Perätilasta on ollut puhetta. Pahoittelut kaikille, joiden vauvelit eivät ymmärrä kääntyä oikeeseen suuntaan. Toivottavasti kuitenkin vielä, tavalla tai toisella, pienokaiset luopuisivat istuma-asennoistaan ja heittäisivät volttia.
Itse en varmaan uskaltaisi perätilassa synnyttää. Täytyy tosin muistaa, etten ole varma, uskallanko tätä toista synnyttää muutenkaan.
Yhden perätilasynnttäjän tiedän ja kaikki oli mennyt hyvin.
Pinsuli, mulla on kanssa ilmennyt noita pitkiä supistuksia. Enemmän niitä oli esikon kanssa. Koskaan ei selvinnyt, mistä johtui, neuvolantätikin oli ihan kummissaan. Muistaakseni kohdallani epäiltiin lopulta, että olisi antibioottikuuri (ja kipeys) aiheuttanut moisia. Niihin ei selkeitä kipuja liittynyt, mutta ei se nyt mukavalta tuntunut, kun vanne kiristi koko ajan mahaa... Tai supistuksiksi mä ne ainakin laskin, ku oli muuten ihan samanlaisia, ku tavalliset supparit. Nyt ne vaan saatto jatkua ja jatkua... Tässä raskaudessa tullut noita vaan väärän työasennon takia, eli selkeesti rasituksesta johtuen.
Hurjaa, että
Elviidalla on jo limatulppakin irronnut!!! Eihän se nyt varsinaisesti ennakoi synnytystä vielä viikkoihin, välttämättä... Mutta kaipa se nyt tarkottaa, ettei yliajalle tarvitse odotella?
SofianSohvalle onnittelut asunnosta ja pahoittelut terkkarin sanavalinnoista. Itse muistelisin synnytysvalmennuksen olleen tosi paljon sellasta "äiti-isi" painotteista. Meiän ryhmässä tosin isät oli kaikilla mukana, joten en tiedä olisiko asia otettu jotenkin hieman eritavalla, jos joku olisikin ollut paikalla yksin/tukihenkilön kanssa. Ainakin toivon, että olisi käsitelty hiukan "hienovaraisemmin".
Supistukset alkanut helpottaa. Enää ei pelkkä kävely aiheuta niitä vaan tarttee tehä jotain Olen itsekkin vakavasti harkinnut, että antaisin äkkinäisiä liikkeitä. Selkäkipu hiukan pahentunut, mutta vielä pysyy jalat alla.
Suonikohjuja pelkään... Toisessa jalassa näyttää olevan monta suonta pullollaan. Vielä en laskisi varsinaisiksi kohjuiksi, mutta saas nähdä, miltä näyttää loppuraskaudesta.
Raskausarvet jätti mut viimeksi rauhaan mahan kohdilta. Teininä niitä on tullut lanteille, rintoihin ja selkään, joten ihmettelin säästymistäni. Rinnat eivät olleet yhtä onnekkaat. Vieläkin näyttää maha ehjältä, mutta enpäs nuolaise ennen ku on vauveli saatettu maailmaan. Kaikilla tutuillani arvet on ilmestynyt vasta viimeisillä viikoilla/päivinä...
Muutenkin olin suht tyytyväinen mahaani raskauden jälkeen. Ihan yhtä kiinteäksi ei iho palautunut, mutta sen huomasi lähinnä istuessa tai kyyristellessä. Odotukset on siis kovat tämänkin raskauden suhteen, joten saa nähdä, ollaanko vielä joskus bikinikunnossa.
Äidilläni on maha jäänyt raskauksista arpiseksi ja kunnon nahkapussi ei ikinä hävinnyt... Pelkäänkin, että tässä toisessa raskaudessa tuurini ei ole enää yhtä hyvä. Kuka täällä puhuikaan leikkauksen harkinnasta?? Mä oon myös antanut itselleni luvan moiseen, jos tuurini huononee. Mulle rintojen menetys ei oo ollut mikään ongelma, mutta jostain syystä maha on sellanen paha paikka. Eli veikkaanpa, että ihan oman itsetuntoni kannalta leikkaus olisi ihan fiksu idea. Saattaa kuulostaa jonkun korvaan pinnalliselta...
Omasta voinnista muuten. Täällä ollaan esikon kanssa hiukan kipeinä...
No saatu hyvällä omalla tunnolla röhnöttää sisällä ja vältetty toi lumikaaos.
Olo on muuten hyvä, vaikkakin väsynyt. Synnytys on alkanut pelottaa entistä enemmän. Alan jo melkeen kallistua sektion puolelle (vaikkikin epäilen, ettei mulle sellasta myönnetä). Tiedän kyllä leikkauksen riskit ja myös sen, että hyvin menneestä synnytksestä parannun huomattavasti nopeammin. Viimeksi olin alta viikossa jo ihan voimissani.
Seuraavaa tekstiäni en ehkä suosittele ensisynnyttäjille, enkä varsinkaan synnytys pelkoisille!! Muutenkin voisin antaa ällövaroituksen!! Pelkään niin kovasti, että tällä kertaa synnytys ei menekkään niin hyvin. Näen kauhukuvia imukupeista ja repeämistä ja olen varma, että saan pysyvät laskeumat. Viimeksikin taistelin alapääni kanssa pitkään, ennen kuin pystyin tekemään kävelylenkkejä ilman, että sain tauotta miettiä "tippuuko jotain". Lääkärit sanoivat paikkojen olevan kunnossa ja lihastenkin olevan hyvät. Virtsankarkailuja tms. ei ollut. Nyt uuden raskauden aikana tuntuu koko ajan, että alapäästä olisi jotain laskenut alas. Siis ihan kädellä, kun kokeilen, niin tuntuu, että sellanen mötikkä olisi jo sieltä jalkojen välistä tulossa ulos päin...
Olen siis varma, että jotain tuolla on tapahtunut jo viime synnytyksessä, vaikka lääkärit toista väittävätkin. Vielä kun joka paikassa puhutaan, että laskeumien vaaraa lisää nopea synnytys ja iso vauva... Ja noita molempia on tänne odotettavissa. Ja sitten ne repeämät. Oman synnytkseni jälkeen oon katsonut, kun kaksi kaveriani ei ole istunut viikkoihin. Toinen jopa yli kuukauteen (imukuppisynnytys). Tottakai olen nähnyt useamman, jolla synnytys mennyt ilman ongelmia, mutta mullehan jää mieleen vain nuo pahimmat.
Vaikka kätilö viimeksi kehuikin mua "luontaiseksi synnyttäjäksi", niin millas hän takaa, että seuraavakin vauva olisi juuri oikealla tavalla tulossa maailmaan?? Ei millään! Mä en tiedä "haluanko ottaa riskiä", että saan kamalat laskeumat, jotka lopulta johtavat kivuliaisiin leikkauksiin (kymmenen vuoden päästä, kun uskotaan, ettei lapsia tule lisää) ja siihen asti pissailen päivittäin housuihini. Uskallanko ottaa riskin, että saan pahimmat mahdolliset repeämät ja p*skon housuihini mahdollisesti ties miten kauan... Ja lopulta repeämät korjataan niin väärin, etten pysty enää harrastamaan seksiä ilman kamalia kipuja. Jep, eli tiedän näiden kauhukuvien olevan ääripäitä ja oikeasti käy tosi huono tuuri, jos ne kokisin, mutta... Mä kovasti haluaisin synnyttää normaalisti, mutta kun kukaan ei voi luvata mulle, että se sujuu hyvin. Tosi tyhmästi ajateltu, tiedän. Ja sitten on vielä se, että mä pelkään ylikaiken sitä, etten saa taaskaan lääkitystä ajoissa. Viimeksi jouduin yli 2h kärsimään niin kamalista kivuista, että olin oikeasti varma, että kuolen niihin. Mutta eihän mua nyt voinut sattua, kun olin alle sentin auki, vai...? Lopulta, kun ei enää jalat kantanu ja karjuin vaan suoraa huutoa, ymmärrettiin, etten liioitellut. Enpä sitten tiedä, mikä näihin pelkoihin auttaisi... Ei auttanut sekään, että viimeksi meni loppusynnytys tavallaan ihan oppikirjan mukaan. Musta tuntuu, ettei mua edelleenkään neuvolassa oikeen ymmärretä näitten pelkojeni kanssa. Ehkä en osaa sitten tarpeeksi hyvin selostaa pelkoani. Pelkopolille mua ei edelleenkään lähetetä. Enpä tiedä, oliko tämäkään oikea paikka purkaa tätä pelkoa, kun pelkään, että pelottelen vaan muita turhaan...
Mutta muuten siis kaikki hyvin ja yritän nautiskella tästä loppuraskaudesta... Aika vaan tuntuu menevän niin huimaa vauhtia eteenpäin! Apua!
meand 32+3
