Pikaisesti morjenstelen teitä kun Villi-neiti saatiin päiväunille
Vielä kerran onnea Inkulle ja Prinressalle! Ihanaa saada lisää plussanneita Viilaajia. Olikin taas taukoa. Vaan missäs se Elviira luuraa?
Ja tajusin vasta, että Entu ja Ilona ovat tosi pitkällä! Vauvathan syntyy ihan just.
Ja Ewan kuulumisia tietysti kyttäillään! Mahtoikohan vauva kääntyä...
Synnytys alkaa pikkuhiljaa unohtua. Tssä siitä juttua. VAROITUS - saattaa tulla PITKÄ!
Viimeisen viestin tänne pistin siis siinä vaiheessa kun oltiin yöllä käyty päivystyksessä ja olin sen 4 cm auki. Joskus yhdentoista aikaan perjantaina lähdettiin sitten uudestaan, kun supistukset alkoivat ja kipu rupesi kovenemaan. Mentiin suoraan synnytyssaliin, jossa kätilö tutki, että hänen mielestään vain 3cm auki.
Eli lääkärin arvio oli ilmeisesti ollut hieman liian positiivinen eikä sittemmin ollut tapahtunut yhtään mitään! Voi itku.
Seuraavaksi sain kokeilla kylpyä kivunlievitykseen. Oli vähän liiankin tehokas ja supistukset loppuivat kokonaan
sitten tunnin päästä jaloittelemaan ja alkoivat uudestaan. Supistukset tuntuivat voimistuvan ja ilokaasustakin alkoi olla jotain iloa. Supistuksen ollessa pahimmillaan oksensin. Kätilö vaihtui. Seuraava oli vähän vanhempi ja tosi mukava. Koska supistukset olivat taas lopahtaneet, päätettiin kokeilla kävelyä. Sisään palattiin reilun tunnin päästä kun alkoi taas oksettamaan. Kätilö teki sisätutkimuksen ja edelleen sama 3cm auki. Epätoivo! Itkin. Sain petidiini-puudutteen, jotta saisin nukuttua. Kello oli jotain kuusi ja alkoi jo todella väsyttää ja heikottaa. Petidiini oksetti ja pyörrytti, mutta sain unen päästä kiinni. Nukuin pari tuntia ja heräsin taas supistuksiin, jotka kuitenkin tietenkin loppuivat pian. Tehtiin taas sisätutkimus. Ei mitään uutta. Itkin. Kätilö yritti ärsyttää kohdunkaulaa sormillaan ja luoja, että se sattui!
Taas vaihtui kätilön vuoro. Kello oli jo jotain yli kymmenen. Seuraavan kätilön kanssa päätettiin, että siirryn osastolle yöksi nukkumaan. Mentiin osastolle, jossa sain jotain kipulääkitystä en muista mitä. Mies lähti kotiin ja itkin niin kauan kunnes nukahdin.
Heräsin puoli viideltä pissahätään. Nousin ylös sängyltä ja samassa hulahti lapsivedet. Hoitaja oli sitä mieltä, ettei kannata vielä soittaa miehelle. Lapsiveden menosta voi mennä vielä vuorokausi synnytykseen. Supistelin hieman. Soitin kuitenkin ja käskin tulla heti. Hoitaja vastusteli vieressä, mutta onneksi en välittänyt. Muuten olisi isältä jäänyt syntymä näkemättä!
Sitten sydänkäyrään. Jäin yksin huoneeseen ja samassa alkoivat kovat supistukset. Virallisessa synnytyskertomuksessa säännölliset supistukset alkoivat tästä hetkestä eli 4.45 ja siitä hetkestä lasketaan myös synnytyksen kesto. Jos olin aikaisemmin luullut tuntevani kipua, niin olin pahasti erehtynyt. TÄMÄ oli kipua! Kutsuin hoitajan, sillä en pystynyt makaamaan. Oksensin. Sattui aivan tajuttomasti. Pyysin lämpöpussin, mutta siitä ei ollut mitään apua. Supistuksen aikana oli pakko valittaa kovaan ääneen. Purin nyrkkiäni etten olisi huutanut. Supistusten väli oli heti vain 2 minuuttia. Hoitaja antoi taas petidiini-puudutteen. Ei auttanut mitään. Huusin ääneen ja rukoilin, että mies tulisi nopeasti. Hoitaja teki sisätutkimuksen ja totesi, että reilut 3cm auki. Huusin epätoivosta ja hädästä, sillä tuntui, että kohta kuolen ja mitään ei tapahdu! Hoitaja katsoi, että on parasta siirtyä silti välittömästi synnytyssaliin. Istuin pyörätuolissa ja huusin silmät kiinni. Hyvä ettei koko sairaala herännyt matkalla.
Päästiin synnytyssaliin, enkä edes muista minkä näköinen kätilö oli tai muuta. Tarrasin ilokaasuun ja vedin tajuni kankaalle. Supistusten välit menivät jo niin pyörryksissä, etten tajunnut ympärillä olevasta maailmasta yhtään mitään. En pitänyt vuorossa olleesta kätilöstä. Hän käski olemaan huutamatta ja tunki vain ilokaasunaamaria vaikka vastustelin, sillä meinasin tosiaan menettää tajuntani, kun vedin sitä niin urakalla. Rukoilin epiduraalia, johon pitkin hampain myönnyttiin. Olin tehnyt synnytystä niin pitkään, ettei minua enää uskottu! Ja kun en ollut vuorokauteen auennut sentin senttiä, ei alapäätäkään enää viitsitty tutkia koko ajan. Menetin täysin ajan tajun. Oli kulunut melkein kolme tuntia supistusten alkamisesta enkä ollut saanut mitään kipulääkitystä kunnes vihdoin lääkäri tuli. Silloin huomasin, että mies oli tullut huoneeseen. Se helpotti oloani hieman tuntui siltä, että nyt voin sitten vaikka kuolla kunhan rakkaani vain on paikalla. Epiduraalia ähellettiin jumalattoman pitkään. Minun oli tietysti jo melkein mahdotonta olla paikallaan. Kun puudute oli vihdoin saatu laitettua, minut käännettiin viimein ja tehtiin sisätutkimus. Uusi kätilö oli juuri tullut vuoroon ja totesi, että hyvänen aika nyt ollaan kahdeksan ja samassa jo yhdeksän senttiä auki! Epiduraali siis pistettiin ihan turhaan, sillä se ei enää ehtinyt vaikuttaa ja käytännössä koko synnytykseni menikin siis melko lailla luomuna. Uusi kätilö oli minun hourailevissa silmissäni maailman seitsemäs ihme. Hän toi päänsä kasvojeni lähelle ja puhui selkeästi. Antoi ohjeita ja rauhoitteli. Jälkeenpäin ajateltunakin tuntuu, että ilman juuri tuota nimenomaista kätilöä en olisi selvinnyt hengissä.
Sitten ponnistamaan; en tajunnut yhtään mitä tehdä. Ponnistamisen tarve oli valtava, mutta en oikein ymmärtänyt, miten sen olisi pitänyt tapahtua. Mikko oli vierelläni ja aina supistaessa tarrasin häneen kaikilla voimillani ja huusin. Muutamien ponnistusten jälkeen kätilö ehdotti jakkaraa. Kieltäydyin aluksi, sillä ajattelin, etten ikinä pääse liikkumaan jakkaralle asti. Kätilö ehdotti uudestaan ja miehen ja kätilön avulla pääsin kuin pääsinkin jakkaralle. Onneksi. Siinä ymmärsin, että mitä piti tehdä! Osasin ponnistaa. Ponnistaminen ei enää ollut yhtä hirveää kuin muu synnytys, sillä vihdoin tiesin, että nyt tapahtuu ja että kaikki tämä loppuu joskus. Vauva tuli vauhdilla. Ponnistusvaihe kesti alle puoli tuntia. Ponnistin ja pää alkoi tulla ulos. Tunsin ihan selkeästi kuinka vauva sentti sentiltä työntyi ulos. Sitten kätilö käski olla ponnistamatta. Se onnistui hyvin sillä olin jo niin lopen uupunut, etten varmaan olisi enää jaksanutkaan
hyvä niin - en revennyt juuri ollenkaan. Kolme pientä tikkiä laitettiin. Pää oli ulkona ja sitten irroteltiin hartioita ja sitten vauva oli siinä. Kipu loppui. Taju oli niin kankaalla, etten saanut silmiä auki vaikka kuinka yritin. En pystynyt näkemään sukupuolta. Kätilö kertoi, että tyttö tuli! Jouduin jälkeenpäin varmistelemaan sukupuolta useampaan otteeseen niin yllättynyt olin! Sain vauvan rinnalle. Tyttö sai 9 pistettä ja oli heti alusta tosi kaunis!
Huh huh. Jaksoiko kukaan lukea tänne asti
Olen palautunut fyysisesti tosi hyvin. Kilojakin on enää kaksi jäljellä!
Imetys hiukan huolettaa. Riittääkö maito? Tyttö voisi olla tissillä ihan koko ajan. Imetys on tosi rankkaa! Nännipäät ovat onneksi jo tottuneet, mutta välillä tuntuu ettei mitään heru. Pari päivää sitten herui liikaakiin... tasaantuukohan tämä tästä? Näen jo painajaisia, että joudutaan korvikkeille
Ja Villi on osoittautunut ihan nimensä veroiseksi! Viuhtoo ja vauhkoo minkä ehtii. Hereillä ollessaan saattaa hetken olla rauhallinen, mutta sitten alkaa taas mieletön kohkaaminen. Kitisee paljon, mutta ei varsinaisesti itke. Nukahtaminen on tosi vaikeaa kun vempuloi niin kovin. Lopulta itkee jo väsymystään, mutta ei saa unta, kun pitää kohkata niin paljon... kapalot ja tutit on kokeiltu, mutta ei tunnu auttavan. Nukahtamiseen menee aina vähintään pari tuntia, mutta sitten onneksi nukkuukin jopa muutaman tunnin putkeen
Vaunulenkkeilyä ollaan aloiteltu. Tänään on suunnitelmissa olla tunti jos tyttö kitinältään suo.
Neuvolan täti kävi kotikäynnillä ja melkein jo lähtöpaino on saavutettu. Seuraava käynti on maanantaina Naistenklinikalla kun pitää mennä lonkkia näyttämään. Ihan varmuuden vuoksi tsekataan - todennäköisesti ei mitään vikaa!
Hirveä stoori! Mutta kaikki kerralla, sillä en todennäköisesti ehdi palata keskuuteenne taas aikoihin
Aikulle tsemppiä ristiäsiin! Se onkin varmaan jännä paikka.
Meidän vauvalla on jo etunimi ja miehen sukunimi annetaan, mutta toinen nimi puuttuu vielä.
Nyt minä lähden kauppaan. Yksin. Mies jää kotiin. Aika jännää päästä ovesta ulos yksin ensimmäistä kertaa reiluun viikkoon.
Monsku & viikon vanha Villi
Hirmusti tsemppiä, toivottavasti saat puhuttua/kirjoitettua ja purettua pahimpia traumoja
