ITKUKETJU

Ajattelin tänne perustaa tälläisen itkuketjun kun tämä lapsettomuus tosiaan on yhtä tunteiden vuoristorataa, välillä on toiveikas ja hyväntuulinen, välillä kiukuttaa niin pirusti ja välillä on niin surullinen ettei keksi mitään tarkoitusta elämäänsä. Ja monesti tuntuu ettei kukaan läheinen oikeasti tiedä ja tajua miltä musta tuntuu.

Pitkän aikaa jaksaa monesti olla positiivinen ja toiveikas, mutta sittten se vaan yhtä-äkkiä iskee hirveä suru ja pahamieli. Yleensä jaksaa mielen pitää hyvänä kun on paljon tekemistä, töitä ym. mutta varsinkin vkloppuisin on vaarana vaipua synkkyyteen kun alkaa mietimään millaista elämää lapselliset perheet viettävät ja kuinka tyhjä oma elämä on, ihan kuin sillä ei olisi mitään tarkoitusta. Eilen se paha olo taas tuli ja olen kaksi päivää istunut sohvannurkassa itkemässä. Tuntuu että muiden on vaikea ymmärtää tätä surua ja sen valtavaa määrää. Onhan elämässä paljon asioita joista olla kiitollinen, mutta joskus sitä vaan antaa periksi ja vaipuu tähän itsesääliin.
:'(

 

Ystävä soitti ja kertoi vahingon käyneen... kerta seksiä 4kk:n aikana ja heti raskaana! Olen onnellinen hänen puolestaan, mutta myönnän olevani katkera elämälle. :ashamed:

Elli82: :hug:

 

Elli82 Jotenkin helpottavaa kuulla, että joku muukin on masentunut juuri viikonloppuisin. Mäkään en osaa olla miettimättä, mitä lapsiperheet puuhaa, etenkin nyt kun ollut tälläinen kunnon pulkkamäkitalvi. Vähän on helpottanut, kun on keksinyt "aikuisten" ohjelmaa... taidenäyttelyjä ja teatteria jne, joista itse pidän. Eli pitänyt itseni kiireisenä. Tänään menin kaverin kanssa brunssille... yllättäen paikka olikin täynnä lapsiperheitä... teki mieli kääntyä ovelta, mutta uppouduin sitten juttuihin kaverin kanssa ja kivaa oli.

 

Mulla nää olotilat vaihtelee. Oli tosi paljon surua aikaisemmin... Sain vähän tukea eräältä etäisemmältä tutulta, joka on itse lapseton ja mua parikymmentä vuotta vanhempi. En tunne häntä hyvin, mutta muuten, kun hänen kanssaan oon jutellut, tiedän, että hän on lapseton. Kuitenkin, huomaan hänellä olleen omalla tavalla rikas elämä, vaikka ei helppo ole ilmeisesti ollut.

Jotenkin se, että olen tätä ihmistä ajatellut, on antanut mulle uskoa siihen, että vaikka jäisin ilman lapsia, elämä ei lopu. Tämä on auttanut minua eteenpäin nyt. En vain uskalla koko ajatustani tuttavalleni sanoa. Pelkään, miten hän tähän reagoi, kun emme tunne toisiamme hyvin ja näemme vain silloin tällöin harrastusten merkeissä. Huomaan tässä kohdassa tarvitsevani vähän enemmän elämää kokeneemman tukea. Omalta äidiltäni en tällaista tukea saa.

 

Elli, kiitos hyvästä ketjusta! Välillä on tarpeen tällainen... Tosin mulla ei just nyt, kun on piinapäivät aluillaan. Mutta ehkä viikon päästä!

Mutta tuo suru on tuttua... mä en sinänsä koe elämääni tyhjäksi nytkään, mutta sitä muuta suurta elämän tarkoitusta (kuin lasten rakastaminen) en ole osannut keksiä, enkä haluakaan. Ja pelkään lapsettomaksi jäämistä, kun lapsista olen aina haaveillut. Siis tässä vaiheessa vielä pelkään, että miten suuri suru on edessä...

 

Tuun tänne itkemään. Menkat alkoi tänään. Mieheni ei suostu edes tutkimuksiin. Itse oon ollut tutkimuksissa, eikä huolta ole havaittu. Jos kerron miehelleni, että menkat taas alkoi, hän toteaa, "MÄ MEEN ULOS!" Kyllä, vaikka sanoisin sen kuinka nätisti, että ne alkoi, ja että tunnen oloni surulliseksi. Hän tietää, että haluaisin hänet tutkimuksiin, ja nämä päivät muistuttavat häntä siitä. Viimeisimmät menkat jätin mainitsematta. Mieheni oli sairaana, ja hänen ei tehnyt mieli seksiä, joten ne menkat meni mitään sanomatta. Nyt alkoi menkat, ja oon tosi surullinen. Mieheni katselee jotain leffaa, ja en halua olla hänen lähellä.

Saa nähdä, pystynkö nämä päivät pitämään salassa. Oon käynyt ammatti-ihmisellä juttelemassa n. kerran kuussa. Miehelleni mainitsin kerran, että käyn hänellä, koska mun on jonnekin voitava purkaa suruani, ja hänelle on voi siitä ollenkaan puhua, "vaikka luulin tämän olevan meidän yhteinen asia". Ei mitään järkeenkäypää kommenttia mieheltäni. Hän vetoaa siihen, että hänen töissä on vaikeaa.

Toivon, että edes tulisin raskaaksi, vaikka se menisikin kesken. Näin siksi, että silloin ei tarvitsisi miettiä mieheni tutkimuksia. 2x oon ollut raskaana ja kesken on mennyt. Taukoa on kuitenkin ollut aika pitkään nyt.

Että näin helvetin hyvin tämä parisuhde voi! Jotenkin voin hyväksyä lapsettomaksi jäämisen, jos kaikki voitava on tehty, eikä lasta vaan kuulu. Mutta näin en voi tätä hyväksyä. Ja meille kaikki voitava tarkoittaa miehen tutkimista, mulle ehkä hormoneja, mahdollisesti inseminaatiota ja sen yhteydessä sperman parantelemista. Koeputkijuttuihin en halua. Joten paljoa en mielestäni mieheltäni pyydä.

Mitä tehdä? Sanonko joskus puolen vuoden päästä päin naamaa "Ai niin, vikat 8x oon itkenyt ihan yksin näitä alkaneita menkkoja"?

Joskus mietin todella: haluanko elää tämän ihmisen kanssa? Raskaaksi tuleminen olisi kyllä yksi ratkaisu, vaikka menisikin kesken taas. Ja se, että tulen uudestaan raskaaksi keskenmenon jälkeen... Silloin ei tarvitsisi miehen tutkimuksia miettiä, koska vikahan olisi silloin minussa.

 

Menkat myöhässä, testin teko epäonnistui ja nää iho-ongelmat alkaa tosissaan ottaa päähän :headwall: Pco:ko se aiheuttaa tämän aivan järkyttävän aknen? Mietin että pitäisikö pitää taukoa lapsen yrittämisessä ja hoitaa iho ja muukin terveys kunnolla kuntoon, mutta kun se vauvakuume. Miten sen saisi vähäksi aikaa tauolle? Neuvoja otetaan vastaan. Paitsi että sitä ei taida saada. Argh.

 

Sama tilanne. Roaccutan-kuuri auttaa parhaiten akneen, mutta sen kanssa ei saa missään nimessä tulla raskaaksi, ja raskaus on sallittu vasta 1kk kuurin lopettamisen jälkeen.

Lääkäriltä saa reseptin Skinoren-voiteelle. Mulla tehonnut jonkin verran. Ilman reseptiä saa Brevoxyl-voidetta. Se on mielestäni vahvemlpaa kuin Skinoren, ja en ymmärrä, miksi tätä saa ilman reseptiä. Brevoxyliäkään ei saa käyttää raskaana ollessaan. Menkat oli mulla myöhässä ja siksi mahd. raskauteen. Lopetin käytön n. viikoksi. Luotan tämän kohdalla siihen, että alkio kiinnittyessään ei vielä parin ekan viikon aikana ota paljoa ravintoa äidin puolelta, joten voiteen ei pitäisi silloin olla myrkyllinen. Määrät ovat varmasti tosi pieniä, joten tuon riskin olen uskaltanut ottaa kysymättä keneltäkään. Pitäisi ehkä kysyä...

Brevoxyl on aika karsee, pistää ihon hilseilemään - mutta helpottaa kyllä aknea ainakin mulla.

Sitten on tietty ne antibiootit, mutta... ei varmaan käy myöskään, jos yrittää raskautta.

Tässä nyt jotakin. En tiedä, oliko sinulle uutta tietoa, mutta ehkä joku toinen hyötyy?

 

Kiitos vinkeistä. Miten hoidat nyt siis aknea? Oletko käyttänyt jotain antibiootteja? Itse mietin lääkärille menoa, mutta jos pco syynä niin minkäs se tälle tekee :| Menkatkaan ei taas näköjään tule normaalisti eli hormonit kai taas miten sattuu |O

 

Molemmat lääkekuurit (sekä antibiootti että Roaccutan) on muistaakseni 3-6kk kuureja.

Olen 35-v. Aikuisena 2krt syönyt 6kk Roaccutan-kuurin sekä 1krt antibiootin. Tämän lisäksi oon niitä voiteita käyttänyt.

1. kerralla söin ensin sen antibiootin, Sitten siirryttiin Roaccutaniin, koska antobiootit eivät tehonneet tarpeeksi. Roaccutan poisti aknen selästä moniksi vuosiksi, mutta naamaan käytin jatkossa Skinoren-voidetta tarpeen vaatiessa. Tilanne oli kuitenkin parempi kuin ennen kuuria. Vähitellen kuitenkin tilanne paheni, ja muutaman vuoden päästä söin toisen Roaccutanin. Nyt pitäisi kyllä taas ottaa, mutta kun yritämme lasta, niin en ota. Tällä hetkellä käytän Brevoxyl-voidetta. Haen varmaan jossain vaiheessa taas sen Skinoren-reseptin. Skinorenia voi käsittääkseni käyttää raskaudenkin aikana. Ihoni pysyy jatenkin (vähän huonosti) kurissa näiden avulla. Brevoxyl auttaa paremmin. Käytän muuten (jos iho suuttuu Brevoxylista, on vähän vahvaa kamaa) Body Shopin teepuuöljytuotteita, tehty akneihoa varten. Näiden hyödystä en tiedä, mutta eivät ainakaan pahenna.

Mulla on myös PCO, mutta lieväksi sitä sanotaan. Ainakin hedelmällisyys ja kk-kierto ok. Vasta pari vuotta sitten sain tämän tietää. Aikaisemmin en tiennyt koko PCO:sta mitään, eli silloin selvisi syy akneenkin.

Mene ihmeessä lääkäriin. Jos mahdollista, mene yksityisesti, jotta pääsisit suoraan ihotautien erikoislääkärille - ainakin, jos päätät, että voisit pitää taukoa lapsenteossa. Roaccutanin saa ainoastaan erikoislääkäri määrätä. Niin vahvaa kamaa on. Ja maksa-arvoja seurataan kuurin aikana. Mulla ne eivät nousseet juuri ollenkaan. Antibioottien osalta en tiedä, pitääkö lapsenteossa pitää tauko.

 

Tänään mieheni valitti, että en tue häntä. Hänellä on työn kanssa stressiä (tiedän että on oikeasti vaikea tilanne, en väheksy tätä). Sanoin, etten vain pysty auttamaan häntä. Hänen on itsensä tehtävä ratkaisut. Lisäksi totesin hänelle, että mulla on vähän muutakin surua, johon olen hakenut apua (siis oon aikaisemmin puhunut miehelleni, että haen apua lapsettomuuden suruun, koska hänen kanssaan en voi asiaa jakaa, kuten kerroin aikaisemmin). Hän haluaa aina lopettaa puhumisen siihen paikkaan.

HYVÄ JUMALA!! Kunpa vain tulisin raskaaksi... En jaksa tätä! Kyllä mies lapsen haluaa, mutta... häen ei uskalla mennä tutkimuksiin, vaikkei itse myönnä, että pelkää. Hirvee huuto alkaa, jos vähänkin hiiskun koko lapsettomuusasiasta. Hitto. Täytyy taas varata uus keskusteluaika. Mä en kestä! Tuntuu, että pakahdun tähän!

Mitä mä teen? Otanko asian taas esille ja ennen sen huudon tulla mieheltäni? en jaksaisi... Mutta ei tämäkään tilanne oo hyvä. Kuormittaahan tämä puhumattomuuskin. Mitä tehdä?

 

Onhan se aikamoinen pattitilanne jollei toinen käsitä että aina ei oo tarjolla sitä parasta/helpointa vaihtoehtoo Eihän niitä hoitojakaan aleta tekeen ennenkun kumpikin on tutkittu. Jos kaikki johtuiskin miehestä, niin kotona yrittäminenhän on ajan haaskausta, ja turhaa toivomista ja pettymistä kuukausista seuraavaan.. Toisaalta tutkimus vois antaa myös helpotuksen miehelle jos onkin täysin kunnossa.
Onhan lapsen hankinta kuitenkin yhteinen asia ja miehen pitäs tukee ja olla mukana sillonkin vaikka menee vaikeemmaks. Samassa veneessähän siinä kuitenkin ollaan.
Mullakaan mies ei oo ollu mitenkään innostunu hoidoista (kuka nyt oiskaan) mutta kuitenkin suostunu mukaan kun jossain vaiheessa vaan totesin suoraan, että mä en tästä enää nuoremmaks tuu ja tautikin (endo) pahenee kokoajan, mun on pakko yrittää nyt hoitoja, jollei sen siittiöillä niin sitten jonkun muun...joskus on vaan puhuttava vakavasti vaikkei asia mikään mieltä ylentävä ookaan eikä sitä haluis kuulla. Kai mies nyt sen ymmärtää ettei se oo kummankaan vika ja puhumatta se vasta suhdetta rasittaakin. Miten mies vois odottaa sulta tukee jollei sekään anna samaa sulle? Miltä siitä tuntus jollet sä suostuis puhuun sanaakaan sen työrasitteista? Mitä jos vaan jatkat puhumista, meneekö mies karkuun? Jos pyydät sitä oleen hiljaa ja kerrot sillain ihan rauhallisesti (sillä tavoin että yrität olla itse provosoitumatta mukaan huutoon, harva jaksaa räyhätä kauaa yksinään..) miltä susta tuntuu, pelkäät ihan samoin kun sekin jne.? Huutaminen voi olla miehen yks keino purkaa pahaa oloo, ja ei kai siinä sitten voi muuta kun antaa huutaa ja yrittää ymmärtää.. mutta sen jälkeen pitäs yrittää alkaa avaan solmua puhumalla.

 

Itkua ja huutoa & moonbride ootteko kokeillu Basiron geeliä kasvojen puhdistukseen? Mulla oli ihan järkyttävä akne. Sellasia oikein pahoja patteja naama ja selkä täynnä... Söin lääkekuurin (n. 2-3kk) ja akne palasi. Koska haaveena lapsi ja hoidot alkaneet en ottanut uutta kuuria vaan ostin Basironia apteekista. Kasvot ensin kuivuivat tosi pahasti mutta nyt ihan puhdas naama ei finnin finniä! Tukena käytin Skinorenia. Kannattaa testata.

 

Se miehen tutkiminen on tärkeetä, meillä ainakin meni paljon aikaa "hukkaan", kun aluksi hoidettiin vaan mua (pco ja epäsäännöllinen kierto).No se saatiin kuntoon, niin löytyikin vika miehestä. Mikä sinänsä huono asia, kun meidän hoidot loppui siihen, mut ainakin tietää nyt sen sitten ettei turhaan joka kuukausi stressaa.

 

Vastahakoisesti kliksautin itseni tänne lapsettomuus puolelle tuolta kuumeilusta.... Löysin itkuketjun, saako tähän itkeä lapselliset ex-lapsettomat :'( Siis 2-vuotias tyttömme syntyi kolmen vuoden ja endoleikkausten jälkeen kolmannesta ivf-hoidosta. Luulimme päässeen lapsettomuudesta ja juuri siitä selittämättömästä pahasta mielestä ja surusta minkä se aiheuttaa. Silti se on jättänyt arpensa sydämeen ja nyt ne alkaa siellä uudellaan polttaa ja myrkyttää mieltäni, kun toivomme sisarusta lapsellemme.

Tähän väliin kaikki saa lausua kuorossa, että olkaa onnellisia edes siitä yhdestä!!! Olemme me. Rakkautta ja kiitollisuutta täynnä.

Silti, joka kuukausi, tunnustelen oireet. Kuvittelen olevani raskaana. Tuhlaan rahani negatiivisiin testeihin niin useasti etten edes kehtaa kertoa sitä kenellekään :ashamed: Kyttään ja luen raskausoireita netistä. Katselen toisten positiivisa testejä. Testaan joskus myös kuukautisten aikaan. Vihaan itseäni. Mietin haluanko lasta vai onnistumista. Häpeän. Väsyn tähän kaikkeen ja jatkan taas seuraavassa kierrossa samaan tahtiin.

Tässä kierrossa testasin ovulaation ja todella teimme ahkerasti töitä lakanoiden välissä.
Tulos: Ei raskaana/Inte gravid :headwall: Helvetti

Pakkasessa olisi ukkoja odottamassa, miksi viivyttelen...... :'(

 

Nanna, aika tutulta kuulostavat mietteesi. Meillä myös 2v tyttö 4.icsi hoidosta. Ollaan vuoden sisällä käyty uudessa hoidossa ja saldona 2 km. Olen niin onnellinen tytöstä, mutta mitä selvemmäksi käy ettei sisarusta ehkä tule, niin yhtä pahalta tuntuu kuin silloinkin.

Ja semmoinen ongelma tässä on, että aiemmin kun puhuin tutuille asiasta, he jaksoivat ymmärtään. Nyt en enää uskalla asiasta mainita, sillä lapsen takia heidän on tunteitani vaikea ymmärtää. Eilen vauvakerhokaveri tuli uuden vauvansa kanssa kadulla vastaan ja alkoi jutella tytölleni, 'etkös sinäkin haluaisi pikkusisaruksen? Ne on niin kivoja, yritä nyt puhua äidille.' Hyväähän hän tarkoitti, mutta mulle tuli itku silmään.

 

Pahoitteluni keskenmenneistä :hug: Varmasti ollut rankka vuosi, täynnä tunnetta. Minäkään en jostain syystä ole edes ystäville kovin rehellisesti puhunut että toista toivomme. Silloin on vastailtava ihan liian moniin kysymyksiin ja seliteltävä, muttei sitten kuitenkaan enään viitsi todellisia tunteita yrittämisestä kertoa, kun "ne on vähän niin kun kertaalleen jo läpi käyty"

Monet on multakin kysynyt että olenko raskaana, kun jäin tytön kanssa vielä uudestaan kotiin ja jätin työni. Ihan vaan että ehdin tytön kanssa olla. Kyllä on suorastaa v-ituttanut! Meillä ollaan siis menty luomutoivo meiningillä, kun siihen nyt pienen pieni olematon mahdollisuus saattaisi olla, kun multa on nyt endometrioosi saatu leikattua kokonaan pois. Ainut että yksi torvi puuttuu! Soitin klinikalle ja kyselin millainen prosessi se pakastealkion siirto on niin meidän on ensin hommattava lähete klinikalle, että siihen edes päästään ja sitten otetaan kaikki uudesttan ne aloitus kokeet ja testit, siksi kun siitä on jo niin kauan. Tämä kyllä masensi mut jo ihan tyystin, kun siitä tehdään heti kättelyssä jo noin vaikeeta.

Meillä on aika monta tuttua joilla on myös lapsi hoidoilla saatu. Nyt heistä moni odottaa toista ja kolmella onnistui luomuna Ei vain meille käy sellaista onnea :ashamed:

Kiitos vastauksesta Onnea teille vielä yrityksiin, toivotaan parasta!

 

Oli ihana viikonloppu. Oltiin mökkireissulla 3 v. kummipojan ja ystäväperheen (2 aik. + 2 v. poika) kanssa. Oli ihanaa. Sain huolehtia pienestä, tarkistaa onko kalsarit varmasti sukanlahkeissa, onko lapaset jo märät, paleleeko pienen käsiä ilman pitkähihaista, kun mökin lattialla on viileää, onko nälkä, pissattaako. Sain katsoa nukkuvaa lasta ja kuunnella tuhinaa. Sain laittaa yöpuvun valmiiksi odottamaan lasta saunasta, pitää pyyhkeeseen käärittyä lasta sylissä, kuivata hiukset ja kysellä kumpi pillimehu saunajuomaksi, mitä kirjaa luettaisiin iltasatuna, otatko sämpylän vai ruisleivän iltapalaksi, pelataanko muistipeliä...
Pieniä asioita, mutta niin ihania.. Sunnuntaina vietiin lapsi takaisin vanhemmille ja saatiin paljon kiitoksia mahtavan reissun järjestämisestä pienelle. Ilollahan me se tehtiin, mutta näin suurta surua en osannut odottaa. Mistä kaikesta sitä jääkään paitsi ja joutuu luopumaan? :'(

 

Mandalay, mua itketti kun luin ton sun kuvauksesi... just noin ihania on noi "lainahetket"! Saako niitä koskaan kokea oman lapsen kanssa? Meille ei tää passi tuonut plussaa, nyt ne masentavimmat hetket kun vuoto alkaa.

 

Mä en lainaa juurikaan muiden lapsia. En pysty.

 

Meillä on sellainen tilanne, että yritystä on takana reilu 4 ja puol vuotta. Kertaakaan en ole tämän aikana tullut raskaaksi. Viime keväänä tehtiin kaksi inseminaatiota, jotka eivät sitten onnistuneet. Meille tuli sitten siinä toisessa inssissä neljä follikkelia, joista sitten yksi poistettiin. Ajattelin sen pohjalta, että sitten kun pääsemme IVF-hoitoon, munasoluja tulee paljon, koska lääkemäärät ovat suuremmat. IVF-hoitoon liittyvässä jutteluhetkessäkin lääkäri suositteli juomaan paljon, että ei tulisi liikaa munasoluja. No, IVF-hoito alkoi tuossa joulukuussa ja viikolla 4 pääsimme punktioon. Kun oli kuunnellut lääkäreiden puheita ultraääni-tutkimusten aikana, käsitin, että munasoluja olisi tulossa ihan kivasta. Totuus iski sitten punktion jälkeen, kun saimme vain 6 munasolua. No, miehen kanssa ajateltiin, että jos noista edes neljä hedelmöityis ja saisimme jotain pakasteeseenkin. Jännitin sitten tiistaina, että tuleeko soitto, ettei päässä siirtoon. Ei onneksi tullut ja pääsimme lähtemään siirtoon. Siirtossa kuulimme sitten, että neljästä munasolusta oli kolme hedelmöittynyt, mutta kahteen oli tullut joku ongelma tumaan ja oli hyvä tuuri, että jäi edes se yksi siirrettäväksi. Pikkuisen olin pettynyt, jotenkin tunsin itseni epäonnistuneeksi. Miksi minä en saanut enempää munasoluja? Mikä minussa on vikana? Monet itkut on tullut itkettyä tuon takia, varsinkin, kun sekään pieni ei sitten jäänyt kiinni. Nyt odottelemme uutta hoitoa, joka alkaa näillä näkymin heinä-elokuussa.

Nyt kun olen sitten lukenut täältä palstalta muiden munasolu-saaliita, tulee todella surullinen olo ja mietin jo, että olisiko minun sittenkin pitänyt olla juomatta niin paljon. Olisiko se voinut vaikuttaa tuohon tulokseen. Pakko kysyä noista asioista sitten, kun seuraavan kerran lääkärin kanssa juttelen.

 

Peppi :hug:
En kyllä usko että juomisella on merkitystä, taitaa nää asiat olla lähinnä sattuman kauppaa. Eri lääkkeitäkin toki kannattaa kokeilla.
Mulla kävi kans ekassa hoidossa niin ettei mitään jääny pakkaseen vaikka soluja/alkioitakin tuli ihan hyvä määrä (13/9) mutta laadussa ei kehumista, hyviä alkioita 0. 4kk odottelu toiseen hoitoon joka tehtiin tammikuussa, jossa tulos 12 solua, 6 alkiota. Nyt hyviä oli sentään 4 joista 2 siirrettiin, kuten aiemmassakin hoidossa. Hetken siitä jaksoi iloita ja tuntu mahtavalta että edes jotain jäi pakkaseenkin mutta sitten kun lukee toisten kymmenestäkin alkiosta pakkasessa ja ne siirretyt top-alkiot ei edes yrittänykään kiinnittyä, eikä lopuista jatkoviljellyistä taaskaan jääny enempää pakkaseen, niin melko heikolta tuntuu. Ja kun lukee kuinka usein ne alkiot ei edes selviä sieltä pakkasesta hengissä.. kummassakaan hoidossa en oo muistanu juoda tavallista enempää, mutta ei ole ollut pahoja kipujakaan.
Mutta ei voi muuta kun toivoo että jokainen hoito on erilainen, ja että siinä voi käydä jollain toisella kertaa aivan toisinkin. Usein se on kuitenkin niin että jos soluja tulee ihan kymmenittäin niin laatu kärsii ja kato on kuitenkin lopulta tosi suuri. Oisko lääkäri ajatellu tätä mitä siinä yritettiin välttää?

 

Elämän epäreiluus tuli taas todistettua. Miehen parikymppinen serkku on nyt raskaana ja se perhe on kaikkea muuta kuin idyllinen. Viinan kanssa läträtään ja serkkutyttöä 15-vuotta vanhempi tuleva isä on linnassakin istunut. Voi perse, miten ärsyttää!!!

Me ollaan opiskeltu yliopistossa molemmat ja koko se aika odotettu sitä hetkeä, jolloin on luotu jälkikasvulle hyvät olosuhteet ja tasainen elämä ja meille sitä lasta ei sitten suoda!!! Pitää varmaan ruveta ryyppään ja rellestään, niin johan aletaan sikiään...

Ei voi taas sanoin kuvailla omia tuntemuksia ja käy niin sääliksi mies, joka on ihan rikki tästä tilanteesta.

 

Mä oon niin surullinen :'( :'( :'( :'( itkua ollut taas lähes koko päivän. Katkeruus ja kateus muuttui taas riidaksi ja kyyneliksi ja nyt mietitään taas yhdessäolon merkitystä.

Oon ihan hajalla. Mua ei oo enää olemassa. Jokainen päivä tätä odottamisen odottamista ja seuraavien hoitojen odottamista on liikaa. Joka ikinen päivä joka pakottaa mut pois peiton alta itkemästä ihmisten keskelle, kun oon pelkkä tyhjä varjo, on LIIKAA. Antakaa mun nukkua seuraavat päivät, kuukaudet, vuodet mitä vaan, ja herättäkää mut joskus tästä pahasta unesta ja antakaa kerrankin hyviä uutisia.

 

Bittersweet :hug: :hug: Musta tuntuu samalle..käytiin yksityisellä, puuttuu mun alkukierron verikoe ja aukiolotutkimus, seuraavasn kierron alusta verikokeisiin ja sitten aukiolotutkimukseen.Mä pelkään ihan hysteerisesti sitä(kin) jo ja mua inhottaa kaikkki alapään ronkinta.Tiedän että tää on vasta alkua.On niin paha olla ja v..taa tää kaikki salailu kun ei halua kertoa asiasta juur kelleen.Parisuhdekkin on lujilla.Mitä sitten jos ei lapsia saada, miten mun pää kestää sen kun se ie meinaa nyttekkään kestää tätä päivien laskemista ja odottelua.Tämä lapsettomuus tekee musta kyynisen vanhan paskan ämmän!!