En ole edelleenkään täällä listoilla, enkä luultavasti tule olemaankaan
Pahimmat pelkoni ovat tainneet käydä toteen...
Raskausviikolla 7+6 heräsi
epäilys tuulimunaraskaudesta. Siitä on nyt pari päivää ja sinä aikana olen ehtinyt käydä läpi kaikkien mahdollisten tunteiden skaalan. Olen ollut vihainen, tuntenut itseni petetyksi ja huijatuksi, olen itkenyt silmät päästäni menetettyjen haaveiden takia, tuntenut itse pettäneeni muiden odotukset, lukenut muiden kokemuksia asiasta, tuntenut suurempaa rakkautta miestäni koskaan kuin koskaan aiemmin, yrittänyt pitää pään pystyssä ja kyetä menemään töihin, pyörinyt aamut yksin sängyssä itkien, syytellyt itseäni ja miettinyt mitä olisin voinut tehdä toisin, yrittänyt etsiä syitä, jossitellut ja toivonut, jos kaikki kuitenkin olisikin suurta erehdystä ja kohdustani löydettäisiinkin vielä elävä alkio...
Varhaisultrassa lääkäri sanoi, että tuossa on ehkä syke ja näytti näkymän minullekin. Tosi tummaa siellä oli, mutta jotain vaaleaakin joukossa, josta maallikon oli kuitenkaan vaikea sanoa mitään. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että viikkoihin nähden se jokin siellä on liian pientä. Hän halusi nähdä minut uudelleen viikon päästä, sitten pitäisi jo jotain näkyä, jos siellä on elämää. Raskauspussi on myös liian pieni viikkoihin nähden. Olisinpa silloin tiennyt, miten pitkä voi yksi viikko ollakaan... Vasta ensi tiistaina on seuraava kontrolliultra. Ja minä olen huolesta soikeana, kun en pysty miettimään mitään muuta kuin sitä, onko kaikki hyvin. Miten voikaan rakastaa jotain niin paljon, mitä ei vielä ole olemassakaan? Miten voi pelätä menettävänsä sellaista, johon ei ole vielä koskaan tutustunut? Miten voi saada voimia tähän kaikkeen, varsinkin sitten, kun se musertavin tuomio mahdollisesti tulee?