Uutena palstalaisena halusin kertoa oman tarinan ja kenties joku muu on myös samantyylisessä tilanteessa.
Elikkä olemme mieheni kanssa yrittäneet saada lasta reilu 5v. Täysin tuloksetta,ei plussan plussaa.
Vuonna 2005 minulla todettiin pco,jonka myötä paino rupesi nousemaan. Verikokeita tehtiin ja gyne-tutkimuksia.Kuukautiseni ovat olleet aina todella epäsäännölliset jonka vuoksi olen syönyt teroluuttia n.6 vuotta,välillä kuukautiset tulee ja välillä ei.Vuonna 2009 keväällä minulle tehtiin munajohtimien aukiolotutkimus,jossa todettiin että johtimet ovat tukossa ja sain kuukauden päähän tästä leikkaus ajan,jossa katsottaisiin tähystämällä munasarjat.No leikkaus tehtiin jossa todettiin,että ei ollut mitään poikkeavaa ja johtimet ovat täysin auki. Teroluuttien seuraksi sain metformiini lääkityksen (lääke jota käytetään myös hoitaessa sokeritautia), mutta sen vaikutus myös todettu auttavan lapsettomuudessa,tarkoituksena kypsyttää munasolua ja laskevan painoa.
Hoitoni siis ovat viivästyneet sen vuoksi,että painoa on kuulemma liikaa,esteenä aloittaa clomifen.Joka minua ihmetyttää koska tiedän ihmisiä jotka ovat minua 2x isompia ja silti saanut lääkityksen,joskin yksityisellä puolella.
Varsinaista syytä lapsettomuudelleni ei ole löytynyt,vain ainut selitys voi olla että en ovuloi,ainakaan säännöllisesti!
Onko kenelläkään ollut ongelmia aloittaa hoitoa painon vuoksi?
Painoa yritän koko ajan tiputtaa,mutta pco:sta kärsivät tietävät että pudottaminen ei ole helppoa.
Nytten kuitenkin 10 kiloa kevyempi ja tavoitteena päästä tammi-helmikuussa jälleen lääkärin pakeille 15 kiloa kevyempänä
Odottavan aika on ollut pitkä,mutta ikävä myös todeta että tämä tilanne tuntuu jo ihan normaalilta.
Lapsettomuudesta puhuminen ei ole enää vaikeaa ja siitä mielellään avoimesti kerron,ettei tule turhia kyselyitä.Edelleen kirpaisee kun kuulee läheisen olevan raskaana,mutta yrittää suhtautua asiaan niin,että se ei ole meiltä pois.
Ja ajatukseen ilman lasta on ruvennut jo kypsymään ja hyväksymään myös sen vaihtoehdon.
Aluksi itkeä vollotti koko ajan ja hoki,että miksi juuri me ei saada lasta. Ja ihmetteli sitä että miten sellaiset ihmiset sikiää,jotka ei välttämättä sitä "ansaitse". Se ihmetyttää edelleen,mutta asialle ei mitään voi.
Se on vaan hyväksyttävä oma tilanne ja yritettävä olla stressaamatta liikaa,kun se ei tee mitään muuta kuin hallaa.
Toivo elää silti koko ajan ja onneksi ikä ei ole vielä esteenä!
Toivotan kaikille paljon tsemppiä ja uskoa siihen että vielä me ne omat pienet kääröt saadaan!!
P.S olisi myös kiva kuulla jos jollain olisi samanlaista kokemusta.
Ja mielellään kuulisin siitä,kuinka hoito clomifeneillä alkaa?
Ja varmaan riittää kun soittaa poliklinikalle ja kertoo,että on siellä ollut hoidossa,mutta nytten ollut pitempi väli kun ei ole käynyt. Ja uuden ajan saa sitä myötä.
Vai tekeeköhän ne vielä jotain tutkimuksia uudestaan? No äh,mitä sitä nytten murehtimaankyllä se vielä selviää!
Olen vaan niin täpinöissä,että kohta sitä pääsee taas tosissaan toivomaan ja odottamaan,että tuleeko plussaa ja mitä tapahtuu yms. yms....