Monenlaisia on tarinoita ja käytäntöjä tän vanhempien rahallisen avustamisen suhteen... Joku tuolla tais sanoa että oma äiti väen vängällä haluaa maksaa jotain, ja siksipä pyydän mielipidettä siihen, että ylireagoinko mä, kun en voi sietää sitä väen vängällä maksamista omalla kohdallani?
Kyse on siis ukon vanhemmista. Me ollaan kohta kolmekymppisiä molemmat, töissä, muksu mahassa ja kaikki osataan tuhlata mitä tulee. Mitkään huimat tulot ei ole, mutta on kuitenkin jotain rahavirtaa. Miehen vanhemmat ei jotenkin luota siihen, että pärjätään, vaan tunkevat toisinaan rahaa ukon käteen heiltä lähtiessä, ehdottavat useaan kertaan että käytäs ruokakaupassa heidän laskuun (sanotaan että ei kiitos, niin pitävät kursailuna ja kysyvät uudestaan), ja viimemmäksi siellä käydessä ilmoittivat että he hommaavat meille mansikat pakkaseen. Sanoin että mä haluaisin laittaa ne ite, mutta ei käy, kun he laittaa, piste.
Kotimatkalla tuli itku. Liekkö tää raskaus vai mikä mutta tuli se olo että pitävät idioottina. Mä olen ollu omillani rahallisesti äidin kuoleman jälkeen kohta kymmenen vuotta ja sitä ennenkin pieniä lainoja lukuunottamatta. Ja tää on niitä harvoja asioita mistä oon ollu elämässäni ylpeä - oon tullu toimeen joskus tosi pienelläkin rahalla. Niin nyt sitten tän nykyisen siipan (pari vuotta ollaan oltu yhdessä) vanhemmat jotenkin pakottaa ottamaan noita avustuksiaan vastaan sillon kun ei tarttis. Ihan kun pitäisivät meihin jotenkin valtaa?
Ja ottasinhan mä apua vastaan ja ihana ajatus säilöä mansikat mun puolesta (mä olen varmaan ihan kiittämätön, tiedän), mutta kun mä olisin ihan oikeasti halunnu tehdä sen ite. Olin ajatellu että sillon ja sillon vietän päivän rauhassa sitä puuhaten jne. Sit toiset ei edes kysy että halutaanko että he laittas? Eikä usko kun sanon että teen ite.
Tää mansikkaesimerkki oli vaan yksi monien joukosta. Mä siipalle itkin tätä jo alkujaan ja tuntui ymmärtävän, ja on vanhempiensa kanssa jutellut asiasta. Silti niitten äiti tulee joskus meille kaupan kautta ja vähän niinkun pakko on saada jotain ostaa. Eikä siinä, jos niille tulee hyvä mieli niin kestän tän kun mies. Mutta voisivat edes joskus kysyä... kun sekin jo että kieltäytyy ruuasta, sitäkin pitää toisinaan jankuttaa tosi kauan että en syö nyt, olen juur syönyt!
Pitäs varmaan ite jutella heijän kanssa tämä ja selittää, mutta tuntuu että samalla sitten loukkaa niitä. Tää on niiden suvun tapa, eikä siipalle ollenkaan outoa tai ihmeellistä, niin on aina tehty. Siippa kuitenkin ymmärtää mun kannan tähän, ja se lienee pääasia että ollaan keskenään saatu puhuttua.
Sori pitkä vuodatus, mutta tulipahan sanottua. Onko kellään muulla siis näin päin?
esim tänään tämän tiesikkatuolin :flower: ja hetki sit parvekekaluston myös käytettynä.