Ja jälleen piiitkästä aikaa. Kyllä olikin lukemista sivutolkulla, kun teidän kuulumisia lueskelin. Kommentoitavaakin oli mielessä, mutta tässä kohtaa onkin jo pää tyhjä

.
Mulla ei ole edelleenkään oikein mitään varsinaisesti valmiina. Tai siis kotona on jo pinnis, kaukalo, vaatteita ja semmoisia perusjuttuja. Vaatteet on pesemättä ja niille on tila raivaamatta. Lastenhuone on ihan sekaisin tavarapaljoudesta (jotenkin se on muuttunut joksikin välivarastoksi!). Kassien pakkausta en ole edes miettinyt vielä. Antakaa ihmeessä joku saarna mulle, että tajuan herätä tästä horroksesta

!
Vaunut tilattu Saksasta, mutta eivät tule vielä varmaan pariin viikkoon. Odotan huomisesta sateista päivää, niin malttaisin pysyä kotona ja sisällä pyykkäyshommissa

.
Kävin muuten alkuviikosta äitipolilla taas. Kaksi kätilöä antoivat sapiskaa kunnolla ja pelottelivat puolikuoliaaksi tämän raskausdiabeteksen kanssa (jota en oikeasti ollut edes ymmärtänyt minulle diagnosoidun...?!? Järki kadonnut kai johonkin raskauden myötä.). Sitten lääkäri totesi, että ultralla arvioidun mukaan vauvan paino on n. 2,7 kg, eli n. puoli kiloa liian iso (sanoi siis tämän ääneen). Että sen siitä saa kun repsahtelee ruokavaliossa. Olin ihan puulla päähän lyöty, että missä hiton ruokavaliossa. Mulle oli siis jäänyt terkkarin puheesta käsitys, että teen ennaltaehkäisevää työtä, jottei raskausdiabetestä tule, miettimällä syömisiäni ja mittamalla sokereita. Oon syönyt mielestäni järkevästi ja neuvolassa on kehaistu painonnousua (alle 200 g /vko). Verensokeriarvot on olleet kohdallaan. Silti olen siis tehnyt jotain todella väärin, tai sellainen fiilis jäi noiden haukkujen ja syytösten jälkeen. Eipä noita paino- ja verensokerilukemia äitipolilla edes huomioitu, keskittyivät paasaamaan, että olen epäonnistunut. Itkuksihan se meni koko loppupäivä

. Tuntui, etten osaa pitää huolta edes syntymättömästä lapsesta, niin mitenköhän sitten jatkossa...
Onneksi seuraavana päivänä neuvolassa oli ihana terkkarin sijainen, joka rohkaisi kummasti ja sanoi, että pääasia on, että teen parhaani. Ja näin aion tehdä

. Vauvan koko ei siis ole kuitenkaan hälyttävä, koska seuraava lääkäriaika äitipolille tuli vasta neljän viikon päähän (38+0).
Ja ainiin, istukka on siirtynyt ylemmäs, eli sen takia ei sektiota ainakaan tarvitse miettiä.
Hyvät on olleet voinnit edelleen, paitsi kolmatta päivää on nyt supistellut melko paljon. Alkaa jo jonkun verran tehdä kipeää, kun aiemmin ovat olleet lähes kivuttomia.
Kauheasti asiaa, mutta tää on vielä pakko sanoa

Nyt on tuo synnytys alkanut mietityttää tai paremminkin ällöttää. Toivottavasti ette saa hepulia näistä ajatuksista, melko pinnallista nääs... Minua "pelottaa" se, että synnytys tulee olemaan jotenkin nöyryyttävä, alistava ja likainen kokemus. Toki haluan mieheni mukaan tueksi ja jakamaan tuon kokemuksen, mutta silti vaan mietin, etten haluaisi hänen näkevän minua siinä tilassa. Onko kellään muulla ollut missään kohtaa vastaavia aatoksia? Ajatus siitä, etten itse voi kontrolloida tilannetta ollenkaan on jotenkin tosi outo. Ja herranjestas, synnytyshän on yksi maailman luonnollisimmista asioista, niin miksi ihmeessä se herättää tällaisia ajatuksia?? Melkein hävettää. Noh, tulipahan sanottua silti.
Näissä aatoksissa,
lämminta kesäpäivää
Katrinna 34+3