Se on muuten jännä kuinka tänne usein eksyy paljon noita ihmisiä jotka tuntevat pelkästään niitä aggressiisivia ja hyvin hankalia downeja ja tuota aurinkoisuutta ja iloisuutta pidetään naurettavana stereotypiana.
Omaa kokemusta nyt down-lapsesta ei ole kuin tämän 7v verran, mutta mitä enemmän tässä on vuosiensaatossa tavannut down-ihmisten omaisia niin jotenkin tuo stereotypinen asenne on vaan korostunut. Ne downit tuntuvat olevan -vielä aikuisenakin- perheen "lemmikeitä" ja herättävät hyvin lämpimiä tunteita. Sisaruksille he ovat hyvin tärkeitä jne. Itse saa usein kuulla ihan onnitteluja tuollaisesta lapsesta.
Menee jopa siihen asti etten enää ole hyvään aikaan jaksanut edes yrittää keskustella oikeasti erityislapsen perheen ongelmista, jaksamisesta jne niiden kanssa joilla on vain se yksi down-lapsi koska eletään niin erilaisten asioiden keskellä.
Viisastelijoille tiedoksi jo tässä vaiheessa että tämä ei sulje pois syvempää kehitysvammaa tai muita sairauksia jotka omalta osaltaan työllistävät. Se down voi olla ihastuttava persoona vaikka hoitamisensa ei aina niin helppoa olisikaan.
Kun taas toisen lapsen myötä on tutustunut autisti-piireihin niin fiilis on heti erilainen. Vaikka toki oma lapsi on rakas, kyllähän se rajoittaa perhettä ja syö vanhempien voimia ihan erilailla kuin se down. En muista koskaan törmänneeni autistisen lapsen kanssa aikuiseen joka kertoo liikuttuneena kuinka hänellä on autistinen sisarus ja kuknka ihanat lapsuusmuistot herää aina kun näkee jossain autistisen lapsen. Onnittelujen sijaan muilta autistien läheisiltä saa ymmärrystä ja voimien toivottelua. Näin siis vaikka nämä autistit eivät omaisi mitään fyysisiä sairauksia ja mahdollinen kehitysvammakin olisi korkeintaan lievä. Laitosasumista suunnitellaan jo hyvin nuorilla lapsilla eikä vanhempien loppuunpalaminen ole harvinaista.
Tosin, autistien vanhempien kuulee joskus kauhistelevan sitä että down-lapsen kanssa täytyy olla tosi rankkaa. Sinänsä ihan ymmärrettävää jos se oma arki ottaa koville ja siihen laskee vielä päälle kehitysvamman ja monia fyysisiä sairauksia niin eihän se houkuttele.
Omaa kokemusta nyt down-lapsesta ei ole kuin tämän 7v verran, mutta mitä enemmän tässä on vuosiensaatossa tavannut down-ihmisten omaisia niin jotenkin tuo stereotypinen asenne on vaan korostunut. Ne downit tuntuvat olevan -vielä aikuisenakin- perheen "lemmikeitä" ja herättävät hyvin lämpimiä tunteita. Sisaruksille he ovat hyvin tärkeitä jne. Itse saa usein kuulla ihan onnitteluja tuollaisesta lapsesta.
Menee jopa siihen asti etten enää ole hyvään aikaan jaksanut edes yrittää keskustella oikeasti erityislapsen perheen ongelmista, jaksamisesta jne niiden kanssa joilla on vain se yksi down-lapsi koska eletään niin erilaisten asioiden keskellä.
Viisastelijoille tiedoksi jo tässä vaiheessa että tämä ei sulje pois syvempää kehitysvammaa tai muita sairauksia jotka omalta osaltaan työllistävät. Se down voi olla ihastuttava persoona vaikka hoitamisensa ei aina niin helppoa olisikaan.
Kun taas toisen lapsen myötä on tutustunut autisti-piireihin niin fiilis on heti erilainen. Vaikka toki oma lapsi on rakas, kyllähän se rajoittaa perhettä ja syö vanhempien voimia ihan erilailla kuin se down. En muista koskaan törmänneeni autistisen lapsen kanssa aikuiseen joka kertoo liikuttuneena kuinka hänellä on autistinen sisarus ja kuknka ihanat lapsuusmuistot herää aina kun näkee jossain autistisen lapsen. Onnittelujen sijaan muilta autistien läheisiltä saa ymmärrystä ja voimien toivottelua. Näin siis vaikka nämä autistit eivät omaisi mitään fyysisiä sairauksia ja mahdollinen kehitysvammakin olisi korkeintaan lievä. Laitosasumista suunnitellaan jo hyvin nuorilla lapsilla eikä vanhempien loppuunpalaminen ole harvinaista.
Tosin, autistien vanhempien kuulee joskus kauhistelevan sitä että down-lapsen kanssa täytyy olla tosi rankkaa. Sinänsä ihan ymmärrettävää jos se oma arki ottaa koville ja siihen laskee vielä päälle kehitysvamman ja monia fyysisiä sairauksia niin eihän se houkuttele.