyvä asia? Voihan se olla, että nämä asiat tulevat esiin 5 tai 10 vuoden päästä, mutta ei sitäkään kannata surra nyt.
Kaikkea hyvää sinullekin
ps. sori muut Tahkoojat, kun tulee taas tälläistä..