Puhuin tänään pitkään äitini kanssa puhelimessa.. Hän oli hyvin pahoillaan ja itki, mutta osasi myös lohduttaa. Hän kun on työskennellyt pitkään vammaisten lasten kanssa, niin tietää mistä puhuu. Vaikka tiesinkin jo alusta saakka, että äitimme tukee meitä missä päätöksessä tahansa. Niinkuin varmasti jokainen vanhempi tekee omalle lapselleen..
Mieheni kanssa olemme nyt puhuneet paljon tai sen verran mitä minä olen itkun seastani saanut soperrettua. Samanlaiset ajatukset hänelläkin on, kuin minulla.. Hän sanoi juuri sen, mitä minäkin olen koko ajan ajatellut.. Että tässä tilanteessa tuntuu itsekkäämmältä synnyttää lapsi tänne kärsimään jatkuvista leikkauksista ja monista vammoista, kuin että luopuu hänestä nyt. En siis todellakaan väitä, että toiseen ratkaisuun päätyvät ovat jotenkin itsekkäitä, en todellakaan! Mutta meistä tuntuu nyt siltä tässä meidän tapauksessamme. Puhuinkin äitini kanssa, että jos kysymys olisi "pelkästä" cp- vammaisuudesta tai muusta "yksittäisestä", niin asiaa voisi ajatella eri kannalta. Mutta tämä aiheuttaa niin monia erilaisia vammoja, että tuskin lapsen elämä tulisi olemaan kovin nautittavaa. Rakastavat vanhemmat ja isovanhemmathan hänellä olisi ja paljon kaikkea muuta, mutta siltikin.. mielestämme parempi näin.
Tuskahan ei poistu varmasti koskaan ja miksi pitäisikään.. Tuskin se enää 20- vuoden päästä on näin kovaa, ainakaan en toivo sen olevan. Mutta varmasti ikävöin ja kannan lastamme, esikoistamme, aina mukanani ja niin tekee isäkin.
Välillä tuntuu että en se ole minä jolle tämä kaikki tapahtuu. Välillä taas todellisuus ja arki lyö liian kovaa kasvoille. Miten se raskautuminen ja lapsen saaminen onkin niin helppoa joillekin.. Itselläni on takana yksi keskenmeno ja sitä ennen yritystä oli takana melkein vuosi. Keskenmenosta puolen vuoden päästä sitten saimme tämän, pitkään niin iloisen yllätyksen, mutta pelko jostain kalvoi aina takaraivossani.. Aavistinko sittenkin jotain etukäteen vai oliko pelko jälki edellisestä keskenmenostani..
Nyt tuntuu vielä niin kaukaiselta miettiä seuraavaa raskautta, mutta kieltämättä sekin on käynyt mielessä. Että milloin sitä taas uskaltaa yrittää ja kuinka siinä sitten käy.. Se pelottaa. Mutta ehkä minun on vain luotettava siihen, että joskus meillekin käy hyvin.
Onneksi ajatukset ovat hieman selkiytyneet, onneksi en enää niin pahasti syyllistä itseäni. Toinen juttu on tietenkin se, että miten selviää keskeytyksen jälkeen.. tai että miten selviää itse keskeytyksestä..