Joulufriikit 2021

”Joo, täsähän sitä ollaan kuusta etsimäsä ja muutenkin on semmonen mailmanlopunmeininki, ettei siitä mitään muuta voi olla tulosa kun joulu” yritin kääntää asiaa vähän kevyempään suuntaan. ”Joo joo, kyllä määkin sen oon huamannu, mutta tiärätteks te äiskän kans ollenkan, miks joulua viätetään?”
No niin, siinähän sitä sitten oltiin. Tiesin tytön vallan hyvin tietävän vastauksen tuohon kysymykseen, mutta oikeastaan kysymys olikin väärin aseteltu. Tiesin kyllä tytön tarkoittavan hiukan isompaa juttua, mitä osasi kysyä.
”Joo, kyllä me se tiäretään ja muistetaan, mutta joskus sitä vaan saa tätä elämää kerralla isomman klimpin kun ihan äkkiä sulattaan pystyy. Aina ei kerta kaikiaan jaksa.”
”Mutta eihän Annilla enää oo mitään hätää ja me muut ollaan sentään viä henkisä,”
”Joo, anteeks, jos susta on ruvennu tuntuun tollaselta.Se on vaan kumma, että sitä lähtee useinmiten rakentaan mailmaansa sille pohjalle, minkä on menettäny taikka jota ei muuten vaan omista...Vaikka pitäs aina lähtee siitä, mitä on saanu tai omistaa muuten.”
”Onks pakko?”
”Eihän se olis, mutta... niin... emmää ossaa selittää... Se on nin... vaikeeta.”
”Mutta me halutaan kumminkin olla ilosia jouluna... ja muutenkin. Ja me halutaan, että... meitillä kaikilla... olis ihan kivaa.”
”Joo... kiitos kun muistutit... mutta ilo ny vaan sattuu olemaan semmonen, että se ei tu, jos siihen ei oo valmis.Ei kukaan voi olla väkisin ilonen.”
Siinä jutellessamme olin kaatanut kuusen ja mittaillut sen suurinpiirtein sopivan mittaiseksi.Sitä poikki sahaillessani tuli vielä yksi kysymys:
”Kuinka kauan te oikein viälä meinaatte jatkaa tota murjottamistanne?”
”Tua sää toi saha, mää koitan saara tän kuusen ehjänä kotio. Nin tota, ei me murjoteta, me vaan ei tällä hetkellä pystytä tän parempaan. Mutta kun nää joulukiireetkin tästä vähän helpottaa nin eiköhän sitä ilookin siältä jostain rupee vähitellen löytyyn.”

 

Silleen asia sillä kertaa jäi, ilmeisesti hän oli saanut sanotuksi sanottavansa tai sitten huomasi, etten minä kuitenkaan tajua mistään mitään.
Seuraava päivä olikin aatto ja kaikki sujui vanhojen tuttujen rutiinien mukaan. Kuunneltiin joulurauhanjulistusta, käytiin hautausmaalla, kaikki vanhaa tuttua juttua.
Siinä meni myöskin ilta, lapset touhuilivat lahjojensa parissa,aikuiset seurailivat sivusta ja juttelivat omiaan.
Siinä joskus aamuyön alkutunneilla, kun lapset jo olivat nukkumassa, istuttiin emännän kasnssa vielä hetkiseksi hiljentymään kaiken tämän hulinan päätteksi. Minulla oli jollakin tapaa levoton olo, ei edes tämä kahdenkeskinen herkkä hiljaisuus saanut sitä väistymään. Tunne oli samanlainen kuin aina, kun olen juuri keksimäisilläni jonkun ratkaisun johonkin kiperään pulmaan. Jotenkin oli vain mahdotonta pysyä aloillaan, joten sanoin haluavani vielä käväistä hautausmaalla. Emäntä katsoi vähän kummissaan, mutta totesi kuitenkin, että mikäs siinä, kunhan hän saa jäädä kotiin.
Jouluöinen hautausmaa, siinä on jotakin unohtumatonta. Lähes täydellinen hiljaisuus, vain ajoittainen tuulen kohahtelu puiden latvuksissa, omien askeleitteni rasahtelu kohmeisella sepelillä. Siinä äänet, jotka korvani tavoitti tuona varhaisena aamuhetkenä.
Mutta se näky, mikä silmiäni kohtasi, se oli jotakin aivan muuta. Satoja, ehkä tuhansiakin kynttilöitä, pakkasen yöksi huurruttamia puita ja istutuksia. Miljoonia kynttilänvaloa heijastelevia kiteitä. Siinä oli jotakin suorastaan henkeäsalpaavaa kauneutta.
Harhailin päämäärättömästi antaen aistieni nauttia kaikesta, mitä ympärillä oli, mutta ajatusten askarrellessa tuossa keskustelussa tyttäreni kanssa.
Olinko minä asettanut hänet, joka oli vain käymässä, niiden edelle, jotka edelleen kulkivat kanssani? Tästähän siellä metsässä lopuksikin oli ollut kysymys. Kyllä, kyllä minä olin sen virheen tehnyt. En tietoisesti, mutta mitä sillä oli väliä, lapsenihan siinä olivat joutuneet kärsimään, oli syyt sitten mitkä hyvänsä.

 

Yhtäkkiä seisoin siinä keskellä eimitään, kaikki kauneus ympäriltni oli sammunut, tuntui vain ajoittaisten tuulenhenkäysten viiltävä raakuus.
Olin käyttäytynyt kuin typerys, ei, vielä pahempaa, olin ollut typerys.
Kuin huomaamatta olin kulkeutunut Annin haudalle. Liiankin tutuksi tulleen männyn karkea kaarna tuntui taas selkääni vasten. Tämän männyn juurella olin useat kerrat yrittänyt saada maailmaani järjestykseen.
Mietin mennyttä syksyä. Olin luullut tehneeni oikein asettuessani täysn murtumaisillaan olevan emännän tueksi. Syksyn öistä oli mennyt suurmpi osa keskustellen kuin nukkuen.
Mutta mihin ihmeeseen olivat unohtuneet lapset ? He olivat saaneet suurimmaksi osaksi tulla toimeen omillaan, en ollut paljoakaan ehtinyt ja jaksanut kuunnella heitä. Jotenkin siinä vain oli päässyt käymään niin.
Oli melko kolkko tunne huomata syyllistyneensä johonkin sellaiseen, mistä ei millään selityksellä pystyisi vastaamaan. Kysymys ei ollut voimista eikä ajastakaan, minulta vain oli unohtunut, että ketään ei jätetä yksin. En ollut välittänyt tarpeeksi.Olin luottanut sokeasti siihen, että he kyllä tulisivat kysymään ja kertomaan...

 

Yritin etsiä muistini lokeroista jonkinlaista neuvoa ja yhtäkkiä näin taas mielikuvissani tuon tanakan, kaljupäisen miehen, jolla oli surulliset bulldogin kasvot. Mutta hänen silmissään ei ollut mitään surua, katse oli luja kuin harmaa graniitti hänen sanoessaan minulle: ”Kun sinä kuitenkin joudut joskus vaikeuksiin ja haluat rukoilla, älä silloin tuppaudu Herallesi neuvojaksi tai määrääjäksi, pyydä häneltä vain rohkeutta kestääksesi ja ymmärrystä hyväksyäksesi Hänen tahtonsa. Et sinä itse mitään ole, etkä mihinkään kelpaa, voit vain elää niin hyvin kuin osaat, mutta kaikki riippuu sitten siitä, uskotko. Siitä, uskallatko luottaa armoon. Jättäytyä Hänen tuomionsa varaan.”
Siinä se oli.
Kaikkitietävänä -osaavana ja -voivana olin yrittänyt selvitä koko jutusta yksin. Olin kuvitellut, että jättämällä omat tunteeni huomiotta ja vain toista tukien selviäisin itsekin. Ja lapsethan osaavat tehdä todella hankalia kysymyksiä, siispä heitä ei kuunneltu. Se olisi voinut järkyttää omaa, todellisuudessa olematonta pohjaa.
Tämän joulun ihme ei ollut mikään kaikista kunnon joulukertomuksista tuttu kertaräjähdys, jolla palapelin osaset olisivat kerralla loksahtaneet paikoilleen. Se oli vain pieni oivallus, etten ollut yksin vaikeuksieni kanssa.
Jos vain ylpeydeltäni saisin pyydettyä apua.
Kävelin hiljakseen kohti hautausmaan porttia. Katselin taas tuota kynttilöiden liekkimerta. Mutta nyt näin sen aivan erilaisesta näkökulmasta kuin tänne tullessani. Nuo lukemattomat pienet liekit... Lukemattomat kaipaavat ajatukset... tuonne jonnekin... rajan taa...

 

Tällä tavalla silloin...
Jouluun on enää muutama päivä, mukavaa jouluvalmistelujen loppusuoraa itse kullekin.
näissä merkeissä tapaamme seuraavan kerran aaton tietämissä.
Siihen sati, ottakaa rennosti.

 

Yritin etsiä muistini lokeroista jonkinlaista neuvoa ja yhtäkkiä näin taas mielikuvissani tuon tanakan, kaljupäisen miehen, jolla oli surulliset bulldogin kasvot. Mutta hänen silmissään ei ollut mitään surua, katse oli luja kuin harmaa graniitti hänen sanoessaan minulle: ”Kun sinä kuitenkin joudut joskus vaikeuksiin ja haluat rukoilla, älä silloin tuppaudu Herallesi neuvojaksi tai määrääjäksi, pyydä häneltä vain rohkeutta kestääksesi ja ymmärrystä hyväksyäksesi Hänen tahtonsa. Et sinä itse mitään ole, etkä mihinkään kelpaa, voit vain elää niin hyvin kuin osaat, mutta kaikki riippuu sitten siitä, uskotko. Siitä, uskallatko luottaa armoon. Jättäytyä Hänen tuomionsa varaan.”
Siinä se oli.
Kaikkitietävänä -osaavana ja -voivana olin yrittänyt selvitä koko jutusta yksin. Olin kuvitellut, että jättämällä omat tunteeni huomiotta ja vain toista tukien selviäisin itsekin. Ja lapsethan osaavat tehdä todella hankalia kysymyksiä, siispä heitä ei kuunneltu. Se olisi voinut järkyttää omaa, todellisuudessa olematonta pohjaa.
Tämän joulun ihme ei ollut mikään kaikista kunnon joulukertomuksista tuttu kertaräjähdys, jolla palapelin osaset olisivat kerralla loksahtaneet paikoilleen. Se oli vain pieni oivallus, etten ollut yksin vaikeuksieni kanssa.
Jos vain ylpeydeltäni saisin pyydettyä apua.
Kävelin hiljakseen kohti hautausmaan porttia. Katselin taas tuota kynttilöiden liekkimerta. Mutta nyt näin sen aivan erilaisesta näkökulmasta kuin tänne tullessani. Nuo lukemattomat pienet liekit... Lukemattomat kaipaavat ajatukset... tuonne jonnekin... rajan taa...

Koskettava kertomus... Sun pitäis tallettaa nää kirjoihin ja kansiin.

 

Mulle ainut ja oikea versio Valkeasta Joulusta. Armstrongin viimeinen mörinä "may all your Christmases be white" on legendaarinen.

Louis Armstrong - White Christmas

White Christmas by Irvin BerlinFrom Record Louis Armstrong & FriendsWhat a Wonderful Christmas

youtu.be

 

Tämä on varmaan erikoisin ja kiireisin joulukuu, mitä olen ikinä viettänyt. Monet asiat vievät huomion aina töiden jälkeenkin, ja sitten pitääkin jo mennä nukkumaan, ja aamulla sitten taas työt.


Nyt olen jo siirtynyt jouluksi vanhemmille, ja ihmettelen miten voikin 2 tunnin ajomatkan päässä olla täysin talvinen lumiparatiisi, kun Helsinki oli totaalisen ruma, epäjouluinen ja vetinen.
Täällä lapsuuskodissa on aina aivan erityinen tunnelma - jotenkin kaikki on niin rauhallista, kotoisaa ja joululta tuoksuvaa. Tutut kyntteliköt, valosarjat ja koristeet ottavat vastaan turvallisina ja muuttumattomina. Voisinpa joskus itsekin tarjota jälkipolvelleni tällaista.
Itse asiassa.

Syksy on ollut erikoinen monellakin tapaa, ja nyt kun tämä osio vuotta on tulossa päätökseensä, voin täälläkin paljastaa, että odotan lasta. Tämä on aivan todella erikoinen ja odottamaton tilanne, emmekä tosiaankaan suunnitelleet tätä, vaikka naimisissa olemmekin ja hyvin jo yli kolmissakymmenissäkin. Syksy meni sekä epäuskossa että kamalissa oloissa, koska alkuraskaus oli haastava monella tapaa. Mutta kuukausien mittaan olen tottunut ajatukseen ja jopa alkanut odottaa ajatusta tulevista jouluista uudessa roolissani.
Mietin monesti demi-aikoina jo, että minunhan tavallaan piti olla se tyyppi meistä, joka ei koskaan päädy tähän, vaikka te kaikki tässä ympärillä aloitte jo saada lapsia mutta jotenkin sitten kuitenkin elämä yllätti.

Olisi kiva nähdä monien muiden vielä kirjoittavan jouluisia tunnelmiaan tänne nyt tulevan viikon aikana.

 

Tämä on varmaan erikoisin ja kiireisin joulukuu, mitä olen ikinä viettänyt. Monet asiat vievät huomion aina töiden jälkeenkin, ja sitten pitääkin jo mennä nukkumaan, ja aamulla sitten taas työt.


Nyt olen jo siirtynyt jouluksi vanhemmille, ja ihmettelen miten voikin 2 tunnin ajomatkan päässä olla täysin talvinen lumiparatiisi, kun Helsinki oli totaalisen ruma, epäjouluinen ja vetinen.
Täällä lapsuuskodissa on aina aivan erityinen tunnelma - jotenkin kaikki on niin rauhallista, kotoisaa ja joululta tuoksuvaa. Tutut kyntteliköt, valosarjat ja koristeet ottavat vastaan turvallisina ja muuttumattomina. Voisinpa joskus itsekin tarjota jälkipolvelleni tällaista.
Itse asiassa.

Syksy on ollut erikoinen monellakin tapaa, ja nyt kun tämä osio vuotta on tulossa päätökseensä, voin täälläkin paljastaa, että odotan lasta. Tämä on aivan todella erikoinen ja odottamaton tilanne, emmekä tosiaankaan suunnitelleet tätä, vaikka naimisissa olemmekin ja hyvin jo yli kolmissakymmenissäkin. Syksy meni sekä epäuskossa että kamalissa oloissa, koska alkuraskaus oli haastava monella tapaa. Mutta kuukausien mittaan olen tottunut ajatukseen ja jopa alkanut odottaa ajatusta tulevista jouluista uudessa roolissani.
Mietin monesti demi-aikoina jo, että minunhan tavallaan piti olla se tyyppi meistä, joka ei koskaan päädy tähän, vaikka te kaikki tässä ympärillä aloitte jo saada lapsia mutta jotenkin sitten kuitenkin elämä yllätti.

Olisi kiva nähdä monien muiden vielä kirjoittavan jouluisia tunnelmiaan tänne nyt tulevan viikon aikana.

Onnea kovasti sulle ja miehellesi! Varmasti erilaisen tuntuinen joulu siltäkin osin. Uusi elämänvaihe.

 

Mulle ainut ja oikea versio Valkeasta Joulusta. Armstrongin viimeinen mörinä "may all your Christmases be white" on legendaarinen.

Louis Armstrong - White Christmas

White Christmas by Irvin BerlinFrom Record Louis Armstrong & FriendsWhat a Wonderful Christmas

youtu.be

Kun jopa @Echo innostui linkkaamaan musiikkivideon, uskaltaudun minäkin, vaikka esiintyjä näyttääkin tuollaiselta "20 vuotta sitten naapurintyttö"-tyyppiseltä . Osaa kyllä laulaa.

 

Onnea omasta lapsesta, ihania jouluhetkiä teillä tiedossa myöhemmin myös hänen kanssaan!
Valmistelut ovat täällä jo edenneet, mm. kuusi tuotiin sisälle eilen ja vaihdoin yhteen ikkunaan verhot. Joululiinoja olen vaihtanut. Varsinaisia koristeita laitellaan esille varmaan vasta to, ja kuusikin koristellaan silloin.

siivoukset ja kauppareissu ovat tulossa vasta, kuten myös ruokien teko, mutta minulla kuuluu asiaan, että jouluun kuuluu aikataulutus ja kiirekin. Ruokapöydässä ei sitten ole enää hoppu

 

Ihanaa, onnea Biozell!
Minäkin odotan ensi joulua pienen kanssa jo kamalan paljon.

 

- YouTube

Enjoy the videos and music that you love, upload original content and share it all with friends, family and the world on YouTube.

www.youtube.com

Tykkään rauhallisesta joulusta, ilman kiireitä ja häslinkeitä......mutta onko se mahdollista nykyään?

 

@Biozell hurjasti onnea tulevasta perheenlisäyksestä!




Ja meidänkin jouluaika alkoi. Loma siis.

Oli yllätys tulla kotiin, kun kuopus oli poikaustävineen hankkinut kuusen ja koristellutkin sen Ihan on joulufiilis tällä nyt! <3

 

Tämä on varmaan erikoisin ja kiireisin joulukuu, mitä olen ikinä viettänyt. Monet asiat vievät huomion aina töiden jälkeenkin, ja sitten pitääkin jo mennä nukkumaan, ja aamulla sitten taas työt.


Nyt olen jo siirtynyt jouluksi vanhemmille, ja ihmettelen miten voikin 2 tunnin ajomatkan päässä olla täysin talvinen lumiparatiisi, kun Helsinki oli totaalisen ruma, epäjouluinen ja vetinen.
Täällä lapsuuskodissa on aina aivan erityinen tunnelma - jotenkin kaikki on niin rauhallista, kotoisaa ja joululta tuoksuvaa. Tutut kyntteliköt, valosarjat ja koristeet ottavat vastaan turvallisina ja muuttumattomina. Voisinpa joskus itsekin tarjota jälkipolvelleni tällaista.
Itse asiassa.

Syksy on ollut erikoinen monellakin tapaa, ja nyt kun tämä osio vuotta on tulossa päätökseensä, voin täälläkin paljastaa, että odotan lasta. Tämä on aivan todella erikoinen ja odottamaton tilanne, emmekä tosiaankaan suunnitelleet tätä, vaikka naimisissa olemmekin ja hyvin jo yli kolmissakymmenissäkin. Syksy meni sekä epäuskossa että kamalissa oloissa, koska alkuraskaus oli haastava monella tapaa. Mutta kuukausien mittaan olen tottunut ajatukseen ja jopa alkanut odottaa ajatusta tulevista jouluista uudessa roolissani.
Mietin monesti demi-aikoina jo, että minunhan tavallaan piti olla se tyyppi meistä, joka ei koskaan päädy tähän, vaikka te kaikki tässä ympärillä aloitte jo saada lapsia mutta jotenkin sitten kuitenkin elämä yllätti.

Olisi kiva nähdä monien muiden vielä kirjoittavan jouluisia tunnelmiaan tänne nyt tulevan viikon aikana.

Per aspera ad astra, olisivat muionaiset roomalaiset tuosta tuumanneet.
Minä sensijaan toivotan onnea, ihan teille kaikille kolmelle.
Joku lapsi sanoi, kun häneltä kysyttiin, mitä ominaisuuksia vanhemmilla pitää olla, että vanhemmat tarvitsevat pitkän pinnan ja sitten vielä kahdenkymmenen sentin jatkokappaleen.

Tuli pikkuprinsessa maailmaan,
isä kynsi korvallistaan
että mikä tuon lienee tuonutkaan
tähän aivan talven niskaan;
tuli sangen alasti pakkaseen
ja alkoi sen jeremiaadin,
joka turvaa itkun tyrskeeseen
ja merkitsee: minä vaadin.
Sitä kuunnellessa sietää kait
isäraukan raapia niskaa
- tuo tulokas laatii uudet lait
ja entiset syrjään viskaa.
Voi sinua, tyranni pikkuinen;
olet mahtaja aikamoinen,
sun valtas on kaksinkertainen:
olet kuopus ja esikoinen.

Aaro Hellaakoski

 

Onnea biozell onnekkaasta sattumuksesta!

Kai mäkin sitten voin sen sanoa, oon myös raskaana. Loppukesästä oli keskenmeno, joka on sitten varjostanut syksyä ja tätä alkuraskautta, mutta näillä näkymin saatais kolmas kesän lapsi ensi vuonna.

Meille tuli kuusia sitten kaksin kappalein, kun esikoinen oli isovanhemmilta ruinannut itselleen pikkukuusen omaan huoneeseen. äitin tyttö.. eilen koristelivat tytöt sen ja tänään koristeltiin olohuoneen kuusi. Enää ei kaikki koristeet edes mene keskitetysti yhteen kohtaan kuusta.

Ruuanlaittoa tai leipomista ei nyt ole tullut tehtyä joulua varten, toki ei paljoa kotona luultavasti syödäkään. Mies osti muutaman valmislaatikon ja pikkukinkun, mä luultavasti hankin vielä rosolliainekset ja teen saaristolaisleivät jos jaksan.

 

Onnea biozell onnekkaasta sattumuksesta!

Kai mäkin sitten voin sen sanoa, oon myös raskaana. Loppukesästä oli keskenmeno, joka on sitten varjostanut syksyä ja tätä alkuraskautta, mutta näillä näkymin saatais kolmas kesän lapsi ensi vuonna.

Meille tuli kuusia sitten kaksin kappalein, kun esikoinen oli isovanhemmilta ruinannut itselleen pikkukuusen omaan huoneeseen. äitin tyttö.. eilen koristelivat tytöt sen ja tänään koristeltiin olohuoneen kuusi. Enää ei kaikki koristeet edes mene keskitetysti yhteen kohtaan kuusta.

Ruuanlaittoa tai leipomista ei nyt ole tullut tehtyä joulua varten, toki ei paljoa kotona luultavasti syödäkään. Mies osti muutaman valmislaatikon ja pikkukinkun, mä luultavasti hankin vielä rosolliainekset ja teen saaristolaisleivät jos jaksan.

Onnea myös sulle tulevasta pienokaisesta!

Aijai, tuo kuusen koristelu tuo mieleen sen kun muksut oli pieniä ja koristeet oli yhdessä klöntissä parilla oksalla...

 

* Hejsan, hopsan, falle-ralle raa, kinkku on jääkaapissa sulamassaa... *

 

Kiitos monista onnitteluista
Täällä idässä lunta on melko runsaanlaisesti, ja äsken lounastauollani päätin käydä kävelyllä. Tuuli vihmoi tuoretta lunta ympäri ämpäri, mutta puihin lunta onneksi jäi kuitenkin vielä. Tänään valmistuu kinkku, kuusi tuli jo sisälle sulamaan, ja huomenna sitten kaikki loput jouluiset jutut!
Olen aivan viime tippaan asti töissä, joten tänä vuonna en ole edes leiponut mitään. Yleensä minä olen se, joka tekee hieman "modernimpia" ja konditoriamaisempia kakkuja tai cupcakeja, kun taas äiti puuhaa perinteisiä maustekakkuja ja torttuja. Nyt mennään sillä mitä on, koska en tässä kiireen tuomassa sumussa ole kyllä ehtinyt tehdä mitään. Onneksi sentään maanantai ja tiistai ovat vapaita, mutta keskiviikkona sitten taas jatkuu.

 

Niinpä sitä onkin aika toivotaa kaikille hyvää ja rauhallista joulunasikaa.
Ja samalla pistää tulemaan "viimeiset kiusaukset". tämän jutun historia on sikaäli pitkä, etten viitsi sitä nyt alkaa sepustamaan.
totean vain, että se on osa huomattavasti suuremmasta kokonaisuudesta ja kirjoitin sen suurimmaksi osaksi seitsemännentoista ikävuoteni aikana.
Tekstistä voi helpostikin lukea nuoruuteni ja tietämättömyyteni todellisesta elämastä, vaikka niitä siinä yritänkin epä'toivoisesti peitellä.
Tämä oli minun ensimmäinen ja viimeiseksikin jäänyt yrityksemni saada jotakin merkittävää aikaan kirjasllisesti.
Siis tässä pieni näyte siitä, mihin tuolloin kaikkeni antaessani pystyin.

 

Elettiin levottomia aikoja, vuosi oli 1713. Mäkikylässä vietettiin myöhäissyksyn elottomanharmaita päiviä. Kylä oli aikoinaan saanut nimensä eteläpuolellaan kohoavasta harjusta. Se ei ollut kovin korkea, mutta selvästi ympäristöstään eroittuva kuitenkin, harvahkoa männikköä kasvava, pohjoispuoleltaan synkän kuusikon saartama. Jos kirkkaana päivänä tarkkaan katseli harjun lakea, voi sieltä keskivaiheilta, korkeimmalta kohdalta silmä tavoittaa suuren kivenjärkäleen, sammalta ja jäkälää kasvavan, ikäänkuin sinne huolimattomasti viskatun ja länteenpäin kallelleen jääneen.
Kylän kolmesta verotalosta Metsämäki oli pienin, vain neljännesmanttaalin kokoinen. Se oli tavallaan kylän viimeinen talo, sillä kylään johtava pahainen kinttupolku päättyi sen pihamaalle.
Talon päädyn mustuneesta räppänästä palloili hiljakseen harmaita savukiekuroita marraskuunlopun iltapäivän harmauteen. Mitään liikettä ei ulkopuolella näkynyt, mitenkäpä olisikaan voinut; emäntä-Fiia puuhasteli takan ääressä vellinkeitossa, poikansa Eerikki ei vielä ollut palannut matkaltaan kirkolle. Siellä hän oli, paitsi vaihtamassa oravan- ketun- ja ilveksennahkoja suolaan ja muuhun tarpeelliseen, myös kuullakseen, mitä maailmalle kuului. Isäntää talossa ei ollut, hänet oli kaksi vuotta sitten kesällä viety sotaan, tuskinpa tuo tuolta enää palaisikaan. Äiti ja poika olivat ahkeria ja aikaansaavia kumpikin, mutta vuosi oli ollut huono ja niinpä olikin nyt vain laiha velli kiehumassa pojan kotiintuloa odotellessa. Sitä poikaa sentään, Fiia huokasi, vasta kahdettatoista kävi ja jo miehen vastuun joutui kantamaan.
Jo kuului kolinaa porstuasta, poika sieltä palaili. Istahti honkaisen pöydän päähän ja jäi siristelemään silmiään pärevalkean tuntuessa liian kirkkaalta syksyisen pimeyden jälkeen.
Siellä se jo ryssä naapuripitäjää ryöstää, virkahti poika harvakseltaan. Äiti jähmettyi takan kulmalla patsaaksi seisomaan, patsaaksi vielä kupliva ja poreileva vellipata käsissään.

 

Että siellä jo, hän epäili. Siellä...jo..., vastasi poika mietteissään.
Aamu hiipi esiin pimeydestä yhtä tuhruisen synkkänä kuin edellinen ilta oli sen suojiin laahustanut. Metsämäen Fiia oli aikaisin poikansa ylös ajanut ja pannut tämän varoittamaan muita kylän taloja, nyt oli jo kiire, pakoon oli vähämiehisestä kylästä lähdettävä jos mieli henkensä säästää.
Ennen puoltapäivää pallaillut Eerikki kertoili, miten hänelle oli kylässä naurettu ja häntä pelkuriksi, viheliäiseksi jänishousuksi nimitelty. Vain pari vanhaa ruotiukkoa oli ottanut hänen asiansa täydestä. Ylpeys on heidät sokaissut,lopusta päättäkööt Hän, huokaisi Fiia ja alkoi toimitella omaa talouttaan pakomatkalle.
Äitini, tuolla harjanteen itäpäässä on kolu,jossa löytyy paljon tilavia onkaloita, sinne muuttakaamme; siellä piileskelisimme kuin sudet luolissaan, eikä meitä sieltä kukaan tavoittaisi haasteli poika siinä kuormaa kootessa. Äiti pysähtyi toimessaan hetkeksi,sitten astui hän kiivaasti aivan poikansa eteen. Sudet niin... hän puuskahti vihaisesti...ja miten käy susille: Tulee metsämies ja kärventää ne luoliinsa, koska ei olekaan niillä pakotietä. Ei, poikani, me olemme ihmisiä ja meille ei petojen tavat sovi, muista se!
Mutta mistäpä sitten äitini taitaa paremman piilopaikan löytää...? ihmetteli poika. Äiti köytti juuri ensimmäistä kuormaa purilaisiin, suu mutruili solmuntekoa myötäillen. Vasta, kun kuorma oli sidottu äiti seisahtui taas pojan eteen ja sanoi:Näetkö, tuolla harjanteen keskivaiheilla tuolla männikön katveessa, siellä se on meidän uusi kotimme. Mutta joutukaamme, meillä on vielä paljon työtä , emmekä tiedä, milloin ne pedot hyökäävät.

 

Joulukuu oli jo yli puolenvälin. Mäkikylässä elämä oli tuon marraskuuun loppupuolen häiriön jälkeen palautunut tavanomaisiin uomiinsa, tuskin edes muistettiin, että vihollinen samoili maata pitkin, poikin ja ryösti ja tappoi sen kun voi. Sen verran sentään oltiin varuillaan, ettei missään talossa oltu aloitettu noita tavanomaisia joulujuominkeja. Viljat oli puitu jo ajat sitten ja teurastuksetkin tehty, mutta jokin kaiveli mieliä. Ei ollut kellään oikein rohkeutta juhlintaan. Muisteltiin, että Metsämäen Fiia oli jättänyt kylän poikansa kanssa. Fiia oli arvostettu henkilö, luku- ja kirjoitustaitoinen, ollut joskus nuoruudessaan ruustinnalla piikana ja siellä nämä harvinaiset taidot oppinut. Muutenkin oli viisas ja pystyvä toimissaan, hyvin oli osannut taloaankin hoitaa isännän jouduttua sotaan lähtemään. Hänen lähtöään pidettiin pahana enteenä, mutta miehiset miehet eivät enteistä piitanneet, vaikka salassa jokainen toivoi, että Fiia jonakin päivänä taas nähtäisiin kylällä.
Harjun laella, tuon ison kiven kupeella oli elämä alkanut vähin erin saada jonkinlaisen muodon. Vesi piti kantaa matkan päästä järvestä, joka vielä marras-joulukuun vaihteessa lainehti jäättömänä tuolla päivänpuolella harjua. Polttopuuta keräiltiin, mistä vain löydettiin.
Nyt oli jo maa valkoisena ja lähes päivittäin sateli kevyttä pakkaslunta. Järvi oli jäässä ja vesi oli nyt helpompi saada harjulle kelkalla vetäen kuin sulan kelin aikana kantaa. Eerikki metsästeli minkä ehti muilta toimilta. Hän oli lyhyehkö ja hintelä, mutta yllättävän nopea ja voimakas. Pelko oli hänelle jotakuinkin tuntematon käsite ja niinpä ei karhuillakaan ollut kaksisetkaan oltavat hänet kohdatessaan. Hän oli myös harjaannuttanut itsensä käyttämään isänsä jalkajousta niin hyvin,ettei hän sitä juurikaan turhan takia laukaissut.

 

Sitä poika ei uskonut, mutta kuuliaisuuteen kasvatettuna opetteli silti vastaanpanematta.
Jouluaaton aamu valkeni pilvisen tuhruisena ja hämäränä. Eerikki lähti noutamaan vettä. Hän kömpi ulos puisen kappansa kanssa ja siihen se matka sitten katkesikin. Nopeasti hän pyörähti takaisin sisään ja ryntäsi äitinsä luo, joka puuhaili jotakin pikkuhiljaa hiipuvan hiilloksen ääressä. Ne on nyt tullu, hän vain sai kiihtymykseltään huudettua ja ryntäsi johonkin pimeyteen, josta alkoi kuulua kiivasta penkomisen ääntä. Äiti pyörähti kuin pistoksen saaneena oviaukolle ja saman tien siitä ulos. Hän jäi mietteissään katselemaan alas kylän suuntaan. Pitkään hän ei siinä yksikseen joutunut seisomaan, jopa ryntäsi ulos poikakin, varustautuneena kirveen ja keihään kanssa. Ja tietysti tuo monen otuksen kohtaloksi koitunut jalkajoisi oli pujotettu hänen selkäänsä. Poika siinä jo sovitteli suksia jalkaansa, kun äiti vasta ehätti huomaamaan hänen aikeensa. Mihin sinä...?,hän kysyi. Poika ei vastannut, kiristeli vain suksiensa mäystimiä. Vastaa minulle!, äiti ärähti, mihin sinä aijot lähteä? Tuonne, poika urahti ja viittasi kylän suuntaan. Äiti astui poikansa suksille, tarttui tätä rinnuksista ja huusi epätoivon ja pelon särkemällä äänellä: Mitä sinä sinne menet, sinut siellä vain tappavat ja... jälkiäsi pitkin tänne tulevat ja...ja niin...sittenhän on kaikki loppu ja turhaa...sinä et sinne mene...et ennen kuin minut olet tappanut...!
Pojan silmät tavoittivat äidin katseen, siinä näkyi pelko, suorastaan alaston kauhu. Vain hetyken poika epäröi. Sinä hetkenä mies hänessä punnittiin. Ja hän voitti.
Hän ravistautui irti äidin otteesta ja alkoi hiljakseen irroitella suksia jaloistaan. Kun hän siitä taas suoristautui, näki äiti kyynelien vierivän hänen silmistään. Poika jäi synkkänä tuijottamaan kylää, josta näkyi jo useampienkin tulipalojen loimu.

 

Mitä sinä tuolla olisit voinut kuvitella matkaansaattavasi..? , äiti kysyi jo hiukan rauhoittuneena. Eikö meidän ole autettava toisiamme hädän hetkellä?, poika nurisi hammasta purren, minä olisin tappanut ne kaikki, jokaisen ryssän olisin pistänyt kylmäksi.
Sinä vähämielinen, siellä on kenties kymmeniä kasakoita, pian olisivat sinut saaneet! äiti puuskahti, jatkaen sitten rauhallisemmin, mutta harkitun päättäväisesti ja jokaista sanaansa painottaen: Ja kenellepä olisi kuollut ruumiisi ollut hyödyksi, olisivat sen johonkin korven koluun heittäneet mätänemään tai paiskanneet susien ruuaksi. Sitäkö varten sinut synnytin, siksikö sinua kasvatin ja opettanut olen...että sinä jonkun nälkäisen pedon ravitsisit...omalla ruumiillasi...niinkö sen pitikin käymän?
Poika katseli vaiti murjottaen kylää, jossa sillointällöin syttyi taas uusi tulenhehku, merkkinä siitä, että taas yksi asumus oli ryöstetty. Lumisateentuhruinen ilma vaimensi ääniä, mutta jokusia hajanaisia laukauksia kajahteli väliin ja välillä heikko tuuli kantoi mukanaan naisten ja lasten huutoa ja valitusta.
Ja minunko täytyy tuota menoa katsoa vain... kuin rotta kolostaan, poika viimein ärähti, siellä isossa kirjassakin sanotaan...Että älä tapa! katkaisi äiti alkuunsa pojan vähitellen nousevan uhon. Joka vääryyttä ja konnuutta samalla mitalla ryhtyy mittaamaan, saa kostaa koko ikänsä ja lopulta hänet hänen oma kostonsa käsittää, muista aina se!
Seurasi taas pitkä hiljaisuus, lyhyt joulukuinen päivä alkoi jo vähitellen hämärtyä. Äiti ja poika seisoivat siinä asumuksensa oven vaiheilla, vuosisataisen hongan suojassa katsellen kotikylänsä tuhoa. Ei ollut sanoja, oli vain pelko ja hätä. Siellä ihminen poljettiin lumen sekaan routaiseen maahan ja paha juhli voittoaan. Viimein leimahti se kaikkein viimeisin talo tuleen, heidän oma kotinsa, rakas Metsämäki. Pojan hartiat lysähtivät kasaan ja hän painoi kasvonsa päin männyn rosoista kaarnaa hiljaa nyyhkyttäen.