Lopulta laitan kertomusta synnytyksestä.
Tyttömme syntyi siis 12. joulukuuta rv 34+3.
Olin käymässä viikonloppuna vanhempieni luona. Mies oli kotona.
Launtaina kuuden jälkeen nousin nojatuolista lukemasta ja matkalla ruokapöytään käväisin vessassa. Minusta tuntui, että pissan lisäksi lorahti vähän muutakin, mutta yritin uskotella itselleni, että kuvittelin vain. Ruokapöytään tultua sanoin kuitenkin vanhemmilleni, että pitää käydä syönnin jälkeen terveyskeskuksesta hakemassa niitä jotain papereita, joilla voi testata onko neste lapsivettä. Lähes heti tuon sanottuani tuli supistus, joka ei ollut sen kipeämpi kuin viime viikkojen supistukset olivat olleet, ja lapsivedet menivät ihan kunnolla. Säikähdin melkoisesti. Laskeuduin tuolilta keittiölattialle vasemmalle kyljelle ja pyysin äitiä soittamaan paikalliseen sairaalaan. Äiti soitti ja sieltä annettiin ohjeeksi mennä suoraan Ouluun, sillä viikkoja on vielä niin vähän. Pyysin isääni tuomaan kännykkäni ja soitin itse makuultaan miehelle ja käskin lähteä ajamaan Ouluun. Sitten soitin hätäkeskukseen ja tilasin ambulanssin.
Minulla oli vanhempieni luota matkaa Ouluun noin 80 km ja miehellä kotoamme 170 km.
Olin miehen mukaan ollut soittaessa todella rauhallinen, eikä hän ollut ollenkaan säikähtänyt, vaan lähtenyt rauhallisin mielin, tosin hyvin reipasta vauhtia, ajamaan Ouluun.
Ambulanssi tuli nopeasti. Kävelin ambulanssiin ja lähdimme kohti Oulua. Olin aika rauhallisella mielellä. Ihan ensin ambulanssi miehet arvelivat, että ei tarvitse mennä hälytysajona, sillä ensisynnyttäjän synnytys tuskin etenee matkalla juurikaan. Naureskelin heille, että mikäs hätä meillä on näin kokeneella porukalla matkallakaan synnyttää. Ambulanssimiehet olivat kumpikin hyvin nuoria. Samantien he päättivät, että mennään kuitenkin hälytysajona ja laittoivat valot vilkkumaan.
Vauvaa he eivät tutkineet mitenkään matkalla. Tarkkailivat vain minun sykettä ja verenpainetta ja laittoivat minut nestetiputukseen. Pyysin jossain vaiheessa matkaa, että ottaisivat sormestani ja käsivarrestani mittarit pois, jotta saisin käden vapaaksi ja voisin itse tunnustella vauvan liikkeitä. Tärisevässä autossa se oli hankalaa, mutta olin tuntevinani liikkeitä ja se rauhoitti mieleni.
Supistuksia tuli matkalla 4 - 9 minuutin välein. Ambulanssimiehet sanoivat, että ainoa kivunlievitys, jota heillä on tarjolla matkalla on lämpötyyny. Vähän ennen Oulua pyysin tyynyn ja se tuntuikin hyvältä alamahalla. Supistukset olivat matkalla jo paljon kipeämpiä kuin ne olivat olleet aiemmilla viikoilla.
Kun pääsimme Ouluun minut laitettiin vastaanottotilan sängylle makaamaan ja lapsen sydänääniä alettiin kuunnella kuminauhoilla mahan ympäri kiinnitetyllä laitteella. Vauva liikkui siinä vaiheessa tosi paljon, joten yhtenäistä käyrää ei sydänäänistä saatu, mutta kaikki vaikutti olevan mallillaan. Supistuksia tuli tiheästi ja ne muuttuivat kivuliaammiksi. Kätilö täytti tietokoneelle tietojani kaikessa rauhassa ja kävi välillä hakemassa papereita toisesta huoneesta ja touhuili ihan kaikessa rauhassa. Pariin kertaan jo kysyin, että voisinko saada lämpöpussin, että jaksaisin paremmin keskittyä tietojen antamiseen, vaikka arvelin, että tuo oli vasta alkusoittoa kivuissa. Kätilökin tuumi, että ollaan ihan alussa ja oikea kipu on vasta edessä. Totesin, että pitänee säästää ne lämpöpussitkin myöhemmällä. Olin välillä jaloillani. Kävin vessassa ja kävin etsimässä puhelimeni käsilaukusta. Supistus aina lamautti minut paikalleen ja nojailin seiniin ja sänkyyn jne.
Sitten kätilö pyysi minut selälleen ja sanoi tarkistavansa kohdunsuun tilanteen ja arveli, että siirtyisin naistenosastolle odottamaan synnytyksen varsinaista käynnistymistä.
Kun kätilö aloitti tutkimuksen hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä. Kysyin, että enkö ole yhtään vielä auennut? Kätilö sanoi, että en ole turhaan kippuroinut kivusta, sillä olen 6 cm auki ja nyt pitäisi mennä kiireellä synnytyssaliin. Sitten alkoi hirveä vauhti. Kätilö sanoi, että heti kun päällä oleva supistus lakkaa, niin minun pitää alkaa riisumaan vauhdilla itseltäni kaikki vaatteet pois ja soittaa miehelle, että ajaa vauhdilla ja suorinta reittiä. Samalla hän lähti juosten synnytyssaliin. Minä soitin miehelle ja kysyin missä hän on. Matkaa oli vielä 30 km. Olin kertonut tilanteen ja silloin oli tullut miehellekin hätä. Yritin sitten riisua itseäni ja supistuksia tuli tiheästi. Kätilö tuli takaisin ja riisui minut loppuun. Olin muistaakseni polvillaan lattialla, kyynärpäät sängyllä. Koski, mutta ei se kipu sietämätöntä ollut.
Sitten kätilö sanoi, että heti kun supistus hiemankin hellittää, niin minun pitää nousta ylös. Ja niin minä sitten nousin. Kätilö nappasi tippapullon käteensä telineestä ja lähti edeltä puolijuoksua ja minä yritin tulla perässä, kun letku kiristyi. Sanoin, että en minä voi juosta! Kätilö sanoi, että on pakko, jotta ehditään saliin ennen seuraavaa supistusta. Ei se matka kovin pitkä ollut ja niin minä vain sen puolijuoksulla selvitin. Supistus tuli heti saliin päästyä ja ehdin vain puoliksi sängylle. Samalla sisään tuli varsinainen kätilö sekä kätilöharjoittelija. He esittelivät itsensä ja kerroin, että voisin ottaa nyt jo jotain kivunlievitystäkin. Kätilö alkoi kertoa vaihtoehdoista ja kyseli, mitä olin suunnitellut. Enhän minä ollut ehtinyt suunnitella mitään, joten sanoin, että hän voisi valita parhaaksi katsomansa vaihtoehdon. Hän ehdotti epiduraalia, sillä se on tavallisin käytetyistä ja se on pitkäkestoisempi kuin spinaali.
Siinä jutellessa tuli taas kipeä supistus. Kätilö kysyi, että ponnistuttaako minua. Vastasin, että ei, ja samantien alkoi ponnistamisen tarve ja korjasin vastauksen, että eikun ponnistuttaa. Tuo oli kaikkein ikävin vaihe synnytyksessä. Olin silloin kyljelläni. Ponnistutti kamalasti, mutta en osannut ponnistaa, joten olo oli tosi tukala. Kätilö pyysi minua kääntymään selälleen. Sanoin, että en pysty. Sitten hän komensi, että on käännyttävä. Kun käännyin, niin hän ilmoitti heti, että olen kokonaan auki ja ponnistaminen alkaa seuraavalla supistuksella. Ei siis ollut aikaa mihinkään kivunlievitykseen.
Sitten sain opastuksen miten kannattaa ponnistaa. Ensimmäinen ponnistus meinasi hirvittää, mutta sitten kun vain ponnistin rohkeasti ja voimalla, niin se ihme kyllä helpotti oloa tosi paljon kuten kätilö oli sanonutkin. Sen jälkeen homma ei enää ollut mitenkään ikävää. Eihän se tietenkään kivutonta ollut, mutta ei kipu ollut sietämätöntä ja ponnistaminen aina helpotti oloa tosi paljon ja homma eteni hyvin. Kun mieheni tuli saliin, näkyi jo lapsen hiukset!
Toisella ponnistuksella miehen tulosta vauva syntyi. Oli siis oikein elokuvasynnytys, kun isä kaarsi autolla oveen eteen ja hänet ohjattiin juoksulla ulkovaatteet päällä saliin ja muutamaa minuuttia myöhemmin lapsi oli maailmassa
Lapsivedet menivät klo: 18.30
Ambulanssi tuli aika pian. Matka Ouluun kesti valmisteluineen varmaan noin tunnin.
Synnyttäjien vastaanotossa olin varmaan puolisen tuntia.
Koko avautumisvaihe lapsiveden menosta laskien kesti vain 1 h 45 min
Synnytyssalissa ehdin olla ennen ponnistamisen aloittamista vain 5 minuuttia.
Ponnistusvaihe kesti 27 minuuttia
Lapsi syntyi klo: 21.12
Erittäin nopeaa toimintaa siis! Jos olisin ollut kotona, enkä vanhempieni luona kylässä, olisin synnyttänyt ambulanssiin.
Tyttö itki heti synnyttyään. Sain pitää häntä sen hetken rinnalla kun mies katkaisi napanuoran ja sitten lastenlääkäri vei vauvan. Jonkin ajan kuluttua miestäni tultiin hakemaan ja hän lähti lääkärin ja hoitajan kanssa viemään tyttöä teho-osastolle. Meille oli kerrottu, että kaikki on kuitenkin hyvin, joten en ollut peloissani. Kun mies oli viemässä lasta, minua vähän ommeltiin ja kävin suihkussakin.
Kun mies palasi, meille tuotiin kaakaota, voileipiä ja hedelmiä. Niitä söimme ja ihmettelimme, että voiko tämä olla totta. Oli todella epätodellinen olo.
Minut siirrettiin naistenosastolle kaksi tuntia synnytykseen jälkeen.
Oloni oli tosi hyvä pari päivää. Sitten nousi kuume ja minulla todettiin kohtutulehdus.
Tuo tulehdus on mahdollisesti ollut minulla jo raskausaikana ja se kenties aiheutti ennenaikaisen synnytyksenkin. Asia selvinnee myöhemmin istukkanäytteestä.
Sain kovat lääkkeet ja olo parani parissa vuorokaudessa ja pääsin pois osastolta.
Vauvan vointi koheni päivä päivältä. Hän oli teholla viikon ja sen jälkeen vielä reilun viikon lastenosastolla. Kävin vauvan sairaalajakson aikana kotona vain kahtena päivänä. Muuten olin koko ajan Oulussa.
Synnytys oli mielestäni hyvin positiivinen kokemus. Sitä ei kannata kyllä etukäteen kovin miettiä, sillä se menee ihan omaa rataansa, eikä asioihin voi itse juuri vaikuttaa. Minua auttoi ainakin ajatus siitä, että kipu kuuluu asiaan ja se on merkki siitä, että asia etenee. Yritin kanavoida kivun jotenkin positiiviseksi voimaksi. Tietenkin voisin olla ihan eri mieltä, jos synnytys olisi kestänyt pitkään. Toisaalta, nyt koin sen ihan ilman kivunlievitystä, enkä pidä sitä ollenkaan huonona kokemuksena. En tiedä onko tuollainen nopea avautuminen kivuliaampi kuin hidas avautuminen vai toisin päin. Jokainen kokee kivun varmasti omalla tavallaan.
Elämä kotona on lähtenyt sujumaan mukavasti.
Vauva syö noin kolmen tunnin välein, eikä itke muuta kuin nälkäänsä. Hän on oikein reipas ja suloinen tyttö ja kasvaa vauhdilla.
Tulipas tekstiä
