Ja kasvanut "keskellä ei mitään", lapsena sain olla kotona äitin ja pikkusiskon kanssa 7-vuotiaaksi, kun isommat sisarukset kävi jo koulua. Asuttiin metsän keskellä, eikä meillä paljon lapsivieraita käynyt (yksi samanikäinen tyttö ja vuoden vanhempi pikkuserkku silloin tällöin) tai naapurissa tosiaankaan asunut omanikäistä seuraa. Pikkusisko 3 vuotta nuorempi, joten ei hänestäkään leikkikaveriksi heti ole ollut. Enkä oo käynyt kerhoissa, vain muskarissa noin 4-5-vuotiaana 1x viikossa (45 min. kerta.) Kaikki muu virike tuli kotoota, eikä meillä tosiaan mitään kummallista oo tehty; tavallista perhe-elämää, joskus kyläilyjä vanhempien ystävien luona, vapaat leikit sisällä ja metsässä ja leipominen silloin tällöin. Ekat ystävät sain (vasta!) koulusta, ja näistä yksi on edelleen parhaita ystäviäni. Mikään supersosiaalinen en lapsena ollut, mutta myöhemmin sosiaalistuin kyllä
. Hyvät eväät olen kotoota elämääni saanut ihan ilman "virikehoitoja"...
Jos itselläni vain olisi ollut nyt äitinä rahaa olla kotona lasten kanssa yhtä pitkään ko itse olen saanut olla, olisin lapseni kotona pitänyt. (Jouduin kuitenkin laittamaan oman lapseni hoitoon jo vähän yli 1-vuotiaana, kun ei tuo kotihoito kannata rahallisesti, meillä ei edes vuokraan riitä ko. summa ja ansaitsenkin paremmin kuin mieheni.)
Omasta kokemuksestani voin siis sanoa mielipiteenikin, että "normaalille" lapselle kotoota saatu "virikehoito" on ihan riittävää, ja ystäviä kerkee saamaan koulussakin, tai harrastuksessa.
Itse en todellakaan laita kohta 4 v:tä takaisin hoitoon vaan siksi että tarvitsee kavereita ja erikoisia virikkeitä aamupäiväksi, kun meille syntyy pian toinen lapsi. En edes jaksaisi joka aamu tai edes 3x viikossa sitä rumbaa vauvan ja pojan kanssa, että kiireellä puetaan ja syödään ja häslätään ko tiettyyn aikaan täytyy olla päiväkodilla jotta kerkii mukaan päivän ohjelmaan ja virikkeellistymään...
Ja haluan että sisarussuhde pääsee kehittymään alusta asti sisarusten välille ilman että isomman tarvitsee missään välissä kokea olevansa "syrjäytetty" ja mustasukkainen vauvan saamasta huomiosta (vaikka varmasti tulee näitäkin tunteita tuntemaan ihan kotona ollessammekin).
Toki tämä 4-v. kaipaa leikkikavereita välillä, ja onneksi meillä on melko paljon lähes samanikäisiä lapsia ystäväpiirissä, mutta emme todellakaan näe heitä viikottain, ennemminkin 1x kk tai harvemmin.
Silloin kun lapsi kaipaa leikkikaveria eikä sillä hetkellä ole, leikimme hänen kanssaan. Olemme oikeasti läsnä lapselle emmekä vain ole olevinaan. Eikä sitä aina jaksa leikkiä, tai ehdi edes kun pitää kotiasiatkin hoitaa. Tällöin lapsi pahoittaa hetkeksi mielensä mutta alkaa kyllä sitten ajan päästä touhuamaan itsekseen. Askarteluja, metsäretkiä, piirtelyä, laulamista, liikkumista ulkona ja sisällä voi tehdä kotonakin, tosin ilman aikatauluja ja kiireen tunnetta. Ja kun vauva syntyy, tulemme silti olemaan läsnä (molemmille).
(Toki jos haluaa aikatauluttaa päivää niin voihan sitä tehdä kotiinkin viikko-ohjelman, jotta varmasti tulee tarpeeksi virikettä isommalle ja vauvallekin siinä samassa
Mutta jokainen tekee tyylillään, ja 12 v. päiväkodissa työskennelleenä pidän hyvänä asiana että tuota hoito-oikeutta rajoitetaan ns. normaaliperheissä, sillä iltapäivisin päiväkodeissa ei kyllä juurikaan muuta ehdä kuin syödään välipala ja mennään ulos leikkimään (harvemmin mitään ohjattua toimintaa tms. virikkeellistä ehtii tai pystyy iltapäivän aikana järjestämään). (Ne jotka oikeasti tarvitsevat kokopäiväistä "virikehoitoa" ovat asia erikseen).
Toivottavasti vain vanhemmat muistaisivat sen, että päiväkodin kasvattajien ensisijainen tehtävä on olla tukena vanhempien kasvuatustyössä, ei kasvattaa lapsia heidän puolestaan.
Ja että mikään virike tai leikkikaveri tms. maailmassa ei ole lapselle yhtään niin tärkeää kuin oman vanhemman/aikuisen/huoltajan/ läheisen aito läsnäolo, kuunteleminen, jutteleminen, lapsen asioista välittäminen ja aika lapselle.