Minä ymmärrän kyllä, että nuorena naisena, pää täynnä prinsessaruusus- ja lumikkisatuja voi asettaa rakkauden mitaksi sen, ettei rakastunut rakkauden lekan iskettyä enää näe eikä kuule muita ihmisiä seksuaalisessa tai romanttisessa mielessä.
Mutta kun sellainen rakkaus ei ole millään lailla tästä maailmasta, vaan niistä saduista.
Jos haluaa väkisin pitää kiinni lapsuudenihanteistaan, on tuomittu pettymään. Kukaan ihminen ei koskaan ole se ns. oikea, koska kukaan ihminen ei kykene elämään siten, ettei hän rekisteröisi muita ihmisiä ja reagoisi heihin.
Meidän yhteiskuntamme tursuaa seksuaalisia (ja suorastaan pornografisia) viestejä. Toisin sanoen, yksilön ulkopuolisia virikkeitä seksuaaliseen kiihottumiseen piisaa. Lisäksi sosiaalinen paheksunta seksuaalisen uskottomuuden suhteen tuntuu olevan katoamassa (itseasiassa sitä ihaillaan, vrt. salarakkaiden saama julkisuus). Ihannoimme yhteiskuntana ihmisiä, jotka hakevat omaa etuaan ja onnistuvat siinä.
On jotenkin järjenvastaista tässä ympäristössä edellyttää, että oma rakastettu toimisi täysin vallitsevan ja hyväksytyn tavan vastaisesti. Onhan se toki mahdollista, mutta olletenkin edellyttäisi poikkeusyksilöä.
Jos itse on aivan tavallinen tallaaja, joka rakastuu tavalliseen tallaajaan, eiköhän ole selvää, että lopputulemakin on aika tavallinen tarina.