Ystäväni on naimisissa "aatelissuvun" miehen kanssa, ikuinen ongelma on anoppi joka ei koskaan ole ymmärtänyt poikaansa miten hän on voinutkin rakastua tavalliseen Suomalaiseen tyttöön aikoinaan, vaikea tapaus on aina ollut mutta mies on ollut tukena ja pitänyt äitinsä aisoissa . Ystäväni on itse kultaisuus ja monet kerrat tiedän hänen tunteneen salaa mieheltään ja muilta mitättömyyttä tunnetta ettei ole tarpeeksi hyvä sun muuta. Eilen hän soitti ja kertoi anopin kuolleen, huokasin syvään ja tunsin suurta helpotusta jopa iloa itsessäni, ystäväni ei ollut samalla tasolla vaan hän totesi anopin olevan ollut vaan ihminen, puhelun jälkeen tajusin ystäni olleen aidosti surullinen anopin kuolemasta kaikesta kurjuudesta huolimatta voi kumpa minäkin oppisin olemaan elämässä yhtä nöyrä ja kultasydämminen kuin ystävänikin .