Olen nähnyt useimpia kymmeniä jouluja. Niille on yhteistä se, etten muista niistä oikein mitään. Muistan kyllä erilaisia joulutunnelmia, mutten osaa sijoittaa niitä oikein mihinkään.
Poikkeuksen tekee yksi joulu, joulu kolmekymmentä vuotta sitten.
Koko syksy, Annin kuolemasta asti oli ollut yhtä suontarpomista, raskas, väsyttävä syksy. Onneksi työ ja touhuilu muiden lasten kanssa pitivät mielialaa edes jollakin tavalla korkealla.
Joulukin alkoi tulla,vanhin tytöistä oli ekaluokalla ja sai ensimmäisen ihan oikea todistuksen. Tosin se oli tuota tylsää ”osaa taidon”-mallia, mutta todistus joka tapauksessa. Ja tuo pikku perfektionisti oli kyllä pitänyt huolen, että joka arvostellussa asiassa rasti oli juuri tuossa ruudussa.
Nyt myöhemmin ajatellessani minusta tuntuu kuin hän olisi ottanut huolekseen perheen mielialan kohentamisen.Tottakai hän näki ja jollakin tavalla ymmärsikin, miten vaikeaa meillä silloin oli.
Heti, tultuamme hänen joulujuhlastaan, lähdin hakemaan kuusta.
Hän tietysti lähti mukaan.
Minä hiljaisena, omiani mietiskellen, hän elämänhalua pulppuavana energiapommina. Vähitellen, hänen pulinaansa kuunnellessani minulle alkoi tulla sellainen olo kuin hän ei ihan vain sattumalta olisikaan mukana, hän selvästikin oli kysymässä jotakin, sanomassa, jokin asia tuntui olevan sellainen, että siitä piti kertoa tai kysyä näin kahdenkesken. Aloin kuunnella tarkemmin. Olo oli vähän niinkuin ennenvanhaan, kun oli läksyt jääneet muiden kiireitten takia vallan unohduksiin ja opettaja, hyväkäs, kehtasi ahdistella hankalilla kysymyksillä.
Pysähtyessäni katselemaan tarkemmin yhtä hyvännäköistä kuusta, hän astui eteeni napitti sinisillä silmillään minua lähes haudanvakavana ja kysyi:”Kuule iskä, tuleeks meille tänä vuanna ollenkan joulua ?” Jahas, vai tuosta nyt olikin kysymys, tiesin jo, ettei tuhon kysymykseen kelpaisikaan mikään yksisanainen vastaus. Piti voittaa lisäaikaa, jottei tulisi puhumaan ihan läpiä päähänsä.
