Onnea sintsu ja JaJa! Kivaa kun porukkaa poistuu täältä tästä syystä!
Ja tervetuloa kiia79, osanotto menetykseesi. Ja sillähän näitä tabuja murretaan, että uskaltaa itse olla aktiivinen, kertoa mitä on tapahtunut ja liittyä näille palstoille. Et ole ainoa, ensimmäinen etkä viimeinen kenelle näin käy.
Kiitos maaliskuulle tsemppiviestistä, onnea tyttären syntymän johdosta!
Keskenmenopelosta, mulla oli se suuri jo ennen kuin sen koin ja sen jälkeenkin. En ole raskautta koskaan uskaltanut hehkutella ennen puolta väliä, ja varovainen olen ollut sen jälkeenkin. Mutta nyt kohtukuoleman kokemisen jälkeen se suru tuntuu aika pieneltä, mutta muistan kyllä että se oli silloin tosi suuri. Eli mä uskon että ihmisellä on jonkinlainen "kauheusmittari", sen mitä on omassa elämässään kokenut kauheana/surullisena, on siellä huipulla. Ja se huippu on eri korkeudessa eri ihmisillä, joillekin tapahtuu enemmän kuin toisille. Eikä se ole reilua, mä en usko, että jokaiselle annettaisiin jonkin puntarin mukaan taakkoja kannettaviksi. Se on vain elämää, sattumaa, joillakin käy tuuri ja joillakin ei, ainakaan kaikissa asioissa. Mut jos sitten jokin muu asia jäisi tapahtumatta, kun on kokenut vaikeuksia toisessa. Mutta kukaan ei voi luvata mitään. Ja se on totta, että raskaus ja synnytys on naisen elämässä vaarallista aikaa, sitä ei vaan nykyään oikein ääneen sanota. Ennen se oli vielä vaarallisempaa, nykyään pystytään jo monia lapsia ja äitejä pelastamaan, mutta ei nykyäänkään kaikkia. Se on vaan hyväksyttävä, se ei ole kenenkään vika tai syy, vaan se vaan on niin. Tulipa sepustus... mutta rohkeasti vaan eteenpäin, ei muutakaan vaihtoehtoa ole ja yritä uskaltaa olla toiveikas, luottavainen ja ajatella, että seuraava raskaus/lapsi on ihan eri raskaus ja eri lapsi, kuin hän jonka menetitte. Ja se päättyy tällä kertaa hyvin. Uskoisin myös että raskaushormonit vaikuttavat, ne saavat äidin pään vähän pehmeäksi, joten se helpottaa sen uuden raskauden kestämistä. Vaikka ihan hirveän jännittävää se varmasti on. Mulla ainakaan se jännitys ei helpota sitten missään kohtaa, kun vasta ihan loppuvaiheessa lapsemme menetettiin. Mutta voimia, ja rohkeutta!
Mä olen katsellut noita ovistestien valokuvia, ja saanut niistä vinkkiä niiden tulkintaan. Suosittelen muillekin joilla ongelmia niiden kanssa...
R