Se on sitten jo kolmaskin kynttilä sytytetty.
Eilen oli kahden lapsenlapsen synttärit. Toinen on syntynyt joulukuun alussa ja serkkunsa sitten jouluaattona. Jokunen vuosi vain välissä.
Näin korona-aikana juhlittiin tietysti, perinteitä noudattaen, metsässä.
Jostakin syystä koko tämä meidän kaarti on sellaisia metsäläisiä, ettei moinen käytäntö pilaa kenenkään fiiliksiä, päinvastoin.
Pilvinen ja muutenkin lyhyt joulukuinen päivä jättää metsään aamuisen hämärän ikäänkuin perinnöksi iltapäivälle, joka sitten vain syventää sitä, tällä kertaa vähenemässä olevan kuun valaisemaksi mustuudeksi.
Taas kerran juhlien paikka oli laavullamme. Kun joitakin vuosia sitten siihen ihan viereen tehtiin poikien laidun, veisteli vävypoika, että hyvä paikka laavulle kun pihvitkin kävelevät tuossa ihan käden ulottuvilla.
Ensin hiukan arvellutti, miten tuonne pääsen, olihan loppumatka tallusteltava muhkuraista metsäpolkua, jota peitti vielä lähes kymmensenttinen lumikerros. Ja kun se jalka ei oikein enää nouse ja tasapainonkin kanssa on vähän niin ja näin.
Kuitenkin oli ihan pakko päästä mukaan. Tuli tuossa mieleen eräs toinen, jolla oli vähän samanlainen pakko, tähän tapaan:
Ei tohtor, ystäväni keino keksi
mun sinne päästä,
vaikka huomiseksi
mä kivun saisin kymmenkertaisen.
Viime keväänä, kun toipumiseni näytti olevan hyvällä tolalla, ostin vanhat "hikilaudat" armeijan poistomyynnistä. Olen aina hiihdellyt mieluummin omia latujani ja näissä on sen verran leveyttäkin, että niillä pääsee kohtalaisesti umpisessakin. Niillä siis aijoin tuon matkan taittaa.
Mutta niitten jalkaan saaminen olikin sitten jo ihan tarina erikseen. Siitäkin kuitenkin selvittiin.
Oli melko mieleenpainuva näky ja tunnelma lykkiä hiljakseen hämärää, muutamien ulkotulien valaisemaa metsäpolkua. Pörröisenpehmeä pakkaslumen höttö oksilla, kynttilöiden sille antama lämmin sävy vasten iltapäivän punertavaa hämäryyttä.
Päästyäni perille olivat pojat jo saaneet tulet tehdyksi. Istuin hetkiseksi nuotion loisteeseen lämmittelemään. Joku oli tuonut muutaman ledivalosarjan ja koristellut pieniä kuusia mäen rinteeseen. Nuo lämpimänvalkoiset valorykelmät metsän seassa antoivat yllättävän hyvännäköisen kontrastin rinteissä harmaana jököttäville puille ja kaiken ympäröivälle, jo sinertäväksi muuttuneelle hämärälle.
Sehän on selvää, että lapset ottivat ilon irti tästä kaikesta. Puolipimeä metsä, täynnä jännittäviä piilopaikkoja ja salaperäisiä varjoja, ja kaiken huippuna se, ettei kukaan ollut kieltämässä mitään. Ja kuitenkin turvalliset aikuiset siinä aivan hämärän takana, kuulo ja näköetäisyydellä. Voiko sitä tuossa iässä mitään enempää toivoakaan.
Mukuloitten peuhatessa keskenään metsässä meillä aikuisillakin oli aikaa ja tilaisuus vain yhdessäoloon ja rentoutumiseen. Jostakin kumman syystä koko porukka olemme jonkinsorttisia "kielipäitä", vaikka vain yksi saa siitä leipänsä. Niimpä lähes aina, kun ollaan yhdessä, puhutaan "kielillä" ja kielestä. Juttu vain rönsyilee ja kielikukkaset kukkivat.
Jostakin syystä joku alkoi muistella väärin kuultuja tai -ymmärrettyjä joululaulujen sanoja. Jostakin syystä Topeliuksen tekstit tuntuivat olleen vaikeita käsittää oikein. Heidän lapsuudessaan esittivät vielä nuo vanhan polven laulajat, Hynninen, Kuusisto ja mitä niitä nyt olikaan. Näitä vanhoja klassikoita.
Joku oli ihmetellyt "koditonta joulua", toinen "onnetonta puuseetä", kolmannen ymmärryksen yli taas oli mennyt "jalasten joulupuu" ja joku ei kertakaikkiaan voinut tajuta, mkä oli se "suomu", joka tarvitsi rauhaisan majan. Lisäksi ihmeteltiin ihan yleisesti, mikä ihmeen pakkomielle Topeliuksella oli puissa kiipeilemiseen. "Mä oksalla ylimmällä..."ja "...istun oksalla uljaimman puun..."
Kaikkea tällaista ja paljon muutakin siellä laavulla pohdiskeltiin, naurettiin ja unohdettiin hetkeksi jokapäiväinen elämä huolineen ja harmeineen.
Laavulta pois hiihdellessäni pysähdyin vielä jokaisen roihun kodalla, ihan vain katselemaan ja ihastelemaan, mutta myös lepäämään ja etsimään asentoa, missä eteneminen olisi vähemmän kivuliasta.
Kuinka erilaiselta tututkin maisemat näyttäväkään, kun ne ikäänkuin leikataan irti ympäröivästä. Sitä jäin kerran toisensa jälkeen miettimään katsellessani kynttilän pienessö valopiirissä ja täysin luontaisesta poikkeavissa sävyissä loistavaa pienoismaailmaa.
Tällaiset tuokiot, ne itsessään ja niiden herättämät muistot, siinä on sitä jotakin, mitä minä, ja uskoakseni muutkin tarvitsevat jaksaakseen eteenpäin, sillä tiellä, jota itse kukin on laitettu kulkemaan.