Heissan,
synnytyksestä on jo kolme viikkoa, mutta nyt vihdoin päätin saada aikaiseksi jonkinlaista kertomusta. Tyttö tuossa vieressä keinuttelee itseään sitterissä. Välillä on silmät auki ja välillä kiinni. Taitaa olla jossain unen ja valveen rajamailla =)
Kuten joku täällä aikaisemmin epäili, meille synnyttämään lähtö tuli kuitenkin siitä vereslimaisesta vuodosta (kesti reilut 4 vrk) huolimatta yllätyksenä. Illalla kymmenen korvilla käytiin miehen kanssa lyhyellä iltakävelyllä ja silloin ei vielä varsinaisia merkkejä tuntunut ellei sitten normaalia puuskutusta lasketa. Lenkin jälkeen saatiin isännän kanssa aikaiseksi mehevä riita asiasta, joka mun mielestä piti olla selvä jo viime syksynä. Ei sitten ollutkaan ollut miehen mielestä. No, saatiin aikaiseksi jonkinlainen ratkaisu kun mä olin ensiksi mätkinyt miestä sohvatyynyillä ja vetänyt kunnon itkupotkuraivarit
Kävin kyllä riidan aikana useamman kerran "isommalla" hädällä vessassa, mutten saanut varsinaisesti aikaiseksi kun muutaman "kostean pierun".
Mies sitten lähti vielä jokailtaiselle lenkilleen tuossa puoli kahdentoista aikaan ja kun hän sieltä kotiutui vähän puolen yön jälkeen, olin ovella vastassa. Pyysin miestä käymään reippaasti suihkussa ja tulemaan sen jälkeen mulle lämpöpatteriksi. Sattui vähän joka paikkaan samalla tavalla kuin ihan alkuraskaudessa kun kohtu alkoi venymään. Muistan silloinkin pyytäneeni miestäni pitämään kättään masuni päällä, koska se helpotti kipuja. Mies sitten tuli sängylle viereeni ja asettui selkäni taakse käsi alavatsallani. Käskin häntä seuraamaan kellosta supistusten välejä, mutta ei siitä mitään tullut kun meitä molempia jännitti yhtä paljon... Kipu muuttui kerta kerralta pahemmaksi.
Puoli kahdelta sanoin, että pitäisi kai soittaa Kätilöopistolle ja kysyä milloin meidän pitäisi lähteä näytille. Näppäilin numeron kännykkääni ja ajattelin käydä vielä vessassa ennen soittamista. No, vessassa käyminen olikin ajateltua tuskallisempaa ja ilmeisesti päästämistäni äänistä johtuen mies tuli kysymään voiko jotenkin auttaa. Käskin häntä soittamaan näppäilemääni numeroon. Kätilö toisessa päässä kyseli ja mies avustuksellani vastaili. Lopputuloksena oli se, että lähdimme rauhallisesti kohti sairaalaa kello kahden aikoihin yöllä. Autossa istuminen oli yllättävän rauhallista aikaa supistusten kannalta, mutta jo autosta sairaalan ovelle kävellessä tuli pari supistusta.
Synnytysosastolla kätilö laittoi mut käyrille ja totesi hetken kuluttua että jäämme kyllä nyt synnyttämään. Oli muuten ihana kätilö yövuorossa silloin. Hän katsoi kohdunsuun tilanteen ja olin auki kahdelle sormelle. Supistuksen tullessa painoin vatsalleni kuumavesipulloa toisella kädellä ja toisella puristin mieheni kättä. Kävin suihkussa, se tuntui rauhoittavalle vaikkei varsinaisesti helpottanut kipuja. Suihkun jälkeen kätilö kysyi mielipidettäni epiduraalista ja keskustelun jälkeen päätin ottaa sen. Epiduraalin vaikuttaessa saimme mieheni kanssa molemmat hieman torkuttua. Mies torkkui lattialla säkkituolissa ja minä siinä "pöydällä".
Puoli seitsemän korvilla epiduraali alkoi laantua ja keskustelimme kätilön kanssa puudutusaineen lisäämisestä. Hetken kuluttua mulle kuitenkin tuli se maaginen isomman hädän tunne ja kätilö katsoi uudelleen kohdunsuun tilanteen. Olinkin kokonaan auki. Sain luvan alkaa pikkuhiljaa harjoittelemaan ponnistamista. Pitkän aikaa työntelin kyljelläni niin, että supistuksen tullessa kätilö piti jalkaani koholla ja minä taas puristin miestä kädestä.
Sairaalan synnytyskertomuksen mukaan varsinainen ponnistusvaihe alkoi 8.20 aamulla. Silloin siirryin puoli-istuvaan asentoon jalat telineissä ja aloin ponnistamaan tosissani. Mies ja kätilö sekä kätilöopiskelija kannustivat mua aina vaan parempiin ja parempiin suorituksiin. Homma oli äärettömän rankkaa ja sanoinkin jossain vaiheessa että hyvähän näiden on mulle sanoa että "työnnä työnnä" kun vierestä katsovat. Musta tuntui useamman kerran etten jaksa ja haluan kotiin peiton alle pakoon pahaa maailmaa. Lopulta sitten saivat mut tsempattua niin, että päätin työntää kunnes vauva on maailmassa. Uskoin, että sen jälkeen helpottaa niin kun aina sanotaan että sitten se kipu unohtuu. No, kun pää oli saatu ulos, homma olikin helppoa. Seuraavalla työnnöllä syntyi sitten loput meidän tytöstä. Oli kyllä ihanaa kuulla, että vauva itki ja että se oli tyttö. Mä olin kuitenkin pitempään aavistellut tyttöä tulevaksi vaikka poikakin olisi ollut tervetullut meille.
Mielestäni kuitenkin kivuliain vaihe oli repeämien ompelu. Jotenkin sen synnytykseen ja ponnistamiseen liittyvän kivun kesti kun tiesi, että sen tuloksena on vauva. Mutta en meinannut ollenkaan jaksaa ja kestää sitä loputtomalta tuntuvaa tikkaamista. Mun piti pitää edelleen jalkoja niissä telineissä, jalat puutuivat ja oli sellainen kokonaisvaltainen ikävä olo vaikka vauva olikin siinä mahan päällä ja mies onnessaan vieressä... Näin jälkikäteen ajateltuna mulla meni aikalailla ohi ne vauvan ekat minuutit mitkä meni repeämiä ommellessa. Mulle tuli siis repeämiä välilihaan ja emättimen pohjaan eli näin maalaiskielellä sanoisin, että sinne pepun puoleiseen seinämään. Molemmat sulkijalihakset kuitenkin onneksi säilyivät toimintakuntoisina. Ensimmäisillä vessareissuilla kun uskaltauduin kokeilemaan miltä alapäässä tuntui, oli kuin siellä olisi ollut 20 metrinen perunapelto vakoineen... Vähitellen kuitenkin turvotuksen laskiessa metrit vähenivät ja nykyään tunnistan sen kädellä ihan omakseni ja vaotkin ovat kadonneet jonnekin
Tikkien ompelun ja aamupalan jälkeen sitten menin suihkuun ja pyörryin suihkutuoliin niin, että kätilö oli vielä käsipuolessani kiinni. Hätä ei siis ollut suuri, mutta tuntui minusta nololle kun herätessäni ympärillä oli kolme hoitajaa ja mieheni. Kaikki katsoivat minuun huolestuneina. No, loppujen lopuksi mieheni työnsi Siirin osastolle siinä vauvan sängyssä ja kätilöt työnsivät minut paareilla. Sain siinä samalla voimia lisäävää nestettä suoneen. Samana iltana jo sitten kävin itse vessassa ja yöllä hoitelin jo vauvaakin itsenäisesti. Toipuminen lähti siis hyvin käyntiin.
Ja hyvin olen toipunutkin. Siksi en ole tainnut täällä netissäkään niin paljon pyöriä kun olen nauttinut vaunulenkeistä, kyläilyistä ja shoppailusta Siirin kanssa. Mies oli pari viikkoa isyyslomalla. Tämän viikon on ollut töissä ja huomisesta aloittaa kesälomansa eli on taas meidän kanssa. Mun maha on melkein kadonnut. Raskauden aikana tulleista kiloista noin 10 on kadonnut, ihan ennen raskautta olleisiin kiloihin on matkaa nyt 5 kg kotivaa'alla. Omat sormukset mahtuu taas sormeen. Siiri on kiva lapsi, itkee oikeastaan vain aiheesta. Me vanhemmat vaan ei aina tiedetä mikä on se aihe milläkin kerralla. Nyt voin sanoa, että se kaikki synnytykseen liittyvä kipu ja tuska alkaa unohtumaan ja tilalle on tullut onni ja rakkaus lapseen. Olen mä lapsesta kyllä ollut iloinen alusta asti ja mieluummin olin synnytyksen jälkeen itse tipassa kuin että lapsi olisi ollut jossain erityishoidossa. Lapsi on kuitenkin koko ajan voinut tosi hyvin ellei lasketa mukaan ensimmäisinä päivinä liian reippaasti pudonnutta painoa, joka kyllä heti kotiuduttua lähti huimaan nousuun. Sairaalaelämä vaan ei sopinut meille kummallekaan. Loppu siis hyvin, kaikki hyvin.
Jokohan Fleur on lähtenyt?
Miinamaria ja Siiri 3 vkoa ja 1 pvä