Päivän, lyhyen talvisellaisen, loppupäässä riipuva sininen hetki on ohi, syvä, varjoissa jo täydeksi pimeydeksi valahtanut hämäryys on vähitellen vaihtumassa täydeksi yönmustuudeksi.
Tänään oli taas sen verran hyvä päivä, että pääsin ulos. Ja juuri tuolloin, kun päivän harmaus alkoi sinertää. Hiljalleen satanut lumi oli sokeroinut pensaat ja puitten oksat näyttämään paksuilta ja pörröisiltä. Muutama aste pakkasen puolella, tuuli vallan unohtunut jonnekin tuonne pusikon hämriin nukkumaan. Ja kaiken ympärillä tämä lämmin, sininen valo kuin aavistuksena syvemmästä hämäryydestä.
Kaikesta huolimatta tunsin itseni etuoikeutetuksi.
Kuinka monella muulla on tilaisuutta kokea jotakin tällaista, puhumattakaan siitä, kuinka monen elämäntilanne, sen kiireet ja huolet, antavat tilaa sen verran, että kaikki tällainen uppoaa tajuntaan ja saa aikaan hyvää mieltä.
Tänään ruuvasin kyynärsauvoihini jääpiikit. Siinä tuli mieleen, että valmistelunsa kullakin; emäntä vaihtoi autoon nastat alle ja minä sauvoihin jääpiikit. Kukin tavallaan ja tarpeittensa mukaan.
Vanhasta tottumuksesta kiersin taas tuon niin tutuksi tulleen laidunkierroksen, vaikka noilla kahdella kauimmaisella laitumella ei enää mitään nähtävää olekaan.
Viimeksi jäin hetkiseksi seurailemaan mammojen touhua. Varsinaista touhua olikin näkösällä: ihan kuin joku ihmeen unitautiepidemia olisi juuri iskenyt laitmelle. Emot makailivat rauhallisesti märehtien ja vasikatkin olivat joko syömässä rehupaaleilla tai sitten makailivat emojensa kyljessä.
Hetkisen tuota rauhoittavaa näkyä katseltuani lähdin taapertamaan kotiin päin. Hämärä oli jo melko syvä, mutta vielä kuitenkin selvästi sinisen sävyttämä.
Ensimmäisenä hämärän rikkoi pihaantuloliittymän kuusi lämpimänkeltaisine valoineen. Virittelin siihen uudet valot viime syksynä ja ajattelin purkaa ne pois keväällä kun lumet olisivat sulaneet. Vaan toisin kävi. No, nyt kun sekaan on kasvanut yhden kesän havut, kuusi valoissaan näyttää paljon paremmalta valojen tuikkiessa ikään kuin kuusen sisältä sensijaan, että olisivat uloimpana.
Vaikka sävy, lämmin keltainen, ei mielestäni vuosi sitten ollutkaan se paras mahdollinen tuohon paikkaan, näyttää koko viritelmä nyt olevan just eikä melkein sellainen, että sitä voisi ihailla pitempäänkin.
Pihavalo ei vielä ole syttynyt, joten tämän vuode tulokas, pihakuusi loistaa lämpimänvalkoista valoaan syvenevään hämärään ihan koko näyttävyydessään. Siihen ei oikeastaan pitänyt mitään ripustaajaan, mutta lastenlasten aikansa kinuttua laitoin ne, tyttärenpojan avustuksella, kuitenkin. Ja siinä tuo nyt sitten ilahduttaa meitä ja miksei kaikkia muitakin, jotka sattuvat pihaan poikkeamaan.
Jään vielä hetkiseksi katselemaan tuota näkyä.
Tahtomattanikin muisti syöttää mieleeni kuvia menneiltä vuosikymmeniltä. Tämä piha, tällaiset hämärähetket ja tällainen, joulua enteilevä valaistus, jostakin tulee yhtäkkiä mieleen, miten onnellinen voisinkaan olla, jos saisin kaiken tämän kulkemaan muistissani elämäni loppuun asti.