Mekin katsottiin miehen kanssa inhimillistä tekijää ja keskusteltiin pitkään juuri sen jättämästä ankeasta kuvasta. Osittain siksi laitoin tuohon yllä olevaan esittelyyni sen "ehjäksi rakastamisen". Mitenkään aliarvioimatta adoptiolasten hylkäämiskokemuksen vaikutuksia myöhemmässä elämässä, uskallan kuitenkin epäillä sitä, että kaikilla adoptoiduilla lapsilla olisi koko elämänsä hankaluuksia juuri sen takia.
Minusta tuntuu, että lähes kaikilla ihmisillä on moniakin kertoja elämässään tilanteita, joihin pitää etsiä syytä lapsuudesta, menneisyydestä. Itsellänikin, vaikka olen ihan tavallisesta perheestä, jossa on edelleenkin suunnilleen raittiit ja järjissään olevat vanhemmat. Ikävä kyllä saatan itsekin jättää lapsilleni, jo olemassa oleville ja mahdollisesti tuleville, jonkin trauman, joka myöhemmin vaikuttaa heidän kykyynsä selvitä vaikeista tilanteista ja elämänmuutoksista. Toivottavasti osaan toimia niin rakastavasti ja oikein, etten aiheuta mitään peruuttamatonta vahinkoa, mutta virheitä ja huonoja päiviä en edes viitsi uskotella voivani välttää. Joskus riittää se yksi väärin valittu sana, jonka lapsi muistaa koko lopun ikänsä. Vastapainoksi tiedän kuitenkin pystyväni antamaan niin paljon rakkautta, syliä, lämpöä, hellyyttä ja hyvän ihmisen esimerkin, että luotan lapsistani tulevan myöskin hyviä ihmisiä, jotka pystyvät jatkamaan kasvamistaan myös aikuisena.
Saattaahan olla, että ajatteluni on vain tapa suojautua liian ikäviltä tosiasioilta. Mutta siinä tapauksessa se on kai välttämätöntä biolasten ja adoptoitujen vanhemmille. Mitä järkeä olisi ryhtyä elämänmittaiseen projektiin, joka on tuomittu epäonnistumaan? Ei kai kukaan ihminen edes harkitse lapsen tekemistä/saamista, jos ei usko voivansa huolehtia siitä, että lapsesta tulee onnellinen?
Toisaalta tunnen joten kuten kaksi aikuista ihmistä, jotka molemmat on adpotoitu vauvana. Kumpikaan ei kiellä adoption koskaan aiheuttaneen mitään pohdintaa. Mutta kumpikaan ei ilmeisesti juurikaan mieti adoptiota tai koettua hylkäämistä vaikeuksia kohdatessaan. Tai ainakaan pidä sitä syynä niihin. En tietysti voi ihan satavarmasti tietää, mitä kenenkin päässä liikkuu, mutta kuitenkin. Kovasti normaaleilta ja onnellisilta vaikuttavat nämä kaksi.
Toivottavasti en loukkaa kenenkään adoptoidun tunteita, en tosiaankaan tarkoita sitä. Mutta haluan lujasti uskoa, että meillä vanhemmilla on mahdollisuus onnistua siinä, mikä on meille kallisarvoisinta: Antaa lapsillemme hyvä ja onnellinen elämä.