Pelottavin, mieleen jäänyt lapsuuden muistosi?

Olin uimassa, varmaan jotain 6-vuotiaana, yhtäkkiä joku iso koira hyppäsi päälleni ja pelkäsin hukkuvani.

 

:hug: kamalia juttuja tässä ketjussa. Toivoisin ettei yhdenkään lapsen tarvitsisi tuollaisia kokea. Itselle ei oikein tule muuta mieleen, kuin se kun 7-vuotiaana tulin kaverilta kymmenen aikaan perjantai-iltana kotiin, ja muutaman humalaisen pojan joukko pysäytti ja kyseli kaikkea.. Lähdin juoksemaan kun kysyivät "tuu meille nussimaan". Pelkäsin hulluna koko loppumatkan.

Äiti on kertonut, että olin pelännyt kovasti kuultuani n. 5-vuotiaana kaverilta lehdissä olleesta tapauksesta, jossa eräs äiti oli tappanut itsensä ja kolme lastaan (heitti kai kaivoon, en muista enää).. Pelkäsin että meidän äiti olisi sairas samalla lailla, kun kaveri kertoi, että se äiti oli pään sisältä sairas eikä kukaan huomannut tai tiennyt mitään etukäteen.

Tuo kaivojuttu tapahtu ihan täs mein lähel..

 

:hug: kamalia juttuja tässä ketjussa. Toivoisin ettei yhdenkään lapsen tarvitsisi tuollaisia kokea. Itselle ei oikein tule muuta mieleen, kuin se kun 7-vuotiaana tulin kaverilta kymmenen aikaan perjantai-iltana kotiin, ja muutaman humalaisen pojan joukko pysäytti ja kyseli kaikkea.. Lähdin juoksemaan kun kysyivät "tuu meille nussimaan". Pelkäsin hulluna koko loppumatkan.

Äiti on kertonut, että olin pelännyt kovasti kuultuani n. 5-vuotiaana kaverilta lehdissä olleesta tapauksesta, jossa eräs äiti oli tappanut itsensä ja kolme lastaan (heitti kai kaivoon, en muista enää).. Pelkäsin että meidän äiti olisi sairas samalla lailla, kun kaveri kertoi, että se äiti oli pään sisältä sairas eikä kukaan huomannut tai tiennyt mitään etukäteen.

Tuo kaivojuttu tapahtu ihan täs mein lähel..

ja tuosta on tehty elokuvakin..

 

Kun pelkäsin, että saan HIV:n.

 

Mun lapsuuus on ollu melkosen yhtä kamala kuin muidenki tässä ketjussa kirjoittaneiden alkkisten lasten hakkaamista, äiti baarissa ja sitä käytiin yöllä siskon kanssa etsimässä
Ensimmäinen tosi kamala juttu oli kun oon ollu n. 3v ja sisko 1.5v. Olin herännyt aamulla eikä kotona ollut ketään. Aloimme hakkaamaan seiniä ja huutamaan apua jolloin naapurit tulivat ensin huutamaan postiluukusta ja sitten tuli äidin sisko hätiin. Toisella kerralla kun näin kävi tuli sossutädit ja muistan kun ne puki meille päälle ja jouduttiin/päästiin lastenkotiin. Äiti oli lähteny illalla baariin kun oli nukuttanut meidät ja jääny sille tielle, nykyään tiedän että laivoihin mut siitä muistan vaan paniikin. Mulla on ollu 2 vuotiaana kipsi kun jalka oli jotenki "vahingossa" katkennu ja suunnilleen saman ikäisenä olin "vahingossa" syöny ison määrän unilääkkeitä luullen niitä kuulemma karkiksi. Ihmettelenpä vaan, että missä oli lastensuojelu?? Ja tästä tulee kakkaa niskaan, mutta teiniäidin lapsi oon äiti oli 15v kun sai minut.
Erinäisten vaiheiden jälkeen "pääsimme" takaisin äidin luo asumaa. Ja taas ihmettelen missä oli lastensuojelu, koska sama meno jatkui.

Pahimman tunteen muistan edelleen tulleen siitä kun tuli kotiin vaikka koulusta ja siellä ei vielä ollu pullot esillä, eikä edes näkyvillä mutta sen tunnelman että kohta ryypätään aisti. Ahdistaa ajatellakki.
Olin 13v kun nuorin sisko synty ja äiti tuli raskaus aikana välillä tosi kännissä kotiin. Kerran hakattunaki. Olen sitten hoitanut siskoa n. viikon ikäisestä kiva oli yöllä kanniskella koliikkivauvaa kun seuraavana päivänä piti olla koulussa skarppina.
Oksennuksia tuli siivottua äidin jäljiltä vähän paljon
Kenenkään ei pitäis joutua kokemaan tällaista lapsuutta kuin mulla ja muilla tän ketjun ihan hirveän lapsuuden kokeineilla lapsilla on ollu :'(

 

Ihan perusjuttuja se kun isä kännipäissään hakkas meitä lapsia ja äitiä, ne jatkuvat tappelut, ja karkuun juoksemiset kun isä jahtaa puukko kädessä tai vastaavaa.
Onhan noita paljon muitakin ja muunlaisia muistoja ei ISÄSTÄ ole.

Ja mieheni ja muutamat ystävät ihmettelee miksi en ole isäni kanssa hyvissä väleissä.

 

Voi kamala. Olen tosi surullinen teidä kaikkien puolesta. :hug: Ja iloinen, että teillä kaikilla on ilmeisesti elämä hallinnassa nykyään, kaikesta huolimatta?

Toivottavasti nykyään lastensuojelu puuttuu hanakammin alkkisperheiden elämään.

En itse kehtaa valittaa yhtään mitään omasta lapsuudesta; se on ollut täysin suojattu ja turvallinen. Ehjä. Olen nyt entistä kiitollisempi omille vanhemmilleni.

 

itsekin olen traumatisoitunut väkivaltaisesta lapsuudestani jossa minua jatkuvasti pahoinpideltiin, nöyryytettiin, alistettiin ja ivattiin ja haukuttiin. Jatkuva uhkailu teki minusta "näkymättömän" ja nääntyneen lapsen ja aikuisiällä on ollut todella kova koulu eheytyä ja kasvaa näiden kokemusten valossa.

Olisinkin kysynyt teiltä joilla todella kamalia muistoja on, että oletteko väleissä vanhempiinne? Annatteko mahdollisten lastenne mennä ko. mummolaan ja olla kyseisten isovanhempien kanssa tekemisissä?

Itselläni ei ole kotiini välejä enkä antaisi lasteni olla siellä sekuntiakaan turvallisuussyistä. Isäni kanssa en halua olla väleissä, sillä en koskaan voi antaa anteeksi hänelle sitä mitä hän on minulla ja muille perheenjäsenilleen tehnyt ja miten hän sairastutti ja traumatisoi niin monen viattoman ihmisen elämän. Olen tätä asiaa terapiassakin käynyt työstämässä enkä siitäkään huolimatta anteeksiantoon pysty.

Miten teillä muilla?

Olen äitiini jonkinlaisissa väleissä. Soittelen joskus,voi mennä kuukausia etten kuule hänestä mitään. Äitini ja isäpuoleni ovat niin alkoholisoituneita et lapsiani en sinne ole ikinä ajatellutkaan antaa hoitoon,varsinkin kun tietää isäpuolen suhtautumisen ylipäätänsä lapsiin.
Onneksi minulla on kuitenkin isä jonka kanssa olen hyvissä väleissä,mut eipä hän näitä kauheuksia tiedäkään ,saati ole aiheuttanut.

 

äidistä jäänyt traumoja. Kännipäissään kussut kodinhoitohuoneeseen, pyykkikoriin, saunan lattialle... plus lliuta oksennuksia jotka minä, 8vee aina siivosin ja talutin äidin nukkumaan olohuoneeseen. Joskus aamulla kun äiti nukkui krapulaansa niin toivoin että olisi kuollut siihen sohvalle eikä enään oksentaisi....

Tähän lisäisin vielä sen että äiti raahasi meitä sisaruksia baareissakin. Sanoi ostavansa seuraavana päivänä jotain hienoa jos lähdetään. Muutaman kerran oltiin mukana savuisessa räkälässä katsomassa kännistä äitiä ja muutaman kerran jätti meidät yöksi yksin. Yksi aamu lastesuojelusta tultiin meitä hakemaan ja pääsimme kotoa pois. Tottakai sitä oli silloin vihainen, älyttömän vihainen niille sossutädeille että veivät meidät, mutta nyt tajuan olla kiitollinen. Ties minkälaista elämämme olisi jos olisimme jääneet kotiin! 90-luvun alussa tapahtunut.

 

niin ja välit vanhempiin on OK. Asuimme sijaiskodissa 10vuotta. Toisella puolella suomea asuu äiti uuden perheensä kanssa ja isälläkin uusi perhe joiden lapsista pitävät onneki hyvää huolta. Joskus ajattelee että oltiinko me sisarukset joku "koe erä" jota ei osattu hoitaa yms. Koska nyt nämä heidän nykyiset lapsensa ovat todella hyvissä kodeissa ja äidin alkoholismi pysynyt kurissa. Ei ole avannut pulloa 8vuoteen.

 

Hautausmaalla, kun kävimme mummoni haudalla, leikin veljeni kanssa vähän hiekkakasalla. Näin aivan upean kiven ja potkaisin sitä. Se vierähti kasasta pois ja osoittautuikin pääkalloksi! Sain ihan hirveät painajaiset asiasta. En voinut enää koskaan pitää niitä kenkiä jalassani ja hautausmaat pelottivat vielä pitkän aikaa

 

.

 

Yllättävää miten monella on alkoholiin ja väkivaltaan liittyviä muistoja, kamalaa!! :'(

Minun kamalimmat muistoni liittyvät isääni, joka joi paljon, ja pahoinpiteli minua kännissä, ihan 1,5-vuotiaasta asti. Roikotti joskus jaloista pitkin poikin, löi kämmenellä, repi tukasta ja joskus heitteli tyhjillä olutpulloilla, niin että loukkasin itseni sirpaleisiin. Lisäksi hän käytti minua seksuaalisesti hyväkseen 4-vuotiaasta asti, ja kerran hänen juoppokaverinsa.

Lastensuojelu ei koskaan puuttunut, koska jostain syystä en kertonut koskaan kenellekään, eikä kukaan aavistellut mitään, päiväkodissakaan ei puututtu vaikka isä haki minut useasti umpikännissä, antoivat vaan minut hänen mukaansa, joskus kenkä putosi matkalla yms..

Isäni oli yksinhuoltajani, äitiä en nähnyt kuin pari kertaa vilaukselta.

 

onko kenenkään vanhemmat pyytäneet anteeksi näitä asioita teiltä?
?

On, monen monta kertaa, ja on yrittänyt hyvittääkin, olemalla esimerkillinen isä sen jälkeen kun lopetti juomisen ollessani 10-vuotias.

Tänä päivänä meillä on hyvät välit, mutta minun puoleltani lähinnä näennäisesti. Jotenkin en raaski olla isälleni katkera, kun hän on niin kovasti katunut, vaikka tiedän että tämä näennäinen anteeksiantoni on osa Tukholma-syndroomaa.

En ole kertonut asioista vieläkään kenellekään, vaikka olen yli 30 v., ja tietty rikosoikeudellisesti ne ovat jo ajat sitten vanhentuneet.

 

.

Isäni on pyytänyt monet kerrat anteeksi, mutta SEKIN AINA kännipäissään.
Ja meillä äiti ei juo ollenkaan, joten nuo huonot lapsuusmuistot liittyy vain isään.

 

:hug: teille kaikille. itkettää ja kauhistuttaa lukea tarinoitanne. toivottavasti jokainen pystyy katkaisemaan jatkumon, että mahdollisimman harva lapsi joutuisi moista kamaluutta näkemään.

 

eivät ikinä ole pyytäneet anteeksi. Äiti suuttuu kovasti, jos edes leikillään mainitsee, että on ollut vähän ankea lapsuus.

 

Yhden koulukaverini isä tuli meille kännissä haulikon kanssa, ja sanoi, että tappaa koko porukan. Meidät lapset haettiin sängyistä sohvalle vierekkäin istumaan ja sitä odottamaan. Takaovesta päästiin sitten karkuun.

 

Äiti on kertonut, että olin pelännyt kovasti kuultuani n. 5-vuotiaana kaverilta lehdissä olleesta tapauksesta, jossa eräs äiti oli tappanut itsensä ja kolme lastaan (heitti kai kaivoon, en muista enää).. Pelkäsin että meidän äiti olisi sairas samalla lailla, kun kaveri kertoi, että se äiti oli pään sisältä sairas eikä kukaan huomannut tai tiennyt mitään etukäteen.

Tuo kaivojuttu tapahtu ihan täs mein lähel..

Mä muistan tuollaisen kaivojutun, mutta siinä kyllä äiti heitti vaan lapset sinne kaivoon, ei tappanut itseään. Ja se tapahtui aika lähellä meitä. Muistan kun pelkäsin niitä juttuja lapsena.

 

Olin 7-vuotiaana sairaalassa paikalla, kun isääni elvytettiin turhaan sydänkohtauksen takia. Muistan aina ja ikuisesti sen tahattoman ähkäisy/huudon, mikä hänen suustaan purkautui jokaisen sähköiskun (tai mitä ne nyt on) jälkeen aina. Ja sen, kun monitori alkoi kaikesta huolimatta tehdä tasaista viivaa ja piippausta... isä siis kuoli siihen silmiemme eteen :'(

 

Mulla on ollut kaikin puolin hyvä ja turvallinen lapsuus sekä ihana perhe. Ahdistavin muistoni liittyy vanhempien parisuhdekriisiin (olin 8-11v), kun isäni oli kaiketi pettänyt äitiäni ja äiti sai sen lopulta selville. Riitaa oli päivittäin, mutta yhtenä iltana isä sitten lähti. Ensin ne riiteli muutaman tunnin, en tietysti saanut unta ja vessahätäkin oli kova mutten uskaltanut lähteä huoneesta... Ovi kävi ja raotin sälekaihtimia sen verran, että näin kun isä marssi raskain askelin autolle ja auto kaarsi pihasta. Vieläkin se sama tunne (tyhjyys ja suru) valtaa mut kun mietin asiaa. Ajattelin, että isä ei koskaan tuu takasin.

Koulussa en pystynyt keskittymään ja jalkapalloharjoituksissa oli outoa, isä haki ja valmensi treenit mutta lähti sitten autolla toiseen suuntaan. Meni viikko ja isä tuli takaisin, mustaa aikaa elettiin vielä pari vuotta mutta hiljalleen asiat parani.

Juicen biisin sanat " Häntä rakastin paljon, sua rakastan joskus enemmän, ole mulle vähän aikaa hän" sai äidin aina kyyneliin ja vieläkin vaihdan radiokanavaa jos se biisi tulee.

Samaiseen aikaan nousin jostain syystä tuolin avulla korkean kirjahyllyn ylimmälle tasolle ja löysin (etsin ehkä jopa sitä) kirjekuoren, jossa oli eropaperit. Siellä oli yksi lause joka pysäytti totaalisesti. Siinä huoltajuus oli määrätty äidille. Enhän minä sitä tajunnut, että eron sattuessa minulla olisi tietysti oikeus tavata isäänikin.

Nyt, reilu parikymppisenä masennuksen ja useiden terapiajaksojen jälkeen ymmärrän, että noinkin "pienet" asiat vaikuttivat minuun erittäin paljon. Käsittääkseni vanhempani eivät edes aavista kuinka paljon silloin pienenä kuulin ja näin, minä valvoin AINA. Vielä en ole vanhemmilleni kertonut, että tiedän ja muistan kaiken pahan niiltä ajoilta. Mutta toivon, että joku päivä rohkaistuisin kertomaan.

 

Luultavasti kun en saanut uutta vesipyssyä vaikka halusin

Olen varmaan pumpulissa kasvanut,mut ikävin muistoni lapsuudesta on se että mummo muutti meidän yläkerrasta pois erään miehen luokse 30 km päähän

Toinen oli se kun kaupungissa oli joku samanikänen tyttö jäänyt auton alle pyörällä ja isä ja äiti aina sano kun mentiin autolla sen paikan läpi että tässä se tyttö jäi auton alle. Lisäksi pelkäsin naapurin koiraa, onneks naapuri oli 100m päässä niin näin aina kun se päästettiin vapaaksi ja ehdin juosta kotia

Et sä oo pumpulissa kasvanu - tollasta sen normaalin lapsuuden kuuluiskin olla eikä sellasta että tarvii pelätä väkivaltaa tms.

Juu oli ihana lapsuus ei tarvinnut pelätä mitään, no mörköjä sängyn alla.

 

Ei ole pyytänyt mun äiti tai isä mitään tekojaan anteeksi ei :/ Jos on asia puheeksi tullut, alkaa valittamaan omaa kurjaa lapsuuttaan ja sanoo että parhaansa on äitinä tehnyt. Isään ei ole mitään välejä ja äidin kanssa viilehäköt välit tai ainakaa mistään säätä kummemmasta ei voi puhua.

Itse päätin jo hyvin hyvin varhain, että lapsia en tee nuorena tai ainakaan ennen kuin on koulut ja työ asiat hoidettu kuntoon. Ja että mun lapset ei ole ikinä nähny minua kännissä tai edes kaljapullo kädessä ikinä eikä tule näkemäänkään - ikinä.

 

Ei ole pyytänyt mun äiti tai isä mitään tekojaan anteeksi ei :/ Jos on asia puheeksi tullut, alkaa valittamaan omaa kurjaa lapsuuttaan ja sanoo että parhaansa on äitinä tehnyt. Isään ei ole mitään välejä ja äidin kanssa viilehäköt välit tai ainakaa mistään säätä kummemmasta ei voi puhua.

Itse päätin jo hyvin hyvin varhain, että lapsia en tee nuorena tai ainakaan ennen kuin on koulut ja työ asiat hoidettu kuntoon. Ja että mun lapset ei ole ikinä nähny minua kännissä tai edes kaljapullo kädessä ikinä eikä tule näkemäänkään - ikinä.

tätä mieltä minäkin olen etten lasteni edessä juo tippaakaan. vaikka minulla ei ole pahoja muistoja mutta muistan että pelotti kun isä oli humalassa, vaikka ei tehnytkään meille mitään. se huoli vanheman pärjäämisestä on kauhea lapselle.

 

Varhaisin muisto jonka muistan. Vaikea selittää koska muisto on enenmän tunne tai oikeastaan puhdasta kauhua.
- Polttavaa kipua. Huudan kirkumalla tai yritän huutaa koska olen tukehtumaisillani.
Sitten se joka satutti "lohduttaa".
En edes tiedä mitä silloin on tapahtunut. Ehkä tuo oli ensimmäinen kerta kun minut raiskattiin.