Joulufriikit 2021

Tapio Rautavaara - Linnunrata

youtu.be

 

Biozell, voi että tuo Espanjan aurinko kuulostaa myös ihanalta, vaikka olenkin Suomalaisen joulukuun ystävä. Ehkä jo ihan pelkkä ulkomaille pääseminen olis aikamoista nykyään, riippumatta ajankohdasta.

Hiukan on kelit olleet liiankin kylmiä minun makuun, vaikka toisaalta ihanaa ettei ole ollut pelkkää mustaa ja märkää! Huomenna pitäis pakkasen jo hieman hellittää ja luntakin olis ilmeisesti luvassa viikonloppuna. Harmi että ennusteet sitten näyttäisivät liiankin lämpimiltä jatkossa, musta joulu ilmeisesti täällä kuitenkin luvassa..

Mulla on tämä viikko lomaa, ja olenkin nyt ottanut tämän jouluttelun kannalta. Lasten kanssa ollaan tehty piparitaikina, piparit ja koristelut aina yksi homma yhdelle päivällä. Tänään valmistettiin fudgea, jonka olen ottanut omaksi jouluherkukseni. Itsenäisyyspäivä vietettiin myös kotona hieman juhlistaen. Huomenna olis vihdoin tarkoitus päästä luistelemaan, ja illaksi kutsuin tyttöjen serkut äitinsä kanssa kylään. Teen sitten iltapalaksi jouluherkkuja, torttuja ja pipareita ainakin maistellaan ja juodaan kaaota ja glögiä.

Koristeet on pääosin laitettu ja vältetty jokapaikan joulusiivous, kuka niitä nyt kaikkia nurkkia katselee. Joulukuusta odotan kuin viimeistä päivää, mutta koitan malttaa mieleni vielä joulua edeltävään viikonloppuun, silloin vois olla sopiva aika kuusi hakea ja koristella.

Diogenes, mukava on ollut lueskella tarinoitasi, jatka ihmeessä niiden julkaisua täällä.

 

Seuraavana päivänä koulusta tullessani oli kalat jo pantu likoamaan lipeäveteen, mutta päivittäin minä niitä kävin aina katselemaassa ja ihmettelemässä. Säät pysyttelivät melko lämpiminä,ja liotussaavi sai olla ulkosalla koko ajan. Vesi jäätyi välillä riitteeseen pinnasta, mutta sen ei kai sitten ollut niin väliksi. Ja puolentoista viikon aikana, mitä ne lipeässä likosivat, ne muuttuivat päivittäin noista onnettoman ohuista ja mitättömistä käppyröistä suuriksi ja mehevännäköisiksi kalanpuolikkaiksi. Tuumiskelin silloin, etten olisi varmaan jaksanut kantaa niitä kotiin, jos ne olisivat kaupassa olleet tuollaisia vonkaleita.
Sen puolentoista viikkoa kestäneen liotuksen jälkeen kaadettiin lipeävesi pois ja alkoi, mielestäni,ihan tylsä huuhtelu, jota kesti sitten lähes jouluun asti. Joka päivä tullessani koulusta oli komennuksena mennä vaihtamaan kaloille puhdas vesi. Ja minulla kun olisi ollut ihan oikeatakin tekemistä.
Kylmät ja liukkaat kalanpuolikkaat nuljahtelivat käsistäni milloin mitenkin ja sormet kohmeessa yritin pitää huolen siitä, etteivät ne olisi levinneet pitkin maita ja päätyneet lopulta kissojen ruuaksi.
Lopulta, pitkän ikuisuuden jälkeen sitten isäni sanoi, että eiköhän se lootraaminen jo riitä. Luntakin oli jot ullut melkoisesti ja seuraavaksi jouduinkin kantamaan puhdasta lunta kalasaaviin isän asetellessa valmiita puolikkaita sinne. Näin ne pysyivät kylmässä eivätkä jäätyneet kiinni toisiinsa. Aikanaan joulupöydässä sain sitten kiitoasta onnistuneesta kalan liotuksesta.
Jotenkin tuntui oudolta, enhän minä ollut tehnyt muuta kuin sen, mitä käskettiin.

Näin siis sinä vuonna , joulukuun toisella viikolla.
Viikon päästä tas uudet kujeet.

Hieno tarina! Mut sulla oli natsi äiti. Miksei se voinu itse mennä kauppaan päivällä vaan sä kävelit koulun jälkeen, ja samana päivänä....hetkinen, yhteensä 12 km?

 

Hieno tarina! Mut sulla oli natsi äiti. Miksei se voinu itse mennä kauppaan päivällä vaan sä kävelit koulun jälkeen, ja samana päivänä....hetkinen, yhteensä 12 km?

No, ehkäpä asiaa voi lähestyä siltä kanttilta, että oppia ikä kaikki (=oppi ikävää kaikille).
Kuten jo keroin, olin ihan toivottoman ujo, mutten kertonut, että olin myös toivottoman utelias. Tämä oli hyvä tilaisuus siedättää minua ihmisillä. Ja sitäpasitsi, kutern tiedetään, missäs koira vanhenee, jollei juostessaan. Ei tuollainen matka päivässä mitää ihmeellistä ollut, silloin liikuttiin enimmäkseen jalan rospuuttoajat.
Äidilläni oli kyllä muutakin tekemistä, niin, että olin kyllä ihan joutilas tuohon reissuun.

 

Biozell, voi että tuo Espanjan aurinko kuulostaa myös ihanalta, vaikka olenkin Suomalaisen joulukuun ystävä. Ehkä jo ihan pelkkä ulkomaille pääseminen olis aikamoista nykyään, riippumatta ajankohdasta.

Hiukan on kelit olleet liiankin kylmiä minun makuun, vaikka toisaalta ihanaa ettei ole ollut pelkkää mustaa ja märkää! Huomenna pitäis pakkasen jo hieman hellittää ja luntakin olis ilmeisesti luvassa viikonloppuna. Harmi että ennusteet sitten näyttäisivät liiankin lämpimiltä jatkossa, musta joulu ilmeisesti täällä kuitenkin luvassa..

Mulla on tämä viikko lomaa, ja olenkin nyt ottanut tämän jouluttelun kannalta. Lasten kanssa ollaan tehty piparitaikina, piparit ja koristelut aina yksi homma yhdelle päivällä. Tänään valmistettiin fudgea, jonka olen ottanut omaksi jouluherkukseni. Itsenäisyyspäivä vietettiin myös kotona hieman juhlistaen. Huomenna olis vihdoin tarkoitus päästä luistelemaan, ja illaksi kutsuin tyttöjen serkut äitinsä kanssa kylään. Teen sitten iltapalaksi jouluherkkuja, torttuja ja pipareita ainakin maistellaan ja juodaan kaaota ja glögiä.

Koristeet on pääosin laitettu ja vältetty jokapaikan joulusiivous, kuka niitä nyt kaikkia nurkkia katselee. Joulukuusta odotan kuin viimeistä päivää, mutta koitan malttaa mieleni vielä joulua edeltävään viikonloppuun, silloin vois olla sopiva aika kuusi hakea ja koristella.

Diogenes, mukava on ollut lueskella tarinoitasi, jatka ihmeessä niiden julkaisua täällä.

Joo, jouluun asti jatkan, eli vielä tulee pari ja sitten jouluna ihan vihonviimeinen.
Kiva kuulla (siis lukea) että niitä joku viitsii lukea, vaikka ne ovatkin enenpi dinosaurusten aikaa nykyihmisille.

 

No, ehkäpä asiaa voi lähestyä siltä kanttilta, että oppia ikä kaikki (=oppi ikävää kaikille).
Kuten jo keroin, olin ihan toivottoman ujo, mutten kertonut, että olin myös toivottoman utelias. Tämä oli hyvä tilaisuus siedättää minua ihmisillä. Ja sitäpasitsi, kutern tiedetään, missäs koira vanhenee, jollei juostessaan. Ei tuollainen matka päivässä mitää ihmeellistä ollut, silloin liikuttiin enimmäkseen jalan rospuuttoajat.
Äidilläni oli kyllä muutakin tekemistä, niin, että olin kyllä ihan joutilas tuohon reissuun.

Mut monelta koulu loppui, ja monelta kauppa meni kiinni?

 

Mä haluaisin väsätä joskus 80-luvun lapsuuden joulu -tarinan. Mutta en osaa kirjottaa sitä kuin omasta näkökulmastani, ja sit siitä tulis liian tunnistettava. Täällä on joskus pyöriny yks mun sukulainen.

 

Mut monelta koulu loppui, ja monelta kauppa meni kiinni?

Olisikohan koulu loppunut kahdelta ja kauppa meni kiinni silloin kun viimeinen asiakas poistui.
Kyläkauppias piti kaupaa kotonaan, ja häntä sitoivat talouselämän lait enemmän kuin mitkään työaikalait.

 

Mä haluaisin väsätä joskus 80-luvun lapsuuden joulu -tarinan. Mutta en osaa kirjottaa sitä kuin omasta näkökulmastani, ja sit siitä tulis liian tunnistettava. Täällä on joskus pyöriny yks mun sukulainen.

Mut olisko sulla siis jotain sellasta kerrottavaa, että se haittaisi.
Hiukan kun muuttelet paikoja ja nimiä ja kirjoitat yksikön kolmannessa persoonassa, niin eiköhän se siitä.

 

Olisikohan koulu loppunut kahdelta ja kauppa meni kiinni silloin kun viimeinen asiakas poistui.
Kyläkauppias piti kaupaa kotonaan, ja häntä sitoivat talouselämän lait enemmän kuin mitkään työaikalait.

Ihanimpia kauppiaita on ne jotka just on laittamassa putiikkia kiinni, mutta jotka suostuu tämmöiselle mattimyöhäiselle vielä myymään.

 

Mut olisko sulla siis jotain sellasta kerrottavaa, että se haittaisi.
Hiukan kun muuttelet paikoja ja nimiä ja kirjoitat yksikön kolmannessa persoonassa, niin eiköhän se siitä.

Pitää kattoa. Se tarttee semmosen oman kipinän ja semmosen kertomisen tarpeen.

Mähän oon viimesen päälle 80-luku-fani.

 

Ihanimpia kauppiaita on ne jotka just on laittamassa putiikkia kiinni, mutta jotka suostuu tämmöiselle mattimyöhäiselle vielä myymään.

Kyllä nykyään.
Mutta tuolloin oli tilanne sielläkin sellainen, että kyläläiset kävivät enimmäkseen ansiotyössä jossakin. Työt loppuivat yleensä neljältä ja sen jälkeen piti vielä päästä kotiin, yleensä pyörällä tai jalan. Sitten oli vielä monella elukoitakin hoidettavina, joten sinne kauppaan ehdittiin vasta myöhemmin ehtoolla.

 

Pitää kattoa. Se tarttee semmosen oman kipinän ja semmosen kertomisen tarpeen.

Mähän oon viimesen päälle 80-luku-fani.

No eikun sitten vaan skriivaamaan.
Vähitellen ja pikkuhiljaa, sitä mukaa, kun inspistä löytyy.
Se on sitä parasta ja halvinta matkailua, kun sukeltaa sinne omaan menneisyyteensä.
Varsinkin, jos muistaa muistwella rehellisesti, vaikkei se aina niin hyvältä tuntuisikaan.

 

Ilta hämärtyy pihalla. On loskakeli, ja piha tuoksuu märälle lumelle. Leuto tuuli puhaltaa pelloilta ja märät pihapuut suhisevat tuulessa.

Katselen punaisia villalapasiani, joissa on lumikokkareita ja jotka ovat jo painavat vesipisaroista. En voi vastustaa kiusausta - pakko maistaa yhtä lumikikkaretta. Sylkäisen sen kuitenkin pois kun villalankaa joutuu suuhuni.

Vielä muutama toppaus lumiukon mahaan: kierittelen lumessa palloa ja alta paljastuu nurmikkoa. Koira piehtaroi vieressäni ja ottaa iloisesti lumikylpyjä.

Sitten nojailen märissä toppavaatteissa valmista lumiukkoa vasten ja tuijottelen pihaa. Ulkolamppu heittää valon pimeään aittarakennukseen ja sen oviaukkoon - hui, uskaltaisinko joskus illalla käydä siellä? Entä mitä mulle saisi maksaa, että kävisin viereisessä metsässä illalla? Mielikuvitus alkaa laukata, ja menen sisälle.

Sisällä äiti aloittanut joulukinkun paiston leivinuunissa. Laitan patterille märät vaatteeni ja tassuttelen pitkillä räsymatoilla pitkin lankkulattioita.
Äiti käskee laittamaan punaisia, juoksevia kartonkitonttuja ikkunoihin. Laitan ne tarkasti, koska eihän ne voi juosta miten päin tahansa.

Huomenna on jouluaatto. Vuoden ihanin päivä.

 

Hieno juttu, ihan tuli noi omat vaahtosammuttimen mittaiset mieleen.
Tuonikäisten mailma on lähellä, musta aitan oviaukko ja pimeä metsä rajoina.

 

Mullakin on joulumuistoja kasarilta! Ne tosin, käytännössä kaikki, liittyvät tavalla tai toisella ruokaan.


Päivä alkoi kääntyä iltaan. Aurinko laski metsän taa ja pian ikkunasta ei näkyisi kuin muutama valopilkku, Hunnakon pihavalo ja himmeämpi valo keittiön ikkunoista ja kauempana, oikealla, Mäen tallin valo.

Tuvassa oli hämärää. Kattolamppu yritti valaista, muttei sen himmeän kellertävä valo yltänyt nurkkiin. Roosa istahti lattialle raidalliselle räsymatolle ja nousi samantien ylös koska muisti, että käsky nousta kylmältä lattialta tulisi kuitenkin hetkessä mummon huulilta.

Pyöreän pöydän ääressä sai istua ja tarkkailla keittiötä. Hilma-täti kiikkui kiikkustuolissa ja parsi sukkaa. Saimi-mamma hääräsi pienenä, kumarana hahmona puulieden ääressä. Isossa emalikattilassa kiehuivat perunat ja porkkanat. Pienessä, teräksisessä sensijaan punajuuret. -samassa kattilassa ei saanut keittää, koska muutoin koko rosolli olisi punaista. Asiaan oli kuultu, tänäkin vuonna, myös Hilma-tädin kanta, joka oli, että etikkapunajuuria rosolliin kuului laittaa.

Eteisestä kuului kolinaa ja pian mummo astui ovesta sisään polttopuukori oikeassa kädessään. "Otatko, Roosa, kaapista pari sipulia, pilkon ne, riisipuuro on pian kypsää, saadaan maksalaatikko uuniin". Roosa pudottautui alas tuolilta ja avasi nurkassa olevan ruokakomeron oven. Kaapissa tuoksui kahvi, mausteet, pulla, kamferintipat sekä eltaantuneet, kertaalleen tai useampaankin kertaan käytety muovipussit. Saimi-mamma oli nuuka. Leipäpussit sun muut piti huuhtoa, kuivata ja käyttää yhä uudelleen.

"Minä pilkon sipulit" totesi Roosa tomerasti. Mikään ei Roosasta ollut ärsyttävämpää, kuin maksalaatikko, jossa olisi liian suuriksi jääneitä , hampaissa kurhasti rouskuvia sipulinpaloja. Sipulien pilkkominen oli epämiellyttävä, mutta tärkeä työ, silmien kirvely ja nenän valuminen oli siedettävä jotta maksalaatikko olisi samettista, suussasulavaa. Vesi herahti roosan kielelle, kun ajatteli tulevaa joulupöytää, laatikoita joiden päälle lusikoitiin kirkastettua voita pienestä kattilasta...

"Saisinko, mummo, vähän puuroa" -vatsa alkoi kurista herkkuja ajatellessa. Ja mummo kauhoi kattilasta, leikkasi annoksen keskelle ison siivun voita, nosti pöytään sokerin ja kanelin. Roosa otti lusikkaan puuroa ja voisulaa -puolet hän söisi niinään, nauttien rasvaisen suolaisesta mausta. Loppuannokseen hän ripottelisi sokeria ja kanelia.

Liedellä kiehui ja sihisi, paistuva sipuli tuoksui ja vesihöyry sai ikkunat huurtumaan, nurkkiin muodostui jo jääkukkia. Seinäkello raksutti, radiosta kuului joululauluja. "tuikkikaa, ois joulun tähtöset" lauloi mummo, heleällä äänellä. Mummo lauloi tai hyräili lähes aina. Ja hääräsi. Hääräsi ja hymyili.

Roosa oli syönyt lautasensa tyhjäksi. Hän nousi, kantoi lautasen tiskipöydlle ja hyppeli matonraitoja pitkin keinutuolille. Nyki Hilma-tädin hihaa ja pyysi päästä keinumaan. Siinä, rakkaan ihmisen sylissä, oli hyvä ja lämmin katsella muita. Häärintä keittiössä jatkuisi vielä yömyöhään, olisihan huomenna juouluaatto.

 

Mullakin on joulumuistoja kasarilta! Ne tosin, käytännössä kaikki, liittyvät tavalla tai toisella ruokaan.


Päivä alkoi kääntyä iltaan. Aurinko laski metsän taa ja pian ikkunasta ei näkyisi kuin muutama valopilkku, Hunnakon pihavalo ja himmeämpi valo keittiön ikkunoista ja kauempana, oikealla, Mäen tallin valo.

Tuvassa oli hämärää. Kattolamppu yritti valaista, muttei sen himmeän kellertävä valo yltänyt nurkkiin. Roosa istahti lattialle raidalliselle räsymatolle ja nousi samantien ylös koska muisti, että käsky nousta kylmältä lattialta tulisi kuitenkin hetkessä mummon huulilta.

Pyöreän pöydän ääressä sai istua ja tarkkailla keittiötä. Hilma-täti kiikkui kiikkustuolissa ja parsi sukkaa. Saimi-mamma hääräsi pienenä, kumarana hahmona puulieden ääressä. Isossa emalikattilassa kiehuivat perunat ja porkkanat. Pienessä, teräksisessä sensijaan punajuuret. -samassa kattilassa ei saanut keittää, koska muutoin koko rosolli olisi punaista. Asiaan oli kuultu, tänäkin vuonna, myös Hilma-tädin kanta, joka oli, että etikkapunajuuria rosolliin kuului laittaa.

Eteisestä kuului kolinaa ja pian mummo astui ovesta sisään polttopuukori oikeassa kädessään. "Otatko, Roosa, kaapista pari sipulia, pilkon ne, riisipuuro on pian kypsää, saadaan maksalaatikko uuniin". Roosa pudottautui alas tuolilta ja avasi nurkassa olevan ruokakomeron oven. Kaapissa tuoksui kahvi, mausteet, pulla, kamferintipat sekä eltaantuneet, kertaalleen tai useampaankin kertaan käytety muovipussit. Saimi-mamma oli nuuka. Leipäpussit sun muut piti huuhtoa, kuivata ja käyttää yhä uudelleen.

"Minä pilkon sipulit" totesi Roosa tomerasti. Mikään ei Roosasta ollut ärsyttävämpää, kuin maksalaatikko, jossa olisi liian suuriksi jääneitä , hampaissa kurhasti rouskuvia sipulinpaloja. Sipulien pilkkominen oli epämiellyttävä, mutta tärkeä työ, silmien kirvely ja nenän valuminen oli siedettävä jotta maksalaatikko olisi samettista, suussasulavaa. Vesi herahti roosan kielelle, kun ajatteli tulevaa joulupöytää, laatikoita joiden päälle lusikoitiin kirkastettua voita pienestä kattilasta...

"Saisinko, mummo, vähän puuroa" -vatsa alkoi kurista herkkuja ajatellessa. Ja mummo kauhoi kattilasta, leikkasi annoksen keskelle ison siivun voita, nosti pöytään sokerin ja kanelin. Roosa otti lusikkaan puuroa ja voisulaa -puolet hän söisi niinään, nauttien rasvaisen suolaisesta mausta. Loppuannokseen hän ripottelisi sokeria ja kanelia.

Liedellä kiehui ja sihisi, paistuva sipuli tuoksui ja vesihöyry sai ikkunat huurtumaan, nurkkiin muodostui jo jääkukkia. Seinäkello raksutti, radiosta kuului joululauluja. "tuikkikaa, ois joulun tähtöset" lauloi mummo, heleällä äänellä. Mummo lauloi tai hyräili lähes aina. Ja hääräsi. Hääräsi ja hymyili.

Roosa oli syönyt lautasensa tyhjäksi. Hän nousi, kantoi lautasen tiskipöydlle ja hyppeli matonraitoja pitkin keinutuolille. Nyki Hilma-tädin hihaa ja pyysi päästä keinumaan. Siinä, rakkaan ihmisen sylissä, oli hyvä ja lämmin katsella muita. Häärintä keittiössä jatkuisi vielä yömyöhään, olisihan huomenna juouluaatto.

Ruopka on aina ollut oleellinen osa joulusta, on se sitten joillekin sopinut tai ei.
Valentin (Ensiö Rislakki) totesi yhdessä jutussaan, että kun ihminen muuttaa sydämensä ilon näkyväksi, siitä tulee ruokapöytä. Tai jotain sinnepäin, en muista ihan sanatarkasti.
Muuten tuli tuosta mieleen, että onko sulla Roosa jonkinlaisia verisiteitä Karjalaan. Tuli tuosta jutusta jollakin tavoin niin karjalainen fiilis.

 

Ruopka on aina ollut oleellinen osa joulusta, on se sitten joillekin sopinut tai ei.
Valentin (Ensiö Rislakki) totesi yhdessä jutussaan, että kun ihminen muuttaa sydämensä ilon näkyväksi, siitä tulee ruokapöytä. Tai jotain sinnepäin, en muista ihan sanatarkasti.
Muuten tuli tuosta mieleen, että onko sulla Roosa jonkinlaisia verisiteitä Karjalaan. Tuli tuosta jutusta jollakin tavoin niin karjalainen fiilis.

On mullakin, mutta tuossa mainittu mummo joka ei siis ole mulle oikeasti sukua vaan adoption kautta, oli karjalan evakkoja. Jutussa mainittu mamma ja täti taas mummon kasvattisiskoja ja kyseisessä kylässä lähes joka talossa oli aikanaan evakko tai evakkoperhe.

 

On mullakin, mutta tuossa mainittu mummo joka ei siis ole mulle oikeasti sukua vaan adoption kautta, oli karjalan evakkoja. Jutussa mainittu mamma ja täti taas mummon kasvattisiskoja ja kyseisessä kylässä lähes joka talossa oli aikanaan evakko tai evakkoperhe.

En tiedä, ehkäpä se fiilis ei tullut niinkään henkilöistä, vaan kerronnasta ja sen rytmistä.
yleensä kirjoitat niin lyhyesti, ettei sitä huomaa, mutta pitkässä tekstissä se tulee mielestäni paremmin esiin.
Joku asioista paremmin perillä oleva voi olla hyvinkin tosta mieltä.

 

Mutta nyt ovat ekat joulutortut uunissa. Ripautin pinnalle hieman kanelia, koska käytin valmista luumumarmeladia. Paras kun tulisi, jos keittelisi itse hillon sunsweetin luumuista silleen, että hillossa kiehuisi kanelitanko joukossa.

 

Jahas, kolmas adventti aluillaan, aika avata kalenterimme kolmas luukku.
Tämä tapaus sattui hyvin lähellä joulua, en muista enää, oliko se kolmannella viikolla vai miten, mutta menköön nyt kolmannen viikon pikkiin. Tässäkin jouduin tavallaan koettelemaan rajojani, joten se on varmasti ollut hyvinkin merkittävä tapahtuma elämässäni. Mutta pitemmittä selittelyittä asiaan, tähän tapaan.

 

Elettiin joulunaluspäiviä kuusikymmenluvun loppupuolella. Ei ollut aatto, eikä aattonaattokaan, mutta lähellä joulu jo kuitenkin oli. Ja meillä kotona sen mukainen meininki. Minä pieninpänä ja tyhminpänä kaikkien jaloissa. Niinpä kulutinkin aikaani etupäässä ulkosalla. Poikkesin aina välillä navetassa katsomassa, joko Rusina oli alkanut poikia, senkin kun piti vielä ehtiä antamaan oma joululahjansa.
No yhden kerran se sitten oli sen oloinen, että menin sanomaan äidille, että nyt se sitten alkaa. Äiti vain meinasi, että sää ootkin ihan joutilas kattoon sen homman kuntoon, tu hakeen apua, jos siltä tuntuu.
Olin silloin kymmenen vanha, enkä vielä koskaan ollut yksin poijittamassa lehmää, joten moinen luottamuksenosoitus kävi jo paremmanpuoleisesta joululahjasta. Samalla nipisteli jännitys vatsanpohjaa, mitenhän tästä selvittäisiin, mehän olimme kumpikin ensikertalaisia. No olihan Rusina minun ”oma” lehmäni, joten me kyllä tunsimme toisemme.
Laitoin puhtaasta paperisäkistä karsinaan lakanan uudelle tulokkaalle ja istahdin karsinan laidalle odottamaan. Oli unettavan rauhallista. Lehmät olivat syöneet rehunsa ja makasivat nyt tyytyväisinä märehtien. Harmaiksi pölyttyneistä ikkunoista tihkui sisään pilvisen joulukuun päivän niukka valo. Oli melkein hämärää, mutta en halunnut rikkoa navetan rauhaa ottamalla valoja. Näinkin näki riittävän hyvin.
Rusina oli rauhaton. Senousi ylös, teputti vähän aikaa paikallaan, meni taas maate. Sen hengitys oli epätasaista ja läähättävää. Pienen ikuisuuden jälkeen vasikan sorkat lopultakin tulivat näkyviin. En puuttunut vielä mitenkään asioiden kulkuun.
Lehmä makasi nyt rauhallisesti vain sillointällöin jännittyen. Siinä taisi mennä tunti, ehkä toistakin, sitten se tosissaan alkoi. Rusina oikaisi päänsä pitkin pöytää, suusta kuului pitkä valittava mölinä samalla kun ensimmäinen voimakas työntö toi vasikan sorkkia hyvän matkaa lisää näkyviin. Jatkuu

 

Nyt oli minun aikani tullut. Repäisin pari paperisäkkiä auki, levitin ne käytävälle ja kouruun. Istuin tukevasti jalat parrenreunaan tuettuina ja tartuin vasikan sorkkiin. Ne olivat lämpimät ja limasta niin liukkaat, ettei otteeni meinannut ollenkaan pitää. Lehmä hengitti nyt rauhallisesti, sitten tuli taas työntö. Vedin sorkista niin että silmissä musteni ja esiin tulikin kuononpää. Taas molemmat huilas välillä, sitten taas uusi yritys. Kuono oli jo melkein silmiä myöten näkyvillä. Pyyhkäisin toisella kädellä kalvot pois sierainten edestä ja yritin saada suuta tyhjennetyksi limasta. Se homma jäi kuitenkin kesken, kun lehmä taas työnsi. Tällä kertaa ei sanottavaakaan edistymistä tapahtunut, ei myöskään seuraavilla työnnöillä. Ajattelin jo lähteä hakemaan apua, kun meidän molempien suureksi ihmeeksi ja helpotukseksi pää viimein muljahti mahtavan möläyksen saattelemana ulos.
Nyt sain lopultakin suun tyhjennettyä ja tähän asti velttona ja sinipunaisena suun ulkopuolella roikkunut kieli vetäytyi suuhun.
En ollut sentään ihan outo näissä hommissa, joten tiesin pahimman olevan nyt ohi. Lapojen kanssa tosin taisteltiin vielä pitkään, mutta loppu olikin sitten melko helppoa. Jännityksestä ja ponnistuksesta olin ihan hiestä märkä. Väsyneeltä vaikutti Rusinakin.
Nyt olisi pitänyt saada vasikka nuoltavaksi, mutta se oli niin vetelä ja liukas, että tuntui melko toivottomalta kantaa sitä mihinkään. Lopulta keksin kiepauttaa sen säkin päälle ja hinata retuutin sen sillä pöydän puolelle.
Rusina nuuhkaisi vasikkaa, sitten sen kurkusta purkautui ennenkuulumaton mölinä ja se alkoi nuolla vasikkaa kuivaksi. Se nuoli, tuhisi ja mölisi ja kun toin sille ämpärillisen haaleaa vettä, se horaisi sen kuin ohimennen. Toin toisen ämpärillisen ja sekin katosi melko nopeasti. Sitten nuoleminen taas jatkui. Se murjoi vasikkaa niin rennosti kuonollaan pöytä vasten, että aloin jo pelätä vasikan puolesta. Jatkuu

 

Mennessäni kääntämään vasikkaa toiselle kyljelle sain Rusinan kuonosta töytäisyn, joka heitti minut parin metrin päähän. Jutellen rauhoittavasti lähestyin uudelleen vasikkaa ja sainkin sen käännetyksi. Uusi nuolemisurakka alkoi. Vasikka alkoi varovasti kohotella päätään, mutta saatuaan pari nuolaisua kuonolleen ja päin silmiä katsoi viisaammaksi näytellä vain kuollutta.
Kun vasikka oli kuivaksi nuoltu, vedin sen vähän kauemmaksi. Rusina nousi seisomaan ja ynisi paheksuvasti moiselle tempulle. Minulla oli nyt uusi huolenaihe, miten saada vasikka karsinaan. Katselin uutta äitiä ja vieläkin vähän oloansa oudoksuvaa lasta ja samassa välähti. Koska vasikka oli noinkin pirteä, ei varmaan kestäisi kauankaan ennenkuin se nousisi jaloilleen. Saisi kävellä itse karsinaansa.
Odotellessani hain ämpärin ja aloin lypsää Rusinaa. Olin totuttanut sitä usein edeltäpäin siihen toimitukseen, joten uskoin sen käyvän tosta vaan. Mutta nyt oli rusinan utare turvonnut ja arka. Olin ehtinyt vetää pari suihketta, kun se vietävä nosti sorkkaansa ja laski sen keskelle ämpäriä. Siinä sitä nyt oltiin, Rusina seisoi tukevasti sorkka ämpärissä ja minä istuin hölmönä vieressä. Eikä puhettakaan että se olisi nostanut sorkkaansa sen vertaa, että olisin saanut ämpärin pois. Mutta jos oli Rusinakin itsepäinen, niin olin minäkin. Hain kuupan ja toisen ämpärin ja utareen huolellisesti rasvattuani aloin koettaa uudestaan. Nyt se kävikin jo jotenkin ja hyvän aikaa venyteltyäni ja puristeltuani sain kuin sainkin meidän molempien helpotukseksi pari litraa paksua, kellertävää maitoa ämpäriini.
Taputin pari kertaa Rusinan kuonoa ja siirryin sitten vasikan luo. Se yritti juuri ensi askeliaan, toikkaroi honteloilla jaloillaan pari askelta, sekosi sorkkiinsa ja tuuskahti turvalleen. Siinä se nyt makasi rähmällään, joka sorkka sojottaen eri suuntaan ja silmät hämmästyksestä pyöreinä. Jatkuu

 

Laskin maitoämpärin pois ja autoin vasikan uudelleen pystyyn. Se seisoi huojuen honteloilla jaloillaan uskaltamatta ottaa enää askeltakaan.
Kastoin sormeni maitoon ja tyrkkäsin ne sen kuonon eteen. Se nuuski niitä varovasti, uskalsi jopa nuolaista, nuuski taas ja alkoi viimein varovasti imeä. Kurotin ämpärin toiseen käteeni ja painoin varoen vasikan kuonon maitoon. Se imi nyt niin, että sormiin sattui. Kun se sai maitoa suuhunsa, se yltyi imemään kahta kovemmin. Yritin hivuttaa pikkuhiljaa sormiani sen suusta vapauteen, mutta silloin se nuljautti terävillä alahampaillaan sormiani niin, että muutin mieleni ja annoin sen vain imeä, vaikkei se mitenkään mukavalta tuntunutkaan.
Pitkän ikuisuuden jälkeen se sitten lopultakin ryysti tyhjää. Maidon loppumisesta suivaantuneena se nuijasi päällään mahaani. Jo toisen kerran jouduin haukkomaan henkeäni.
Vasikka seisoi jo tukevasti jaloillaan. Se imeä lussutti maitoista turpaansa ja kokeili, miltä tuntui kolmella jalalla seisominen. Ajattelin, että olisi ehkä aika johdatella se karsinaansa. Kävely ei tosin vieläkään oikein hyvin sujunut, mutta kaatumatta sitä vain karsinaan selvittiin. Naulasin karsinan aidan kiinni ja aloin siivoilla vähän jälkiä. Rusina seisoi ympärilleen vilkuillen ja korviaan levottomasti liikutellen, aina välillä vasikalleen ynähtäen. Vasikka makasi karsinassaan tyytyväisenä ja varmaankin väsyneenä, navettaan palautui vähitellen taas rauha ja hiljaisuus.
Istuin ikkunasyvennyksessä ja katselin, miten lehmät märehtivät. Sillä hetkellä minulla oli Joulu.
Ei tosin ollut syntynyt Vapahtajaa, olipahan vain terve ja pirteä lehmävasikka. Mutta se, mitä oli syntynyt, ei ollut ratkaisevaa. Tärkeintä oli tuo luonnollinen karulla tavallaan kauniskin tapahtumasarja, joka oli onnistunut näin hyvin, sekä sen jälkeen seurannut täydellinen rauha, niin mielessä kuin ympärilläkin. Oli vain minä, navetan hämärä ja äänet, jotka olivat yhtä pehmeitä ja rauhoittavia kuin tämä jo lähes pimeydeksi vaihtunut hämäräkin.