Hei kaikille pitkästä aikaa!
Ihan ensi alkuun pahoittelen, etten ehdi lukemaan kaikkien kuulumisia ja kommentoimaan. Se täytyy ehdä myöhemmin kun on sen verran kiirusta. Mutta onnitteluni Fannille vauvasta ja ihanaa vauva-arkea!
Täällä makailen sylissäni jo kaksikuukautinen tyttö. Tavallaan aika on kulunut nopeasti, mutta toisaalta en enää muista elämääni ilman häntä. Äitiys on tuntunut luonnolliselta ja oikealta. Tyttö on siropiirteinen, hoikka ja pitkäraajainen vauva (hassua sanoa vauvasta näin, mutta tottahan tuo on..
. Esim. bodyt jäävät hihoista koko ajan lyhyeksi vaikka muualta olisivat vielä isot. Hän hymyilee ja naureskelee paljon ja silloin näkyvät hampaattomat ikenet suloisesti suusta. Hän syntyi aika pienenä (2970 g), mutta painoa on tullut oikein hyvin ja äidin maito maittaa. Tällä hetkellä tytöllä on kuitenkin flunssa ja nenä tukossa. Onneksi ei ole kuumetta, tämä yskiminen ja nuha on jo tarpeeksi huolestuttavaa äidin mielestä.
Vauva-arki on ollut ihanaa ja samalla rankkaa, en voi muuten sanoa. Mua ovat koetelleet niin alun hormonimyrskyt ja muutoksen tuoma stressi (olo on oikeastaan alkanut tasoittua vasta muutama viikko sitten) sekä hurja univaje. Tyttö ei siis vatsavaivojensa takia nuku hyvin ja mä olenkin kokenut sellaisia uupumistiloja, etten olisi osannut kuvitellakaan. Joinakin öinä olen saanut vain 1-2 tuntia unta ja sitten vain pikkutorkahduksia päivän mittaan. Tyttö ei siis aluksi nukkunut pitkiä pätkiä muuten kuin sylissä (syli tuntui tuovan lohtua vatsakipuihin). Nyt on tilanne jo hieman parempi ja joskus vahingossa tyttö nukkuu viisikin tuntia putkeen. Hän nukkuu sitä paremmin mitä lähempänä äitiä saa olla joten me nukutaan usein aivan kylki kyljessä kiinni.
Ja niinhän tietty nämä päivätkin menee, noin niin kuin kuvainnollisesti kylki kyljessä kiinni. Mustakin tuntuu vahvasti, että tämä on nyt mun paikka eikä muualle ole kiirettä. Onneksi tyttö nukkuu hyvin myös isän vieressä ja ottaa isältä äidinmaidon myös pullosta, joten viikonloppuisin saan nukkua hieman enemmän (tai jopa yön läpi) kun isä hoitaa yövalvomisen.
Synnytyksestä en ole tainnut kertoakaan! Kerronpa nopeasti. Multa siis meni lapsivedet yhdeltä yöllä 17.12 eli päivää ennen lasketta aikaa. Supistuksia ei kuitenkaan kuulunut joten soitin vasta aamulla kätilölle, joka neuvoi vain odottelemaan ja seuraamaan yhä tippuvan lapsiveden väriä. Käytiin kävelyllä ja yritin muutenkin olla aktiivinen jotta supistukset alkaisivat, mutta mitään ei tapahtunut. Illalla menimme sairaalaan, jossa sydänkäyrän ja ultran jälkeen todettiin vauvan voivan hyvin. Joten takaisin kotiin. Seuraavana päivänä uudelleen tsekkaukseen sairaalaan ja taas todettiin vauvan voivan oikein hyvin. Lapsivettähän musta tippui yhä koko ajan ja kuljin vaipat housuissa, mutta lapsella oli kuitenkin koko ajan juuri tarpeeksi vettä. Käynnistys sovittiin seuraavalle aamulle eikä sairaalaankaan tarvinnut vielä jäädä.
Seuraavana aamuna sitten todettiin, että kohdunkaula ei ollut vielä lyhentynyt ja kohdunsuu oli napakasti kiinni. Joten ennen käynnitystä mulle annettiin paikallista hormonia kohdunsuulle, jonka tarkoitus oli 'valmistella paikat' ennen käynnistystä. Meitä varoiteltiinkin että tähän voi mennä jopa kolme päivää. Parin tunnin kuluttua alkoivat pikkusupistukset, jotka jatkuivat oikein siedettävinä parin tunnin ajan. Mulle sanottiin, että ovat vain hormonin aiheuttamia supistuksia eikä synnytys siis ole vielä käynnissä. Me katseltiin miehen kanssa telkkaria ja mietittiin pitäisikö pelata korttia ajankuluksi.
Silloin tunsin yhtäkkiä voimakkaan napsahduksen sisälläni ja sitä seurasi iso ja hyvin kivulias supistus. Yritin mennä suihkuun, mutta seuraava supistus tiputti mut suihkun lattialle. Huomasin vuotavani verta, joka pelästytti kovasti. Mut autettiin takaisin sängylle ja lääkärin tarkistus selvitti että kohdunsuu oli auennut kolme senttiä. Seuraavan puolenoista tunnin ajan hurjat, pitkät supistukset seurasivat toinen toisiaan lyhyin väliajoin. Voin pahoin supistusten aikana enkä pystynyt kivulta oikein muuta tekemään kuin huutamaan ja yrittämään oksentamista. Lääkäri suositteli epiduraalia.
Mut kärrättiin synnytyssaliin epiduraalia varten ja kun mut aseteltiin istuma-asentoon piikkiä varten, tunsin voimakasta tarvetta ponnistaa. Epiduraali kuitenkin annettiin ja sen jälkeen lääkäri tsekkasi mut todeten, että olen auennut kymmenen senttiä ja on aika ponnistaa! Olin siis auennut puolessatoista tunnissa loput 7 senttiä -ja siitä johtui varmastikin myös kipujen intensiivisyys. Mulle annettiin hetki aikaa rauhoittua, sillä olin aikamoisessa shokissa kivun ja tilanteen nopeuden takia. Huoneen lämpötilaa nostettiin ja mut peiteltiin hyvin, sillä olin hyvin kylmissäni ja tärisin kontrolloimattomasti. Hetken kuluttua sitten alettiin tosi toimiin. Lääkäri päätti pitää epiduraalin päällä ponnistusten ajan, sillä hän epäili etten pystyisi kivulta keskittymään ponnistamiseen. Mikä oli varmastikin aivan totta. Ponnistusvaihe olikin sitten ihanan pehmeä, sillä en enää tuntenut paljonkaan kipua. Yhdessä kätilön ja lääkärin kanssa pääteltiin koska piti ponnistaa -ja pystyinkin hyvin kuuntelemaan neuvoja. Ponnistusvaihe kesti lopulta 22 minuuttia.
Niin syntyi siis meidän tyttö 19.12!
Mun täytyy nyt lopetella mutta palailen taas! Mielelläni kirjoittelisin synnyttäneidenkin ketjussa jos joku osaisi neuvoa mihin ryhmään ihmiset täältä sitten siirtyvät.
Kaikille hyvää jatkoa vaiheisiinne!
