Synnytystarina
Perjantaina 5.3. kävin yliaikaiskontrollissa kättärillä. Viikot olivat silloin 41+3. Kohdunsuu oli aavistuksen avautunut, vauvan pää kiinnittynyt. Sain käynnistysajan tiistaiksi.
Iltapäivällä tuntui juhlalliselta, kun miehellä oli loppupäivä vapaata ja oli viikonloppu tulossa. Sää oli ihanan keväinen ja käytiin Kalliossa syömässä subarit. Ajateltiin mennä vielä Vanhankaupunginkoskelle kävelylle, mutta mulle tuli vähän tukala olo ja mentiinkin vaan kotiin.
Illalla alkoivat epäsäännölliset kivuliaat supistukset. Nukkuminen oli niiden vuoksi hankalaa, mutta aamuyöstä ne helpottivat ja sain nukutuksi. Aamulla 6.3. ne olivatkin tiessään. Yritin kävelemällä saada niitä alkamaan uudelleen, mutta se ei onnistunut. Ne alkoivat sitten taas vasta illemmalla, mutta nyt kovempina ja vähän säännöllisempinä. Ehkäpä kahdeksasta saakka supisteli niin, että väli oli milloin 3 min, milloin 10 min. Yhdeltätoista kävin vessassa ja mietin, tuliko lapsivettä samalla. Vessan jälkeen hulahti taas jotain pöksyyn. Haistelin sidettä, onko imelää hajua, en huomannut. Ei kyllä ollut pissaakaan. Soitin kättärille ja käskivät tulla aamulla näytille.
Supistukset kovenivat. Yritin mennä lepäämään, mutta sängyssä oli sietämätöntä olla supistaessa. Kävin suihkussakin jossain välissä, mutta tulin pois, kun sieltä loppui happi. Jostain syystä jatkoin aika pitkään sängyssä makaamisen yrittämistä, vaikka aina piti ponkaista ylös, kun supistus alkoi. Lopulta yritin vaan uupuneena maata sängyssä, että yö kuluisi ja voisin mennä sairaalaan. Supistuken tullessa aloin täristä. Joskus tuli useita supistuksia ilman taukoa. Yritin muistella rentoustumisvinkkejä, pitää leuan rentona ja käyttää ääntä. Lopulta oli kuitenkin pakko soittaa sairalaan: saako sinne tulla, en kestä täällä enää. Saa tulla, sanoivat sairaalasta.
Kello oli 5.30, kun kirjauduimme Haikaranpesään. Kävelin parkkipaikalta osastolle, kävely helpottikin oloa. Osastolla mietin, pitäisikö teeskennellä vähän kipeämpää, kun yhtäkkiä oli paljon rennompi olo. Yökätilö teki sisätutkimuksen: olin vain 1,5 senttiä auki. Siitä tuli vähän lannistunut olo, koska kivut olivat pitkän olleet kovat, eikä melkein mitään ollut tapahtunut. Lpsivedet testatiin, eivät olleet vielä menneet. Varmaan kotona oli tullut vähän runsaammin juoksevaa valkovuotoa vaan.
Kävimme haukkaamassa vähän aamupalaa ja sitten kävelimme vielä vähän ulkona. Aamuaurinko sarasti. Puhuimme, että kaksi päivää vajaat kaksi vuotta sitten meidät vihittiin juuri samanlaisessa aamunsarastuksessa. Olisin halunnut kävellä pitkään, mutta kävi vähän sääliksi, kun miehellä oli niin kylmä. Hän ei ollut osannut varautua matelemiseen pakkassäässä. Ei ollut hänkään nukkunut yhtään koko yönä. Menimme takaisin sisälle.
Ensimmäinen kätilövuoro vaihtui. Opiskelija antoi peräruiskeen ja menin suihkuun. Olin puolisen tuntia, mutta kuuma olo alkoi taas ahdistaa ja tulin pois. Sisätutkimuksen mukaan olin noin 2 senttiä auki. Lämpimän kaurapussin haju oli alkanut ällöttää, ja sain kuumavesipullon. Minulle laitettiin aquarakkuloita selkään. Se sattui ihan kamalasti, mutta helpotti tosi hyvin. Olin venäyttänyt jossain vaihessa selkälihaksen, ja vähän ajan päästä otinkin toisen satsin rakkuloita siihen. Sen jälkeen jäimme miehen kanssa kakin saliin ja taisin nukahtaa n. 20 minuutiksi.
Olin aika reipas tuon kätilövuoron loppuun saakka eli iltapäivään. Pyysin ja sain toiset rakkulat entisiin paikkoihin, kun olo alkoi olla taas tosi kipeä. Ne tehosivat taas jonkun aikaa. Supistukset olivat hyviä, mutta ne olivat vielä vähän harvassa. Lukuunottamatta sitä torkahdusta en pystynyt koko aikana olemaan maate, vaan minun oli koko ajan pakko kävellä ja äännellä.
Ehkä väsymyksen vuoksi menetin yhtäkkiä itseluottamuksen. Minusta tuntui, että synnytys ei etene. En uskonut, ett kohdunsuu olisi avautunu enempää. Kun uudet kätilöt tulivat, he löysivät minut itkuisena ja vähän sopertelevana. He ehdottivat heti kipulääkitystä, mutta ensin sisätutkimus.
Ilokseni olinkin n. 4 cm auki. Tuli mieletön voimanpuuska. Sanoin, että ei lääkitystä, menisin ammeeseen. Sinne meninkin ja mies mukana.
Vauvan päässä oli pahka. Lapsivesien menoa testattiin, eivät ollet tulleet.
En muista, kuinka kauan olin ammeessa. Kivut kovenivat koko ajan ja yritin käyttää ääntä parhaani mukaan. Jossain vaiheessa ajatus lääkkeellisestä kvunlievityksestä hiipi mieleeni. Sanoin, että tarvitsen jotain, ja kätilö ehdotti ilokaasua. Otin - ja siitä eteenpäin muistikuvat ovatkin ihan sekavia. Ilokaasua oli tosi vaikea ottaa. Joko sitä otti liian vähän tai liikaa - ja taisin ottaa useamman kaarran liikaa. Olo oli kuin tukkihumalassa, kaikki pyöri. Muistan, että kätilöt halusivat tehdä välillä sisätutkimuksen ja minut kehotettiin ulos ammeesta. Aloin nousta, ja kätilö sanoi napakasti, että pidä silmiä auki, kun kävelet! Keskityin silmien auki pitelemiseen ja mietin, että voi luoja, että sattuu. Vesi oli kuin olikin vaimentanut kipuja tosi paljon. Kuivalla maalla ne olivat jotain ihan käsittämätöntä. Kätilö sanoi, ettää menen kohta sitten takaisin ammeeseen. Otin uuden ilokaasumaskin sängyn vierestä ja vedin siitä minkä jaksoin.
Sisätutkimukse tulos: kohdunsuu ei ollut auennut n. viidessä tunnissa yhtään. Pahka vavan päässä tutntui enemmän. En saanut mennä enää ammeeseen, vaan minulle ehdotettiin epiduraalia ja oksitosiinia. Olin todella kipeä ja hirveässä ilokaasupöhnässä ja suostuin mihin vaan. Takaraivossa asui sellainen tunne, että tämä ei tästä parane. Tunsin jossain sisälläni, että koska kohdunsuu ei ollut siihen mennessä auennut, se ei siitä aukeasikaan. En sanoisi, ettää luovutin, mutta jotenkin vaan tiesin, että alatiesynnytys ei onnistuisi.
Paikalle tuli anestesialääkäri, jota kätilö oli kovasti kehunut. Ihmettelin, miksi lääkärin ammattitaitoa pitää erikseen korostaa. Lääkäri sanoi minulle jotain. Minulle jäi mieleen vaan, että hän teititteli minua. Ilokaasusta aivan sekaisin! Kysyin mieheltä, mitä pitää tehdä, ja mies toisteli lääkärin ohjeita. Voi luoja, että oli vaikeaa yrittää köyristää selkää supistuksen aikana! Makaaminenkin oli melkein mahdotonta.
Kun kaikki piikit ja putket oli laitettu, olo alkoi vähän parantua. Vintti taisi pimentyä, luulen nukahdin vähäksi aikaa. Supistukset olivat voimakkaita ja tiheitä. Vauvan käyrä näytti ihan hyvältä. Kätilöt tulivat välillä saliin ja käskivät minun kääntyä, että vauvalta saataisiin vähän liikekäyrää.
Vaikutus kesti varmaan tunnin verran. Sinä aikana aloin pikkuhiljaa tuntea supistukset yläselässä, hartioissa asti, sekä reisissä, polvissa saakka. Ajattelin, että en millään kestä sitä, kun tunto palaa myös alaselkään. Pyysin kätilöt paikalle kysyin, saisinko uuden piikin. He tekivät sisätutkimuksen.
Kohdunsuu oli avautunut jotain puolisen senttiä ja oli nyt 4,5 cm auki. Piinallisen vähän! Pahka vauvan päässä oli kasvanut. Kätilö kutsui paikalle lääkärin, jotta selvitettäisiin, mahtuuko vauva ylipäänsä ulos.
Lääkärin mukaan kanavassa oli tilaa eikä pahka ollut vielä vaarallisen iso. Hän määräsi toisen annoksen epiduraalia ja vahvemmat oksitosiinit. Viisas kätilö teki kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa leikkauspaperit valmiiksi, jos tulisi lähtö. Teitittelev lääkäri tuli ja pisti neulallaan. Olo parani hieman, mutta lääke ei enää vienyt kipua samalla tavalla pois kuin edellisellä kerralla. Sääteily jäi reisiin ja yläselkään. Minulla oli lämpöä 37,3.
Itkin miehelleni, että tiedän, ettei synnytys enää voi onnistua. Olin liian väsynyt, että saattaisin enää ponnistaa silloin kun kohdunsuu joskus ehkä olisi auki. En uskonut, että selviäisin edes kivuista siinä vaiheessa kun epiduraali alkaisi vähetä. En oikeastaan uskonut, että kohdunsuu aukeaisi enää yhtään. Itkin sitä, etten pystynyt olemaan yhtään urhea.
Mies oli koko ajan ihan mieletön. Niin ihanan kannustava ja suureksi avuksi. Sanoin hänelle, etten näe enää muuta vaihtoehtoa kuin leikkauksen. Pyysin, että hän puhuisi lääkärille sen puolesta, jos itse en pystyisi.
Kätilöt hoitivat koko ajan viereisessä salissa olevaa synnytystä samaan aikaan. Kun epiduraalin vaikutus alkoi taas loppua, saimme varakätilön ja aiemman lääkärin taas luoksemme. Kohdunsuu oli edelleen 4,5 cm auki, pahka vauvan päässä kasvanut. Minulla oli kuumetta 38,5, eli olin saanut jonkin infektion. Lähtö leikkaussaliin oli älyttömän nopea. Itkin helpotusta ja kauhua melkein hysteerisenä. Pelkäsin jotain ja sopertelin miehlleni kerran toisensa jälkeen, kuinka häntä rakastin.
Uusi kätilövuoro vaihtui, ja meidän kätilömme tuli esittelmään itsensä leikkaussalissa. Minua puudutettiin. Puudute vie kivun, mutta ei tuntoa, sanottiin. Minun piti arvioida, missä kohden ishoa tunnen kylmyyttä, miss pelkkää painetta, kun minua kosketettiin märällä lapulla. Puudutuksen hoiti teitittelevä lääkäri. Tuli sellainenkin ajatus, että tämä puudustus ei nyt varmaan onnistu. Sitten lakana levitettiin näköesteeksi ja mieheni tuli sairaalan t-paidaas viereeni. Hänen poskillaan valuivat kyyneleet. Kätilö ilmoitti, että puolen tunnin päästä meillä on vauva.
Tunsin, kuinka viilto tehtiin mahaan. Siinä samassa tunsin myös kivun. Puudute oli epäonnistunut, jokin paikka tunsi kipua yhä. Huusin. Joku painoi varmistukseksi, huusin uudelleen. Mies vietiin ulos, sain nukutusmaskin naamalleni, ja filmi katkesi.
Herätessäni vieressä kolme kätilöä joi kahvia ja puhui miehistä. Nuorin oli tavannut poikaystävänsä facebookissa. Silmäni menivät auki ja kiinni. Välillä vieressä piippasi, ja yksi kätilöistä huikkasi hengittämään syvempään. Mietin, voisinkohan kysyä, onko lapsi terve. En uskaltanut.
Kesti aika kauan ennen kuin minulle sanottiin mitään muuta kuin että hengitä syvempään. Se sama kätilö sanoi, että meille syntyi ihan hyvä poika, joka on nyt isällään. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen minut kärrtätiin huoneeseeni. Isä tulee kohta, sanottiin. Odotin ja odotin. Lopulta käytävältä kuului askelia ja vastasyntyneen rääkyvää itkua. Mies työnsi kärryä ja nosti siitä marakatin näköisen pienen olennon syliini. Pitkät jalat jä kädet, pitkät sormet ja varpaat. Pieni pää ja mustat, hämmentävän tarkkaavaiset silmät. Minun nenäni. Miehen mielestä muutenkin minun näköiseni. Kello oli noin puolenyön ja me ihmettelimme tervettä poikaamme, joka söi rintaani.