Iltaa!
Pulttis, tsemppiä hammaskipuiluun, ei kiva :hug:
Angel oli saanut ruusuja seurustelun vuosipäiväksi, meillä taas tällainen ruusujen sota tänään: mies oli sopinut illalla kuvaavansa kaveria, ja sitä varten sanoi lounaspöydässä ostavansa ruusun. Multa tuli itku, kun ymmärsin, että mies ostaa kuvaussessiota varten kukkaa eikä mulle juuri ikinä.
Mies sitten oli tosi pahoillaan, eikä siinä mitään, kyllä vähän lapselliseksi itseni tunsinkin, mutta kunhan suretti meidän suhteen nykyinen romantiikan taso. Sain sen kuvausruusun sitten kuitenkin lopuksi, kiva niinkin.
Täällä on juotu nyt terkkarin määräyksen mukaan - ja juostu vessassa. Kiva kun muutenkin ollut nukkuminen katkonaista, niin viime yönä heräsin vessaan oliko kolme kertaa. Eihän tuo niin tavatonta ole mutta kuitenkin.
Mulla on todellakin ollut jo kuukausia sellainen olo, että mahaa ei tule yhtään ikävä. Ehkä sitä vauvan liikkumisen tunnetta mutta ei tätä kömpelöä oloa, todellakaan :| Keväiset auringonpaisteet luovat kummasti toivoa siitä, että tämänkin kanniskelun loppu koittaa jossain vaiheessa eikä niin kamalan pitkän ajan päästä.
Imetyksestä vielä, mähän olin ennen esikoisen syntymää vakaasti sitä mieltä, että en imetä julkisesti, yksin makuuhuoneen nurkassa enintään
Huvittaa, kun todellisuutta ajattelee: mulle oman isän edessä imettäminen oli yksi hankalimmista ajatuksista, mutta tuollaiset estot kyllä karisivat hyvin nopeasti, ja imettämisestä tuli luonteva juttu myös läheisilleni. En ole niin kauheasti muiden mielipiteitä homman säädyllisyydestä jäänyt kuuntelemaan. Vaatteet toki pidän niin, ettei mitään kovasti "näy", en ole tuosta etumuksesta mitenkään ylpeä eli ei siitä kuitenkaan sitä silmänruokaa olisi. :| Kun Antto oli reilun vuoden, aloin kyllä hiljalleen karttaa ostoskeskuksissa ym. julkisesti imettämistä - tämä kyllä ihan ihmisten asenteiden pelossa, myönnettäköön, mutta toisaalta oli se muutenkin erilaista, kun olikin kyseessä kävelevä ja juokseva pikkutyyppi, joka repii ja raastaa paitaa miten sattuu. Niin ja sen muistan, että kun meillä kävi turkkilaisia vieraita Anton ollessa muutaman kuukauden ikäinen menin toiseen huoneeseen imettämään, koska niin teki myös vierailevan perheen äiti, ja ajattelin ehkä olevan muslimeille hämmentävää, jos alkaisin siinä imettää kaikkien nähden. Liikaa ei toki mielestäni omassa maassaan tarvitse ottaa mahdollisia kulttuurisia estoja huomioon, mutta kyllähän pienellä porukalla ollessa on hyvä olla hienotunteinen, jos tilanne tosiaan vaikuttaa siltä, ettei kaikkien mielestä ole luontevaa imetystä katsella. Sama toki suomalaisten kanssa, mutta harvemmin on ollut tilannetta, että tuntisin hämmentäväni jotakuta imettämällä.
Joo on kyllä turvotusta jaloissa, vieläkin näkyy sukkien jäljet, vaikka olen riisumisen jälkeen jo käynyt suihkussa, lojunut tässä sohvalla ja vaikka mitä - siis aikaa on mennyt. Jospa nämä uudet juomakuvioni tuovat helpotuksen, sopii toivoa...
Mies löysi kirpparilta sen astinlaudan tms. kärryihin, vaikuttaa ihan hyvältä ja tukevalta. On nyt yritetty vähän enemmän miehen loman aikana käydä kävelyllä niin, ettei kärryjä oteta mukaan ollenkaan, ja yllättävän hyvin on poika pysynyt ruodussa. Mulla vaan ei kahdestaan pojan kanssa ollessa ole kärsivällisyys riittänyt kovinkaan usein lähteä jonnekin ilman kärryjä: kun tulee erimielisyyttä suunnasta, en kestä sitä retuuttamista etenkään ostosten kanssa.
Ja nyt tulee tosi outo juttu, tavallaan, ja aivan aiheen vierestä: mies tilasi pojalle mönkijän
Tänään sen joku Kiitolinja kuljetti meille. Kyseessä on lasten mönkijän runko, johon mies aikoo rakentaa sähkömoottorin. Ei kai poika sillä vielä pariin vuoteen osaa ajaa, mutta nyt ainakin nousi jo hyvin ketterästi kyytiin ja oli aivan onnessaan. :heart: Siinä isälle ja pojalle yhteinen rakennusharrastus. Vähän hirvittää, mutta kuulemma mönkijän saa menemään niin hiljaa kuin päätetään - siis mun mielestä reilusti alle kävelyvauhdin. Ja kypärä pysyy päässä ja mönkijä kotipihassa valvonnan alaisena!
Oli puhetta siitä, jännittääkö synnytys. Mulla vähän samat tunnelmat kuin
Anulla, että uskon kaiken menevän omalla painollaan. Enemmänkin kärsimätön on olo. Muistan kyllä esikoisen synnytyksestä ne ekat kivuliaat supistukset, jolloin tuli kiusaus sanoa, että perutaan homma. Kuitenkin jäi älyttömän hyvä maku synnytyksestä, oli jopa kivaa. Sairaalassa täysihoidossa olemisesta tykkäsin tosi paljon. Siis ajattelen, että kipua ehdin jännittää sitten vasta, ja kerron tällä kertaa jo hyvissä ajoin kätilölle, että tulen varmaan haluamaan kunnon tropit, niin tietää varautua ajoissa. Itseänikin helpottaa, jos tiedän, että lievitys tulee heti tarvittaessa, niin kuin viimeksi (paitsi että anestesialääkärillä oli vuoronvaihdos juuri epiduraalihetken koittaessa, joten puolisen tuntia taisin joutua puudutusta odottelemaan). Eräs kaverini aikoo mahdollisuuksien mukaan synnyttää nyt(kin) ilman kipulääkitystä, mutta mä ajattelen realistisesti, että rupean sitä kuitenkin kaipaamaan jossain vaiheessa. Toki sellaiset asiat mietityttävät, meneekö kaikki turvallisesti ja onko lapsi hyvässä kunnossa, mutta enää en murehdi sitä, että saattaisin alkaa käyttäytyä sekopäisesti - se on jo nähty - tai peräti epäkohteliaasti - odotusaikana olen jo välillä ollut niin kärttyisä, että luulisi itsenikin tottuneen jo.
No niin, tämä lyhytsanainen sai sähköpostia ja voisi nyt siirtyä sen pariin :wave:
T. Kalenteri ja Paapau 33 + 5