Arvon naiset, olen tässä itsekin aika monta kertaa pohtinut, että mikä ihmeen naisen logiikka siinä on, että miks hitossa sitä on joka kerta vaivuttava siihen epätoivoon, ettei usko siihen omaan onnistumiseen reilusti loppuun saakka. Kunnes testillä toisin todistetaan! Kun ihan aikuisten oikeesti se ei tippaakaan auta, että alkaa ekasta piinapäivästä saakka miettimään, ettei tää kyllä kuitenkaan toimi ja tästä mitään tule. On meinaan testattu omin voimin, eikä se pettymys ole yhtään sen siedettävämpi yllätys. Ei se tunnu sen helpommalta, vaikka kait sitten pitäis loogisesti myös ajatella, että eihän tää nyt ees pettymys ollut, vaan tiesinhän mä tän alusta saakka. :headwall: Voitaisko me siskot sopia, että nautitaan siitä hyvästä ja toivorikkaasta olotilasta niin kauan kuin se on mahdollista?
Kun ei tässä sirkuksessa nyt niitä hyviä päiviä liikaa ole muutenkaan, niin voisi sallia itselleen edes niitä ihan tavallisia ok-päiviä. Kun varmaan jo se hyvä olo ja pieni pilke silmässä sekä hymy huulilla voisi tehdä meistä itsestämme iloisempia ja helpottaisimme niin omaa oloa ja saisimme ehkä kerättyä voimia itseämme varten. Niin, teoriassa tohon vois sanoa, että mikä jottei, mutta koettakaahan käytännössä.
Joten en siis uskalla luvata pystyväni noin laskelmoivaan toimintaan tosiaan itsekään.
Toinen tämän erittäin filosofointipitoisen illan teema on se, että miksi täytyy olla niin kärsimätön! Tiedän, että tällä naisella se kuuluu kaupan päällisinä jo luonteeseen, mutta miksi mulla on koko ajan se tunne, että yksi päivä lisää (niistä kuukausista puhumattakaan) olisi ihan mahdotonta sietää.
Sahrami, ymmärrän niin sun fiilikset tällä hetkellä, ja en osaa muuta kuin lähettää voima :hug: . Tässä kun nyt on tätä jatkuvaa jos jonkin asian odottamista (tutkimus, hoito, vuoto, testi, ultra jne.), niin nuo yllättävät vastoinkäymiset ja niiden aiheuttamat aikataulumuutokset on vaan jotain sellaista, mikä saa sisällä kiehumaan. Voiko lapsia sitten saada vaan erikoiskärsivälliset ja pitkäpinnaiset ihmiset? Onko siinä se vika, että on vaan niin kärsimätön!? Kadehdin kyllä kovasti niitä, jotka pystyvät pitämään hoitotauon silloin, kun siltä tuntuu. Sallimaan itselleen sen akkujen latauksen. Mä en siihen näytä pystyvän. Mä olen valmis puhumaan lääkärinkin ympäri, jotta yksikään päivä ei mene hukkaan, vaan taas päästään eteenpäin. Jotenkin vaan tuntuu, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Mä en pysty elämään ajatuksen kanssa, ettei mitään tehtäis. Keinot vaan tuntuu kovenevan koko ajan ja näillä lääkityksillä taitaa saada itsensäkin aika jumiin. Toimiikohan nää aivot enää ollenkaan.
No niin, tulipa munkin yritettyä merkkimäärän ylitystä, katotaan rikkoutuiko raja...
