Hei kaikille,
tatin tarina sai kylmät väreet selkääni. Olin juuri ajatellut vastata Ainulle noista peloista tulevien raskauksien suhteen, että vaikka pelkoa onkin, niin kuitenkin sitä ei täysin usko, että itselle kävisi niin huonosti, että tulisi toinen km tai sitten kun se käy (kuten itselleni) niin, että tulisi kolmas... eli elämä muokkaa pikku hiljaa siihen suuntaan kuin oma ""kohtalo"" on. Ainakin minä selvisin km:stä hyvin uskoessani, että tämä on vain vahvistava ja opettava kokemus ja toinen kerta sitten toden sanoo. Nyt ajattelen, että kaksi km:ää opetti paljon ja olen todella onnellinen, jos kuitenkin kolmas onnistuu. Mutta tämän vastauksen merkityksen kyllä voi heittää romukoppaan tatin tarinan luettuaan. Sellaista ei kellekään soisi - ei enää ole opettavaista ja vahvistavaa vaan raastavaa ja surullista.
Kun on kokenut itse km:n, on helpompi aavistaa, miltä lapsettomista tuntuu tai jos kerta toisensa jälkeen alku menee kesken. Olethan tatti lukenut sen Hietamiehen tarinan 9 keskenmenosta. Siinä löytyi hoitomuoto lopulta. Mutta jos sinulla on ollut km:t noin aikaisin, niin kyse ei liene tukostaipumuksesta.
Kauheasti voimia tatti sinulle. Me muut taidamme olla amatöörejä tässä, vaikka tietysti jokaisen kohdalla suru on aina omakohtainen.
Kaikille plussia odottaville peukkuja! Itselleni iskee joko flunssa tai sitten... mutta jalat pysyvät vielä maassa.
Mukava myös kuulla teidän vanhojen kermittärien ajatuksia. Ja kyllä tuossa millan jutussa varmasti toden jyvä piilee, mutta sitä on vaikea nauttia, jos ei tiedä, miten tulevaisuudessa käy (itse kyllä yritän nauttia). Vähän sama kuin työtön yrittäisi nauttia työttömyydestään ns. lomana. Jälkikäteen sitä katuu, ettei nauttinut siitä ajasta, mutta vaikeaa se silti on silloin.
Tsemppiä kaikille! (tulipahan taas tarinaa, vaikka piti taustalla pysyä...)