Mitäs olette mieltä, miten kannattaa toimia - vai olenko kokonaan toimimatta?
Meillä on poika, 7v, jota biologinen isänsä ei ole tavannut KERTAAKAAN kahteen vuoteen, sitä ennen tapasi epäsäännöllisesti ja tapaamisissa oli pitkiä taukoja. Kolme vuotta sitten kävimme läpi oikeusprosessin, jossa bio sai itselleen joka 2. vkl tapaamiset, mutta yhtään ainoaa tapaamista ei tapahtunut sopimuksen mukaan (tapasi kyllä useamman kuukauden, kun olin suostuvainen rukkaamaan aikoja), sitten katosi yht'äkkiä kuin pieru saharaan ja poika jäi klassisesti odottamaan isää laukku pakattuna ja nalle kainalossa.
Elämässämme on ollut mies pojan vauva-ajoista lähtien ja olemme olleen jo vuosia naimisissa, poika pitää tätä miesä "oikeana isänä", tämän määritelmän hän on itse sanonut. Poika on kovasti suruissaan, kun bio on hänet hylännyt ja myös siitä, että hänellä on eri sukunimi, kuin minulla ja miehelläni. Muita lapsia meillä ei ole.
Kannattaako - millainen prosessi se on - hakea yksin huoltajuutta? En millään usko, että ex suostuu muuttamaan tätä yhteishuoltajuutta minulle yksin huoltajuudeksi ainakaan ilman oikeudenkäyntiä, mutta eihän meillä yhteishuoltokaan toimi - lainkaan! Koen ahdistavana ajatuksen, että jos minulle käy jotain, poika "joutuu" ihmiselle, joka ei häntä ole halunnut edes tavata omasta halustaan ja poika vietäisiin kotoaan ja mieheltä, joka häntä on hoitanut, kuin omaansa.
Minulla ei ole tarve repiä poikaa irti bioisiän suvusta, olemme pitäneet yhteyttä isovanhempiin bion "ohi" ja se tapahtuu jatkossakin, pojan takia. Mutta periaatteessahan joudun pyytämään bion allekirjoituksen pojan papereihin nyt kun koulu alkaa - sepä onkin sitten kiva tilanne, kun ukosta ei muutenkaan mitään ole kuulunut...
Mitä tekisitte minun sijassani? Oikeuteen ja yh? Vai olisitte "sorkkimatta nukkuvaa karhua"? Olimme ex:n kanssa puheväleissä, kunnes hän katosi pojan elämästä, nykyään ei aio olla puheväleissäkään, eikä ole tarvetta ollutkaan pariin vuoteen . Eron jälkeen ex uhkaili ja oli todella hankala - lähestymiskieltoon saakka, Nyt on ollut rauhallista, mutta takaraivossa tykyttää pelko, koska hän keksii taas tehdä jotain kiusaa (joksi luen sen viimeisimmän käräjäreissunkin, kun hän ei silti sopimusta noudattanut. Luuli vissiin haastaessaan, että kärsin, kun hän tapaa poikaa, mutta muistinkin aina kertoa, miten ihanaa on kun hän ottaa pojan ja me saamme miehen kanssa aikaa olla kaksin )
Meillä on poika, 7v, jota biologinen isänsä ei ole tavannut KERTAAKAAN kahteen vuoteen, sitä ennen tapasi epäsäännöllisesti ja tapaamisissa oli pitkiä taukoja. Kolme vuotta sitten kävimme läpi oikeusprosessin, jossa bio sai itselleen joka 2. vkl tapaamiset, mutta yhtään ainoaa tapaamista ei tapahtunut sopimuksen mukaan (tapasi kyllä useamman kuukauden, kun olin suostuvainen rukkaamaan aikoja), sitten katosi yht'äkkiä kuin pieru saharaan ja poika jäi klassisesti odottamaan isää laukku pakattuna ja nalle kainalossa.
Elämässämme on ollut mies pojan vauva-ajoista lähtien ja olemme olleen jo vuosia naimisissa, poika pitää tätä miesä "oikeana isänä", tämän määritelmän hän on itse sanonut. Poika on kovasti suruissaan, kun bio on hänet hylännyt ja myös siitä, että hänellä on eri sukunimi, kuin minulla ja miehelläni. Muita lapsia meillä ei ole.
Kannattaako - millainen prosessi se on - hakea yksin huoltajuutta? En millään usko, että ex suostuu muuttamaan tätä yhteishuoltajuutta minulle yksin huoltajuudeksi ainakaan ilman oikeudenkäyntiä, mutta eihän meillä yhteishuoltokaan toimi - lainkaan! Koen ahdistavana ajatuksen, että jos minulle käy jotain, poika "joutuu" ihmiselle, joka ei häntä ole halunnut edes tavata omasta halustaan ja poika vietäisiin kotoaan ja mieheltä, joka häntä on hoitanut, kuin omaansa.
Minulla ei ole tarve repiä poikaa irti bioisiän suvusta, olemme pitäneet yhteyttä isovanhempiin bion "ohi" ja se tapahtuu jatkossakin, pojan takia. Mutta periaatteessahan joudun pyytämään bion allekirjoituksen pojan papereihin nyt kun koulu alkaa - sepä onkin sitten kiva tilanne, kun ukosta ei muutenkaan mitään ole kuulunut...
Mitä tekisitte minun sijassani? Oikeuteen ja yh? Vai olisitte "sorkkimatta nukkuvaa karhua"? Olimme ex:n kanssa puheväleissä, kunnes hän katosi pojan elämästä, nykyään ei aio olla puheväleissäkään, eikä ole tarvetta ollutkaan pariin vuoteen . Eron jälkeen ex uhkaili ja oli todella hankala - lähestymiskieltoon saakka, Nyt on ollut rauhallista, mutta takaraivossa tykyttää pelko, koska hän keksii taas tehdä jotain kiusaa (joksi luen sen viimeisimmän käräjäreissunkin, kun hän ei silti sopimusta noudattanut. Luuli vissiin haastaessaan, että kärsin, kun hän tapaa poikaa, mutta muistinkin aina kertoa, miten ihanaa on kun hän ottaa pojan ja me saamme miehen kanssa aikaa olla kaksin )