En ole, se on kyllä aina melkoisen läpinäkyvää. Vaikka saankin paljon kiitosta tehokkuudestani, niin aina se mörkö jossain kummittelee joka kertoo minun olevan huonompi muita, kun en osaa olla rauhallisempi. Sitä haluaisi selittää itseään, että saisi anteeksi. Sen sijaan olen usein hiljaa. Minä olen läpi elämäni yrittänyt hillitä itseäni ja siksi vältänkin sanomasta ihan kaikkea mitä päässä vilistää. Välillä tosin kun innostun saatan kiljaista ajatukseni ääneen tai kun mietin jotain tosi intesiivisesti oman pääni sisällä. Näissä tilanteissa omien ajatusten sisällä pitäminen on paljon hankalampaa kuin kiukustuessani. Silloin minusta näkyy kiukku, mutta sanat yritän pitää sisällä. Koska käyn läpi tunteitakin nopeasti ja tiedän sen omaksi heikkoudeksi ja voimaksikin.
Nykyiset työkaverit on kivoja. Ne käskee rauhoittua, vetämään henkeä, aloittamaan alusta selittämisen ja tiedän heidän tajuavan, etten ole tahallisesti säheltävä. Tiedän heidän tarvitsevan vastaavasti minun kierrosteni vähentämistä, hiljentymistä ja kuuntelua ja sitä, etten ole ihan jokapaikassa, vaan annan tilaa heille. Minä pidän siitä, että he voivat sanoa ilman vihaa ja vihastumista minulle, että "Hei, hei. Vauhtia liikaa"
Pomon vilkkaus näkyy aika selvästi myös. Hän ottaa kierrosta paljon helpommin kuin minä. Minä olen opetellut pakkoitsehillintää ja luultavasti pomokin. Silti olin äärimmäisen huvittunut kun pomo polki jalkaansa harmistuessaan ja minä, kesätyöntekijä käsken rauhoittua, vetää happea ja kuuntelemaan. Eikä hän sitä tehnyt pahalla, joku muu olisi varmaan siitä loukkaantunut. Koska seuraavassa hetkessä pomo kiitikin jo ovesta ulos nauraen jotain aivan muuta.
Missä työskentelen. Sosiaalialalla. Siellähän minä. Tarpeeksi tekemistä ja ajattelemista, niin ettei ennätä kyllästyä välillä. Siinä homman vaihtuvuus ja toisaalta jatkuva muuttuminen asiakkaiden osalta myös. Huonoa on se, että tarvitsen sellaiset raamit työyhteisön osalta, jotka on ennustettavat. Eli sääntöjä, joita noudattaa ja joiden välissä voin seilata tarpeeksi joustavasti itse. En pidä ehdottomuudesta, mutta tarvitsen tietynlaista tiukkaa raamia. Tarvitsen myös tunnetta oikeudenmukaisuudesta ja kun jossain mättää, lähden sitä asiaa ajamaan tarmolla.
Minä ajattelin omien kohdalla, että vaikka heillä todettaisiinkin ad/hd, niin en välttämättä lääkitystä aloittaisi ellei se olisi täysin välttämätöntä. Opetan itsehillintää etenkin nuorimmalle, joka muistuttaa kovasti minua. Uskomaton vimma ja voima. Juoksee, koheltaa, tekee. Hänen on vaikea ottaa negatiivista palautetta hermostumatta (jossa olen itse tehnyt vuosia töitä). Hän puhuu taukoamatta, ei jaksa keskittyä mihinkään kovin pitkiä aikoja, ellei satu kiinnostamaan. Videoita katsoessa ei ole paikallaan, vaan saattaa siinäkin hypätä kesken pois ja lähteä tekemään jotain muuta. Rakentaa legoja vaikka tunteja, sitten rikkoo ne auto-onnettomuuksissa ja leikeissä, aloittaa alusta. Karkailee ulos, joten silmät saa olla selässäkin. Hieman on olisi sormi suussa enemmän tuon kolmannen kanssa ellei itse osaisi astuakin hänen kenkiinsä. Onneksi on kaksi hyvin rauhallista lasta ennen kolmatta, olisi muuten saattanut lapsiluku jäädä yhteen
Juuri eilen poika kohelsi niin isosti, että tuli aiheelliseksi asettaa rangaistus. Neljävuotias kysyi silmät tapillaan "Eikös tällä kertaa voitaisi ottaa rangaistukseksi vaikka se, että ostetaan sellanen legoauto ja sitte mä joudun rakentaa sen ihan kokonaan!"
Yrittänyttä ei laiteta.
