”Joo, täsähän sitä ollaan kuusta etsimäsä ja muutenkin on semmonen mailmanlopunmeininki, ettei siitä mitään muuta voi olla tulosa kun joulu” yritin kääntää asiaa vähän kevyempään suuntaan. ”Joo joo, kyllä määkin sen oon huamannu, mutta tiärätteks te äiskän kans ollenkan, miks joulua viätetään?”
No niin, siinähän sitä sitten oltiin. Tiesin tytön vallan hyvin tietävän vastauksen tuohon kysymykseen, mutta oikeastaan kysymys olikin väärin aseteltu. Tiesin kyllä tytön tarkoittavan hiukan isompaa juttua, mitä osasi kysyä.
”Joo, kyllä me se tiäretään ja muistetaan, mutta joskus sitä vaan saa tätä elämää kerralla isomman klimpin kun ihan äkkiä sulattaan pystyy. Aina ei kerta kaikiaan jaksa.”
”Mutta eihän Annilla enää oo mitään hätää ja me muut ollaan sentään viä henkisä,”
”Joo, anteeks, jos susta on ruvennu tuntuun tollaselta.Se on vaan kumma, että sitä lähtee useinmiten rakentaan mailmaansa sille pohjalle, minkä on menettäny taikka jota ei muuten vaan omista...Vaikka pitäs aina lähtee siitä, mitä on saanu tai omistaa muuten.”
”Onks pakko?”
”Eihän se olis, mutta... niin... emmää ossaa selittää... Se on nin... vaikeeta.”
”Mutta me halutaan kumminkin olla ilosia jouluna... ja muutenkin. Ja me halutaan, että... meitillä kaikilla... olis ihan kivaa.”
”Joo... kiitos kun muistutit... mutta ilo ny vaan sattuu olemaan semmonen, että se ei tu, jos siihen ei oo valmis.Ei kukaan voi olla väkisin ilonen.”
Siinä jutellessamme olin kaatanut kuusen ja mittaillut sen suurinpiirtein sopivan mittaiseksi.Sitä poikki sahaillessani tuli vielä yksi kysymys:
”Kuinka kauan te oikein viälä meinaatte jatkaa tota murjottamistanne?”
”Tua sää toi saha, mää koitan saara tän kuusen ehjänä kotio. Nin tota, ei me murjoteta, me vaan ei tällä hetkellä pystytä tän parempaan. Mutta kun nää joulukiireetkin tästä vähän helpottaa nin eiköhän sitä ilookin siältä jostain rupee vähitellen löytyyn.”
No niin, siinähän sitä sitten oltiin. Tiesin tytön vallan hyvin tietävän vastauksen tuohon kysymykseen, mutta oikeastaan kysymys olikin väärin aseteltu. Tiesin kyllä tytön tarkoittavan hiukan isompaa juttua, mitä osasi kysyä.
”Joo, kyllä me se tiäretään ja muistetaan, mutta joskus sitä vaan saa tätä elämää kerralla isomman klimpin kun ihan äkkiä sulattaan pystyy. Aina ei kerta kaikiaan jaksa.”
”Mutta eihän Annilla enää oo mitään hätää ja me muut ollaan sentään viä henkisä,”
”Joo, anteeks, jos susta on ruvennu tuntuun tollaselta.Se on vaan kumma, että sitä lähtee useinmiten rakentaan mailmaansa sille pohjalle, minkä on menettäny taikka jota ei muuten vaan omista...Vaikka pitäs aina lähtee siitä, mitä on saanu tai omistaa muuten.”
”Onks pakko?”
”Eihän se olis, mutta... niin... emmää ossaa selittää... Se on nin... vaikeeta.”
”Mutta me halutaan kumminkin olla ilosia jouluna... ja muutenkin. Ja me halutaan, että... meitillä kaikilla... olis ihan kivaa.”
”Joo... kiitos kun muistutit... mutta ilo ny vaan sattuu olemaan semmonen, että se ei tu, jos siihen ei oo valmis.Ei kukaan voi olla väkisin ilonen.”
Siinä jutellessamme olin kaatanut kuusen ja mittaillut sen suurinpiirtein sopivan mittaiseksi.Sitä poikki sahaillessani tuli vielä yksi kysymys:
”Kuinka kauan te oikein viälä meinaatte jatkaa tota murjottamistanne?”
”Tua sää toi saha, mää koitan saara tän kuusen ehjänä kotio. Nin tota, ei me murjoteta, me vaan ei tällä hetkellä pystytä tän parempaan. Mutta kun nää joulukiireetkin tästä vähän helpottaa nin eiköhän sitä ilookin siältä jostain rupee vähitellen löytyyn.”