ITKUKETJU

[Sammale321]

Relish osui naulan kantaan. Raskaaksi tuleminen on naiseuden ydin. Ainakin minusta tuntuu siltä. Satuttaa niin paljon kun tietää, että miehellä vois olla jo perhe jos se ei olis minun kanssani yhdessä. Kuka tahansa muu nainen tulisi hänelle raskaaksi. Vika pitäisi olla vain ovuloimisessa, kolmessa kierrossa olen lääkkeillä ovuloinut, mutta plussa ei vaan tule.

Tunnen oloni niin vajavaiseksi. Maailman luonnollisin asia ja minun tyhmä kroppani ei pysty siihen. :'(

 

[Faith83]

Itkettää niin sairaasti. Mun mies ilmoitti aamulla, että hän saattaa lähteä syksyllä lapsensa kanssa (ent. avioliitosta) johonkin ulkomaille johonkin lastentapahtumaan, miehen kaverit ja niiden lapset tulee mukaan.

Tuomitkaa miten haluatte, mutta se satuttaa mua. En vastusta, että hän menee, menköön. Mut tuntuuko teistä koskaan jotenkin spitaaliselta tällaisessa tilanteessa? On kaiken maailman lastentapahtumia, joihin muut saavat osallistua, ja musta tuntuu ulkopuoliselta, koska se ei ole mun juttu, ei ole mun lapsi. Että mä en ole tarpeeksi hyvä, en ole täyttänyt "yhteiskunnallista velvollisuuttani" enkä voi nyt nauttia näistä lastenjutuista omien lasten kanssa.

Mieheni puolesta minä saan tietenkin tulla mukaan tähän lastentapahtumaan, mutta EN HALUA. Pelkään, että näen onnellisia perheitä, raskaana olevia naisia, ja mieheni viihdyttää omaa lastaan siellä, ja minä tunnen itseni TODELLA yksinäiseksi. Tällainen itsekäs narttu olen, mutta kärsin jo tarpeeksi lapsettomuudesta, enkä halua että lapsettomuuttani oikein hierotaan mun silmiin jossain Disneylandissa.

On niin yksinäinen olo tässä, kun kukaan läheinen ei ymmärrä mua. Miehelläni on jo lapsi, hän ei kärsi kanssani, äitini tuli raskaaksi ensimmäiseltä yrittämältä ja koko ajan tuomitsee mua kun en halua syleillä koko maailmaa ja olla hyvä äitipuoli mieheni lapselle, perheeni on todella hedelmällinen. Kaverit olen karkottanut tällä uudella ihanalla luonteellani. Olen ihmisten ympäröimä, mutta TODELLA YKSINÄINEN. Onko muita, joista tuntuu tältä?

 

[Elli82]

Voi Faith83, tiedän niiiin miltä susta tuntuu! Oma äitini myös samanlainen eli tullu aina raskaaksi ekasta yrittämästä eikä suvaitse millään tavalla katkeria ym tunteitani, koko ajan pitäisi olla menossa kaikkien sukulaisten vauvoja katsomaan ym ym..... vastusti jopa hoitoihin lähtöäni vaikka siinä vaiheessa jo 1,5 v yrittämistä takana! nythän on alkanut puhumaan minulle tyyliin että ei usko minun koskaan saavan lapsia ja minun pitäisi kuulemma vain hyväksyä tilanne!!! :kieh: välimme ovat todella kärsineet tämän takia, enkä nykyään halua hänen kanssa välttämätöntä välien säilyttämiseksi enempää olla tekemisissä :'( ja kyllähän se yksinäisyys iskee kun kaikille oma perhe eli lapsia, tänäänkin ahisti ja pahamieli kun vkloppu vapaata eessä tätä samaa yksinäistä lapsetonta elämää, ei paljon jaksa ínnostua enää "vapaudesta mennä ja tulla miten haluaa", voikun olisikin niitä velvoittaita omia lapsia kohtaan, ilosta itkien valvoisin sairaanlapsen vierellä ja paska vaippoja vaihtasin.

 

[Faith83]

Elli, sama täällä. En käy ulkona enää, ja viikonloput ovat vapaita, mutta en halua tätä vapautta. En nauti viikonlopuista, vaan yritän koko ajan saada ajan kulumaan nopeammin että tulisi uusi kierto yms. Haluan mennä vauvauintiin, vauvajoogaan, mennä mieheni ja vauvani kanssa puistoon kävelylle, haluan nukuttaa vauvaa ja olla ylpeä siitä, että en nukkunut yöllä, koska imetin lasta!

Tänään jotenkin erityisen paska päivä, kyyneleet valuu koko ajan, "ilman mitään erityistä syytä". Musta on ärsyttävä, kun äitini ja mieheni välillä kysyvät multa että "mikä on taas hätänä, mistä olet noin surullinen/ärtynyt, eihän mitään ole tapahtunut tänään". VAIKKA MUUT SAAVAT BREIKKIÄ tämän ongelman pohtimisesta ja unohtavat asian, MINÄ EN. Minä elän tämän kanssa joka ikinen sekunti, enkä voi unohtaa tätä, koska kannan tätä lapsettomuuttani sisälläni, joten välillä olen surullinen "ilman syytä". Ja sitten äiti/mies sanoo: "Ai, johtuuko tämä lapsettomuudesta?". NO JOHTUU. Joka kerta kun olen surullinen, se johtuu SIITÄ. Ei ole mitään muuta, mikä tekisi mut niin onnettomaksi kuin tämä asia. Miksi sitä pitää kysyä joka kerta erikseen?! Se oli lapsettomuutta eilen, se on sitä tänään ja valitettavasti se on sama syy myös huomenna.

 

[Sammale321]

Faith83 :hug: Samoja tunteita käydään täälläkin läpi...

Oon nykyään jatkuvasti surullinen, itku saattaa tulla kesken työpäivän, se saavuttaa ihan missä tahansa. Kesken pyykinpesunkin olen ruvennut itkemään, koska mieleen on tullu ajatus siitä, että en ehkä koskaan tule pesemään muita kuin omia ja mieheni vaatteita.

En saa hetkeäkään rauhaa lapsettomuudesta, se on ajatuksissani koko ajan. Jokaisena hetkenä tunnen sen läsnäolon, en pysty irtautumaan siitä.

Minulla ei ole ketään kenelle kertoa. Mieheni ja lapsettomuuspolin henkilökunta ovat ainoat jotka tietävät tästä. Mieheni ei voi ymmärtää miten vaikea asia lapsettomuus on naiselle, miten se vie koko elämäni mukanaan.

Tämä on ollut elämäni kovin koettelemus, eikä sille näy loppua. Tämä taistelu on taisteltava, jaksoinpa tai en, mutta periksi en pysty antamaan. Minä olen jo henkisesti äiti, olen ollut jo monta vuotta.

 

[karmilla]

Faith83 :hug: Samoja tunteita käydään täälläkin läpi...

Oon nykyään jatkuvasti surullinen, itku saattaa tulla kesken työpäivän, se saavuttaa ihan missä tahansa. Kesken pyykinpesunkin olen ruvennut itkemään, koska mieleen on tullu ajatus siitä, että en ehkä koskaan tule pesemään muita kuin omia ja mieheni vaatteita.

En saa hetkeäkään rauhaa lapsettomuudesta, se on ajatuksissani koko ajan. Jokaisena hetkenä tunnen sen läsnäolon, en pysty irtautumaan siitä.

Minulla ei ole ketään kenelle kertoa. Mieheni ja lapsettomuuspolin henkilökunta ovat ainoat jotka tietävät tästä. Mieheni ei voi ymmärtää miten vaikea asia lapsettomuus on naiselle, miten se vie koko elämäni mukanaan.

Tämä on ollut elämäni kovin koettelemus, eikä sille näy loppua. Tämä taistelu on taisteltava, jaksoinpa tai en, mutta periksi en pysty antamaan. Minä olen jo henkisesti äiti, olen ollut jo monta vuotta.

Mä komppaan" sua täysin, minäkään en tiedä MITÄN pahempaa kuin tämän lapsettomuuden.Eräs työkaverini lohduttavasti" sanoi että sittenhän te voitte matkustaa yms nauttia kaksin olemisesta jos lasta ei tule..
VAIKKA matkustaisin maapallon ympäri, tekisin mitä mielihyvää tuottavaa yksin tai miehni kanssa niin silti..SYLINI ON AINA TYHJÄ :'(

 

[PörröPää89]

Voih, ehkä vastahakoisesti itsekkin tulen suorilta käsin tänne lapsettomuuspuolelle ja kuinka osuvasti löysinkään tämän itkutopikin... Nuorihan vielä olen, mutta yrityksen puutteesta ei voi syyttää ja ehkäisyt jätettiin pois jo niin kauan aikaa sitten, että alkaa jo tosissaan masentaa... Omaa masennustani vielä lisää miehen tuntemukset, joka on itseäni 9 vuotta vanhempi ja niin vauvakuumeinen kuin mies vain voi olla (silti tuntuu että jää kymmenesosaan omastani) ja välillä kun puhuu niin haikeaan sävyyn siitä kuinka taas jollekkin tutulle on syntynyt esikoinen ja jollekkin toinen syntyy kesällä ja toiselle kolmas syksyllä... Kuin unohtaisi että hän meistä se kolmikymppinen on, mulla ei ole ollut aikaa edes haaveilla vauvasta vielä vuotta kauempaa...
Hoitoihin menoa harkittaessa, mutta luulen että mulla suurempi on tuo psyykkinen puoli. Miehen masentuneisuus ja pelko lapsettomaksi jäämisestä vaikuttaa itseeni niin suuresti...
Ja kaiken huippuna tässä vielä työpaikkani; päiväkoti.. Onneksi en sentään pienten ryhmässä työskentele vaan saan seurailla ja puuhailla leikki-ikäisten kanssa, mutta ulkona ollesa yhtäaikaa pienten kanssa, itku tulee silmään kun katselee sitä taaperoiden laumaa joka tallustelee ja konttaa menemään suloisissa jättihaalareissaan, pipo silmillä... :ashamed: Päivät ovat nykyään sellaisia että töissä vältän ulos mukaan lähtöä, muuten työpäivä on päivän kohokohta. Kotona menee se tunteroinen kunnes apatia on vallannut mielen ja ei jaksaisi tehdä enään mitään...
Pitäiskö tässä jo johonkin ammattilaiselle lähteä puhumaan ja purkautumaan, kun tuntuu ettei tästä tekstin tulostakaan tule loppua, kun kerrankin uskaltauduin tuntoja purkamaan???? :ashamed:

 

[Faith83]

Kävimme eilen Väestöliitossa sopimassa toisesta IVF:stä, joka alkaa elokuussa. Ei mitään takeita tälläkään kertaa. Ekassakin meillä oli paljon alkioita ja kaikki 1-luokkaisia, kukaan ei tartunut. Keskenmenoja mulla ei koskaan ollut, joten lääkäri totesi, että kromosomivirheet ovat varmaan niin vakavat, ettei alkiot edes kiinnity (vaikka alkiot näyttävätkin hyvältä, ovat varmaan viallisia). Muuten vikaa meissä ei ole. Eli jos 2 vuoden ovikset ja yksi ivf ei löytänyt yhtäkään tervettä munasolua 26-vuotiaalla, miltä tulevaisuus näyttää..? Mä rupesin miettimään, mitä elämä olisi ilman biologista lasta ja eilen sain kamalan hermoromahduksen. Mitä niin kamalaa mussa on vikana, että luonto päätti julistaa kaikki mun munasolut viallisiksi..? Ja kun on vielä vain yksi munasarja jäljellä syövän jäljiltä... KUKA PÄÄTTÄÄ, ETTÄ PASKA KAADETAAN TIETTYJEN IHMISTEN PÄÄLLE??? Ja kuinka monta IVF:ää jaksaa ennen kuin naisesta jää hauras luuranko jäljelle...?

 

[wellamo]

Kirjoittelin aiemmin tuolla 35+ -ketjussa, satunnaisesti aina ilouutisiin saakka. Nyt on sitten kaikenlaista tapahtunut plussaamisen jälkeen. Ja olen ihan neuvoton. Parin vuoden lapsettomuuden ja avioliiton jälkeen saimme kolmannesta pas-hoidosta plussan,iloa kesti kohdallani muutaman viikon. Kuudennella viikolla tuli varhainen keskenmeno - pettymys ja suuri suru. Mies oli tukenani sairaalassa. Viikko keskenmenon jälkeen hän (tultuaan yksin mökiltä) sitten vain yhtäkkiä ilmoitti minulle että haluaa miettiä jatketaanko avioliittoa/hoitoja enää yhdessä. Tunteet minua kohtaan ovat kuulemma muuttuneet, ei jaksa jatkuvaa surua (myönnän, olen ollut ja olen hyvin surullinen asioista), ei koe olevansa lapseton (on lapsi aiemmasta suhteesta, kärsii selvästi kun joutuu olemaan etäisä). Hellyys ja läheisyys on hävinnyt kevään aikana suhteestamme (meillä on ollut tosi paljon ongelmia mieheni riitaisan entisen parisuhteen vuoksi, sopeutumisessani uusioperheeseen, oma masennukseni lapsettomuuden vuoksi, oikeudenkäynnit mieheni exän kanssa (häiriköinti yms.) Käytiin reilu 10 kertaa perheasiain neuvottelukeskuksessa pariterapiassa, mutta niihin isoihin ongelmiin ei löydetty ratkaisua sitä kautta. Nyt pelottaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Miehen lapsi lähti juuri viikon lomalta (itse olin helpottunut, mies jäi kaipaamaan luonnollisesti lastaan). Tuntuu että kaikkien näiden kriisien jälkeen parisuhteeseen on jäänyt tyhjyys jota on vaikea täyttää. Itse olisin valmis yrittämään ja jatkamaan liittoa, mutta mieheni torjuu kaikki lähentymisyritykset. Häntä vain rasittaa jos haen läheisyyttä (väsynyt, haluaa omaa aikaa, kättä painaa jos painaudun kainoloon..)ja itse koen jatkuvasti torjutuksi tulemisen tunteen. Nyt hän ei halua edes luomuilua etten tulisi vahingossa raskaaksi. Olen ihan neuvoton. Toivoisin jonkinlaisia näkökulmia lapsettomuushoidot kokeneilta tai parisuhdekriisin läpikäyneiltä. MIten eteenpäin? t. paha mieli

 

[Himmeliini]

Wellamo, en osaa sanoa mitään, mutta kuulostaa todella surulliselta.

Olen itkenyt silmät päästäni taas tänään(kin). Ensimmäinen IVF, tuloksena plussa jota tosin varjosti hyberstimulaatio.
Viikolla 6 alettiin epäillä kohdun ulkopuolista raskautta, ja viikolla 6+5 laitettiin piikki joka tuhoaa istukkakudoksen.
Olen aivan rikki. Mies koittaa kyllä tukea, ja tiedän että hänkin on kovasti lasta toivonut. PCO oli jo tiedossa kun tapasimme, mutta 5v. odotimme "ihmettä". Lääkärin mukaan tosin en ole todennäköisesti koskaan edes ovuloinut...

Miksi?! En millään jaksaisi raskaana olevia ihmisiä ympärilläni, ja aamulla lehdessäkin oli koko sivun juttu synnytyspelosta.
Meillä on 6 solua pakkasessa, ne on ainoa toivo koska näin pahan hyberstimulaation takia ei piikitystä enää kauheasti suositella.

 

[Sammale321]

Meillä on se vaihe, että edessä olisi IVF hoidot. Itse en enää jaksa yrittää, olen alkanut vihaamaan vauvoja ja lapsia, enkä halua sellaista itselleni ja olen asian tehnyt selväksi miehellenikin. Elämä on helpompaa näin, että "huijaan" itseäni, kuin että tarvon hoidoista toisiin sydän rikki ilman mitään lopputulosta. Välillä tulee hetkiä, jolloin hoidot ja se valtava tunnemyräkkä ottaa vallan, mutta pusken ne ajatukset sivuun.

Olen myös miettinyt avioeroa. Mieheni haluaa viettää normaalia perhe elämää ja minä en voi sitä hänelle tarjota. Minä haluan nauttia elämästäni! Enää en itke päivittäin, vaan nauran ystävieni seurassa. Enää en ole sydän syrjällään laskemassa kiertoani ja miettimässä mitä hormooneja pitikään vetää tänään, vaan nautin naiseudestani täysillä.

Minulla on myös suhde toisen miehen kanssa. Se vain tapahtui. Mies on sinkku ja viettää railakasta poikamieselämää, joten hänen seurassaan voin vain olla, minun ei tarvitse olla vaimo, eikä miettiä vauvoja. Sitä on jatkunut jo yli kuukauden, emmekä kumpikaan aio lopettaa niin kauan kuin meillä on hauskaa yhdessä.

Lapsettomuus on kova paikka. Minä en kestänyt sitä kivistä tietä, vaan pakenin ja edelleen jatkan pakoani kohti vapautta. En halua enää tulla äidiksi, vaan haluan olla vapaa ja elää täysillä.

Nostan hattua teille urheille naisille jotka jatkatte taistelua! Minun taisteluni päättyi keväällä, enkä aio enää lähteä sotimaan. Lapsettomuus muutti minut ihmisenä ja se muutos tuli kyllä tarpeeseen.