Eerikki katseli äitiään ihmeissään, miten nämä kaksi asiaa nyt ollenkaan kuuluivat yhteen, siitä hänellä ei ollut minkäänlaista aavistustakaan.
Ei isäni mitään pelännyt...koskaan. Poika oli ehdottoman varma tiedostaan.
Väärin, kyllä hän pelkäsi, ihan kuin jokainen pelkää. Äiti mietti hetken, miten jatkaisi. Sen lisäksi, että hän pelkäsi henkensä puolesta, hän pelkäsi myös minun ja sinun puolesta. Ja vielä lisäksi sitä, että hänen kuolemallaan ei sittenkään olisi mitään merkitystä sodan lopputulokseen, vaan hän kuolisi turhan tähden, monen muun tavoin.
Seurasi pitkä hiljaisuus, poika mietti kuulemaansa. Lopulta hän nosti taas katseensa äitiinsä ja kysyi: Minunko vuokseni sinäkin päivällä pelkäsit, se nyt ainakin oli täysin turhaa. Jos olisinkin kuollut, olisin kuitenkin vienyt ison joukon kasakoita mukanani. En minä turhaan olisi kuollut
Äiti painoi katseensa pöydällä olevan kirjan kanteen kuin hakien tukea ja voimaa siitä. Kun hän taas nosti katseensa, poika näki päretuikun häilyvänhimmeässä valossa kyynelhelmien kimaltavan hänen poskillaan. Hänen hymynsä oli surullinen ja väsynyt hänen alkaessaan selittää:
Noinhan sinulle kuiskaa paholainen, ja neuvoo itse ilmetty perkele; kun tapat tarpeeksi, joudat jo itsekin kuolemaan. Mikä ihmeellinen hyöty siitä lähtee ja kenelle, jos muutaman ryssän tapatkin, kyllä niitä riittää vielä tänne tuhojaan tekemään. Ei väkivaltaa väkivallalla voiteta, ei koskaan. Ei täällä nyt tappajia tarvita, eipä ollenkaan. Täällä tarvitaan nyt miehiä, jotka nostavat uuden elämän tämän mielettömyyden jälkeen, miehiä, jotka ymmärtävät, etteivät poltetut kylät ja tuhottu ihmisyys auta muita kuin metsän petoja. Missä nämä muutamat henkiinjääneet asuvat, mitä syövät, kun talot on poltettu ja viljamaat tuhottu?
Eerikki kuunteli miettien,kyllähän äiti toisaalta oli oikeassakin, mutta olihan tämä korven kansa aina puolustanut itseään ja oikeuttaan, oli tapettu ja kuoltu, eikä siinä kukaan mitään erikoista osannut nähdä.