Dok: Adoption hinta

Myös meihin suomalaisiin adoptiolapsiin suhtaudutaan samalla tavalla kuin kirjoittaja, jota lainasit. Me "tuittupäät" emme ymmärrä, miten onnekkaita olemme ja olemme kiittämättömiä kun kehtaamme joskus istua nurkassa ja murjottaa.

Adoptiolapseen kohdistuu uskomaton paine, jos vanhemmat ovat vääränlaisia tai lähipiiri ei ymmärrä psykologiasta edes yksinkertaisimpia asioita. Moni tavallaan pettyy, kun lapsi osoittautuu normaaliksi uhmakkaaksi kaksivuotiaaksi, tai jos hänellä ilmenee psyykkisiä ongelmia taustansa takia.

*

En katsonut dokumenttia, enkä katso. En pysty. En jaksa käydä läpi omia tunteita enkä kestä katsoa lasta, jota on kohdeltu samoin - muuten juoksen Tanskaan hakemaan sen tytön tänne. Minä sentään ymmärtäisin, mutta ei sekään enää auta.

Mä ymmärrän, että sä olet joutunut kokemaan kamalia. Mutta kuinka monen adoptiolapsen kanssa sä olet keskustellut asiasta? 10? 50? Ja kuinka monta adoptiolasta Suomessa on? Kuulostaa vähän rankalta yleistykseltä väittää, että adoptiolapsia yleisesti kohdellaan tuolla tavalla. Mä kuitenkin uskoisin, että suurin osa adoptiovanhemmista on hyviä ja normaaleja vanhempia, aivan kuten suurin osa biologisista vanhemmista.

 

[QUOTE="vieras";29136213]Mä ymmärrän, että sä olet joutunut kokemaan kamalia. Mutta kuinka monen adoptiolapsen kanssa sä olet keskustellut asiasta? 10? 50? Ja kuinka monta adoptiolasta Suomessa on? Kuulostaa vähän rankalta yleistykseltä väittää, että adoptiolapsia yleisesti kohdellaan tuolla tavalla. Mä kuitenkin uskoisin, että suurin osa adoptiovanhemmista on hyviä ja normaaleja vanhempia, aivan kuten suurin osa biologisista vanhemmista.[/QUOTE]

En yleistänyt kyllä missään kohtaa, ja kun puhutaan kansainvälisestä adoptiosta niin minusta puhutaan jo muistakin maista kuin vain Suomesta ja suomalaisista vanhemmista. Me myös käytämme näitä maita hyväksemme, ja ongelma on myös meidän.

Se, kuinka monen kanssa olen keskustellut ei liity mitenkään mihinkään. Kokemukseni on oma, mutta saan sen jakaa vaikka joka päivä, että tulisi selväksi että huonostikin voi käydä JA että silloin tulisi olla ne resurssit valmiina "korjata" lapsi ja koko tilanne.

 

En yleistänyt kyllä missään kohtaa, ja kun puhutaan kansainvälisestä adoptiosta niin minusta puhutaan jo muistakin maista kuin vain Suomesta ja suomalaisista vanhemmista. Me myös käytämme näitä maita hyväksemme, ja ongelma on myös meidän.

Se, kuinka monen kanssa olen keskustellut ei liity mitenkään mihinkään. Kokemukseni on oma, mutta saan sen jakaa vaikka joka päivä, että tulisi selväksi että huonostikin voi käydä JA että silloin tulisi olla ne resurssit valmiina "korjata" lapsi ja koko tilanne.

Mä tarkoitinkin tässä kohtaa suomalaista adoptiota, olen kanssasi samoilla linjoilla kansainvälisen adoption kanssa. Toki saat kertoa tapauksestasi ja se on ihan hyväkin, mutta kun käytät sanoja "meitä suomalaisiakin adoptiolapsia kohdellaan samalla tavoin" yleistykseltähän se vaikuttaa.

 

[QUOTE="vieras";29136232]Mä tarkoitinkin tässä kohtaa suomalaista adoptiota, olen kanssasi samoilla linjoilla kansainvälisen adoption kanssa. Toki saat kertoa tapauksestasi ja se on ihan hyväkin, mutta kun käytät sanoja "meitä suomalaisiakin adoptiolapsia kohdellaan samalla tavoin" yleistykseltähän se vaikuttaa.[/QUOTE]

Mutta kun MEITÄ joitain on kohdeltu, tuo asenne josta dokumentissa näitte pätkiä, on tuttua täälläkin, sitä yritin sanoa. Se on ihan todellista, ihan suomalaisillekin lapsille Suomessa. Eli eikö silloin voitaisi keskustella, että adoptiovanhempien seulonta ja psykologiset testit ja valmennus voisi olla vieläkin entistä tiukempaa ja parempaa?

 

Ja kyllä minä näen tässä vähän sellaista first world problem - tyylistä höttöä, että halutaa lapsi, mielellään vauva, kun Suomesta ei yhyy vauvoja saa. Jos todella tässä olisi kyse maailmanparantamisesta ja hyväntekeväisyydestä, Suomessakin olisi enemmän sijais- ja tukiperheitä ja vähemmän lapsia laitoksissa. Itsekästähän tämä on, ja kaikki sen lieveilmiöt itsekkyyden syitä.

Ehkä sijaisvanhemmuus koetaan "huonommaksi" vaihtoehdoksi myös siksi, että automaattisesti voi olettaa, että sijoitettu lapsi oireilee. Eli tiedossa on lapsi, jolla on lähes varmuudella vähintään joitain psyykkisiä haasteita. Useimmat haluavat adoptoida terveen lapsen, eivätkä ehkä loppujen lopuksi kuitenkaan tiedosta kunnolla, että vaikka adoptoisi terveen lapsen, psyykkisiä vaikutuksia on kuitenkin. Siis totta kai se heille kerrotaan, mutta kuinka hyvin oikeasti sellaista pystyy sisäistämään?

Toisaalta mietin sitäkin, että kyllähän lapsen fyysiset ja psyykkiset oireilut ovat usein iso shokki biologisillekin vanhemmille. En usko että kukaan pystyy etukäteen varustautumaan siihen, kuinka paljon vaatii vanhemmalta kun lapsella on haasteita. Se aiheuttaa pahoja ongelmia myös biologisten vanhempien ja lasten välille. Mun lapsellani on fyysinen sairaus, joka on ollut monella tavalla erittäin raskas minullekin, lapsen menettäminen on ollut lähellä. Mutta silti, kaikkein kipeintä on nyt, kun lapsi on kasvanut ja oireilee tätä kaikkea psyykkisestikin. Se tuska, raivo, tunteiden ailahtelu kun lapsi yrittää ymmärtää omaa elämäänsä, vanhemman voimattomuus kun näkee kuinka paha lapsen on olla, ja kuinka pitkä tie lapsella on kuljettavana. Jos kyse olisikin vain siitä, että pitää sietää tunnin raivokohtauksia, joissa lapsi itsekin pelästyy omaa reaktioytaan ja tunteitaan. Se on kuitenkin paljon enemmän. Paljon paljon enemmän. Mulla on tuo lapsi ollut aina, koko hänen elämänsä, sama biologia. Ja olen välillä niin lohduton ja väsynyt ja voimaton kaikkien näiden haasteiden edessä.

Ehkä jokaisen adobtoivankin pitäisi olla ensin tukiperheenä lapselle, jolla on psyykkisiä ongelmia.

 

Sekin on aika yleistä, että syyttämällä yleistämisestä, dissataan oikeasti tärkeää asiaa :saint:

 

Mutta kun MEITÄ joitain on kohdeltu, tuo asenne josta dokumentissa näitte pätkiä, on tuttua täälläkin, sitä yritin sanoa. Se on ihan todellista, ihan suomalaisillekin lapsille Suomessa. Eli eikö silloin voitaisi keskustella, että adoptiovanhempien seulonta ja psykologiset testit ja valmennus voisi olla vieläkin entistä tiukempaa ja parempaa?

Toki voitaisiin, tämä olisi varmasti erittäin tärkeä keskustelun aihe. Se on sitten eri asia onko se edes mahdollista parantaa niitä, eikö ne nykyäänkin ole aika tiukat? Ja silti hulluja pääsee läpi.

 

Mutta kun MEITÄ joitain on kohdeltu, tuo asenne josta dokumentissa näitte pätkiä, on tuttua täälläkin, sitä yritin sanoa. Se on ihan todellista, ihan suomalaisillekin lapsille Suomessa. Eli eikö silloin voitaisi keskustella, että adoptiovanhempien seulonta ja psykologiset testit ja valmennus voisi olla vieläkin entistä tiukempaa ja parempaa?

Mä en oikeasti usko, että kukaan ihminen pystyy todella olemaan valmis hoitamaan lapsen (biologisen tai adoptoidun tai sijoitetun) haastavia ongelmia.

Biologisen lapsenkin haasteet voi olla vanhemmille "pettymys", olla se tunne että tämä ei ole sitä mitä tilattiin. Luulen, että adoptiossa ja sijoituksessa se vain korostuu.

Sellaiset ihmiset, jotka oikeasti kykenevät etukäteen tiedostamaan, kuinka paljon vaaditaan ja minkälaista on olla tukena ja elää psyykkisesti oireilevan lapsen kanssa, on kyllä todella harvinaisia. Voimavarat ja taidot mitataan vasta sitten, kun on oikeasti konkreettisesti siinä tilanteessa.

Mä en esim. tiedä, voitaisiinko me olla tuki- tai sijaisperhe, kun yksi omista biologisista lapsista on fyysisesti sairas ja psyykkisestikin oireileva. Ja tavallaanhan se on vähän hullua, koska meillä on kuitenkin hyvin vankka tieto ja kokemus siitä, mitä se arki on.

 

Ehkä sijaisvanhemmuus koetaan "huonommaksi" vaihtoehdoksi myös siksi, että automaattisesti voi olettaa, että sijoitettu lapsi oireilee. Eli tiedossa on lapsi, jolla on lähes varmuudella vähintään joitain psyykkisiä haasteita. Useimmat haluavat adoptoida terveen lapsen, eivätkä ehkä loppujen lopuksi kuitenkaan tiedosta kunnolla, että vaikka adoptoisi terveen lapsen, psyykkisiä vaikutuksia on kuitenkin. Siis totta kai se heille kerrotaan, mutta kuinka hyvin oikeasti sellaista pystyy sisäistämään?

Toisaalta mietin sitäkin, että kyllähän lapsen fyysiset ja psyykkiset oireilut ovat usein iso shokki biologisillekin vanhemmille. En usko että kukaan pystyy etukäteen varustautumaan siihen, kuinka paljon vaatii vanhemmalta kun lapsella on haasteita. Se aiheuttaa pahoja ongelmia myös biologisten vanhempien ja lasten välille. Mun lapsellani on fyysinen sairaus, joka on ollut monella tavalla erittäin raskas minullekin, lapsen menettäminen on ollut lähellä. Mutta silti, kaikkein kipeintä on nyt, kun lapsi on kasvanut ja oireilee tätä kaikkea psyykkisestikin. Se tuska, raivo, tunteiden ailahtelu kun lapsi yrittää ymmärtää omaa elämäänsä, vanhemman voimattomuus kun näkee kuinka paha lapsen on olla, ja kuinka pitkä tie lapsella on kuljettavana. Jos kyse olisikin vain siitä, että pitää sietää tunnin raivokohtauksia, joissa lapsi itsekin pelästyy omaa reaktioytaan ja tunteitaan. Se on kuitenkin paljon enemmän. Paljon paljon enemmän. Mulla on tuo lapsi ollut aina, koko hänen elämänsä, sama biologia. Ja olen välillä niin lohduton ja väsynyt ja voimaton kaikkien näiden haasteiden edessä.

Ehkä jokaisen adobtoivankin pitäisi olla ensin tukiperheenä lapselle, jolla on psyykkisiä ongelmia.

Millaista apua te olette lapsen psyykkisiin oireiluihin saaneet? Voimia teille, en osaa edes kuvitella millaista on kun lapsi on vakavasti sairas :/

En tiedä mistä tätä vyyhtiä lähtisi purkamaan, olen tässä kerennyt miettiä yleensä ihmisten asenteita (itsepähän sen lapsesi halusit), neuvoloita ja poliittiseen päätöksen tekoon osallistuvien lyhytnäköisyyttä.

 

Millaista apua te olette lapsen psyykkisiin oireiluihin saaneet? Voimia teille, en osaa edes kuvitella millaista on kun lapsi on vakavasti sairas :/

En tiedä mistä tätä vyyhtiä lähtisi purkamaan, olen tässä kerennyt miettiä yleensä ihmisten asenteita (itsepähän sen lapsesi halusit), neuvoloita ja poliittiseen päätöksen tekoon osallistuvien lyhytnäköisyyttä.

Sama asennehan on myös bio-perheiden osalta. Itsepä lapsenne teitte.

Meillä on hoitosuhde lastenpsykiatriselle polille. Lapsi tapaa säännöllisesti psykologia ja psykiatrista sairaanhoitajaa, samoin me yhdessä ja myöskin pelkästään me vanhemmat.

Teoriassa hoitotahotkin tiedostavat, että lasten parantumattomat/vakavat sairaudet aiheuttavat lapsille myös psyykkisiä ongelmia. Seuranta ja ajoissa aloitettu terapia kuitenkin jää usein saamatta. Luulen, että adoptoitujen kanssa käy samoin. Teoria ja käytäntö eivät vaan kohtaa. Saatiin taistella monta vuotta tämän avun eteen, vaikka suoraan sanottuna aneltiin jo, että me tarvitaan se apu nyt, ennen kuin tilanne riistäytyy käsistä.

Monille, sekä lääkäreille, maallikoille että koulun henkilökunnalle on ollut "kummastus", että me ollaan omasta pyynnöstä päädytty lastenpsykiatrian asiakkaiksi. Lääkärit ja koulu kun kaikki olivat sitä mieltä, ettei ongelmaa vielä ole. Eihän lapsi oireillut kuin kotona. Mutta me sen lapsen tuskan näimme joka päivä. Tai näemme. Enää ei joka päivä. Pikku askelia eteenpäin.

 

Ehkä sijaisvanhemmuus koetaan "huonommaksi" vaihtoehdoksi myös siksi, että automaattisesti voi olettaa, että sijoitettu lapsi oireilee. Eli tiedossa on lapsi, jolla on lähes varmuudella vähintään joitain psyykkisiä haasteita. Useimmat haluavat adoptoida terveen lapsen, eivätkä ehkä loppujen lopuksi kuitenkaan tiedosta kunnolla, että vaikka adoptoisi terveen lapsen, psyykkisiä vaikutuksia on kuitenkin. Siis totta kai se heille kerrotaan, mutta kuinka hyvin oikeasti sellaista pystyy sisäistämään?

Toisaalta mietin sitäkin, että kyllähän lapsen fyysiset ja psyykkiset oireilut ovat usein iso shokki biologisillekin vanhemmille. En usko että kukaan pystyy etukäteen varustautumaan siihen, kuinka paljon vaatii vanhemmalta kun lapsella on haasteita. Se aiheuttaa pahoja ongelmia myös biologisten vanhempien ja lasten välille. Mun lapsellani on fyysinen sairaus, joka on ollut monella tavalla erittäin raskas minullekin, lapsen menettäminen on ollut lähellä. Mutta silti, kaikkein kipeintä on nyt, kun lapsi on kasvanut ja oireilee tätä kaikkea psyykkisestikin. Se tuska, raivo, tunteiden ailahtelu kun lapsi yrittää ymmärtää omaa elämäänsä, vanhemman voimattomuus kun näkee kuinka paha lapsen on olla, ja kuinka pitkä tie lapsella on kuljettavana. Jos kyse olisikin vain siitä, että pitää sietää tunnin raivokohtauksia, joissa lapsi itsekin pelästyy omaa reaktioytaan ja tunteitaan. Se on kuitenkin paljon enemmän. Paljon paljon enemmän. Mulla on tuo lapsi ollut aina, koko hänen elämänsä, sama biologia. Ja olen välillä niin lohduton ja väsynyt ja voimaton kaikkien näiden haasteiden edessä.

Ehkä jokaisen adobtoivankin pitäisi olla ensin tukiperheenä lapselle, jolla on psyykkisiä ongelmia.

Niin, välillä ärsyttää kun adoptioon suhtaudutaan turhan kevyesti ja lapsen terveys otetaan lähes itsestäänselvyytenä.

Asiaan olen törmännyt useampaan otteeseen ihan näin "omissakin porukoissa" eli autististen lasten vanhempien keskuudessa. Varsinkin jos se ensimmäinen lapsi on autisti, usein herää jossain vaiheessa ajatus perheenlisäyksestä ja tuohon taas liittyy huoli perinnöllisyydestä; olisiko se seuraava lapsi sitten terve vai ei. Silloin kuulee turhan usein tuon "en tiedä uskalletaanko enää toista lasta tehdä, voisi mielummin vaikka adoptoida jostain ulkomailta pienen tytön" tms.

Tuolloin tuntuu hassultakin se oletus että tuo adoptiolapsi olisi terve, "tavallinen" lapsi. Näin varsinkin kun sen sanoo ihminen jolle itselleen on aikanaan syntynyt terve vauva joka onkin myöhemmin todettu vammaiseksi.

 

Sama asennehan on myös bio-perheiden osalta. Itsepä lapsenne teitte.

Meillä on hoitosuhde lastenpsykiatriselle polille. Lapsi tapaa säännöllisesti psykologia ja psykiatrista sairaanhoitajaa, samoin me yhdessä ja myöskin pelkästään me vanhemmat.

Teoriassa hoitotahotkin tiedostavat, että lasten parantumattomat/vakavat sairaudet aiheuttavat lapsille myös psyykkisiä ongelmia. Seuranta ja ajoissa aloitettu terapia kuitenkin jää usein saamatta. Luulen, että adoptoitujen kanssa käy samoin. Teoria ja käytäntö eivät vaan kohtaa. Saatiin taistella monta vuotta tämän avun eteen, vaikka suoraan sanottuna aneltiin jo, että me tarvitaan se apu nyt, ennen kuin tilanne riistäytyy käsistä.

Monille, sekä lääkäreille, maallikoille että koulun henkilökunnalle on ollut "kummastus", että me ollaan omasta pyynnöstä päädytty lastenpsykiatrian asiakkaiksi. Lääkärit ja koulu kun kaikki olivat sitä mieltä, ettei ongelmaa vielä ole. Eihän lapsi oireillut kuin kotona. Mutta me sen lapsen tuskan näimme joka päivä. Tai näemme. Enää ei joka päivä. Pikku askelia eteenpäin.

Kiitos vastauksesta ja kovasti voimia teille, varsinkin lapselle. Aurinkoisia tulevia päiviä toivon.

Minun pitää nyt poistua vähäksi aikaa, mutta toivottavasti voidaan jatkaa tätä keskustelua. Minusta koko terveydenhuollossa on vikaa, kun asenne on että "ei ongelmia vielä ole". Ne pitäisi havaita jos oireista, ja ennalta ehkäistä jos suinkaan mahdollista.

Tuli tästä terveydenhuolto henkilökunnan asenteista mieleen omakohtainen kokemus ihan vaan lapsen silmän karsastuksen kanssa. Kun sitä ei neuvolalääkäri itse nähnyt, hän olisi sitä mieltä että äidit ne vaan huolehtii. Yksityisen lääkäriaseman lääkäri oli sitä mieltä, että vanhempien huoli riittää lähetteen kirjoittamiseen. Että joo.

 

Kiitos vastauksesta ja kovasti voimia teille, varsinkin lapselle. Aurinkoisia tulevia päiviä toivon.

Minun pitää nyt poistua vähäksi aikaa, mutta toivottavasti voidaan jatkaa tätä keskustelua. Minusta koko terveydenhuollossa on vikaa, kun asenne on että "ei ongelmia vielä ole". Ne pitäisi havaita jos oireista, ja ennalta ehkäistä jos suinkaan mahdollista.

Tuli tästä terveydenhuolto henkilökunnan asenteista mieleen omakohtainen kokemus ihan vaan lapsen silmän karsastuksen kanssa. Kun sitä ei neuvolalääkäri itse nähnyt, hän olisi sitä mieltä että äidit ne vaan huolehtii. Yksityisen lääkäriaseman lääkäri oli sitä mieltä, että vanhempien huoli riittää lähetteen kirjoittamiseen. Että joo.

Alkaa mennä jo ohi aiheen, mutta itse tuossa viime vuonna ramppasin lääkäreissä erilaisten oireiden vuoksi. Ainoa syy mitä lääkärit löysivät oli stressi. Minulla oli ollut erittäin stressaava vuosi, paljon kamalia asioita tapahtui. Yhtäkään lääkäriä ei kiinnostanut se miten minä selviän stressistä. He olivat tyytyväisiä kun löysivät selityksen oireille. Kukaan ei kysynyt minulta miten minä jaksan, onko minulla tukiverkkoja, tunnenko itseni masentuneeksi. Kamalaa, jos myös lapsen kohdalla asia on näin.

 

Ystäväni on adoptioäiti. Pitkän lapsettomuuden jälkeen heille tuli pieni poika kaukaa. Oisko poika ollu pikkusen vajaan vuoden, tai pikkusen yli, en ihan tarkalleen muista. Mutta pojan ollessa n.2-3 äiti tilitti et kuin vaikeeta se on, kiintyä siihen lapseen, kun se ei ole OMA, saati sit noin pahasti oireilevaan isompaan lapseen, kenen juttuja ei ole vauvasta asti katsonut. Sulla kun on vauva, sä tavallaan kasvat sen lapsen kanssa "yhteen" ja tiedät pienemmästäki äänensävystä mikä on ja mitä haluaa, mutta repäistään tollaseen tilanteeseen ja oireilevan pikkutytön kanssa, eikä aiempaa kokemusta(?) lapsista. Se ei ole helppoa se.

Itse en pystyisi adoptoimaan. En myöskään pidä kaikista lapsista. En taatusti pystyisi rakastamaan kaikkia lapsia. Omiani rakastan, heidän kaikki pienet jutut tiedän, mutta muut eivät. Vaikeita juttuja.

 

Tiesin että täällä olisi juttua aiheesta. Oli kyllä sydäntä särkevää, mahtoikohan ne adoptiovanhemmat olla ihan terveitä. Jotenkin vaikuttivat itse henkisesti sairailta ja kylmiltä. Ihan liian vanhojakin, ainakin äiti. Toivottavasti sillä pienellä tytöllä olisi nyt asiat kunnossa. Kyllä niin tuntuu kamalalta. Tälläistä ei saisi tapahtua. Sydän on ihan murtunut.

 

[QUOTE="mie";29136420] Toivottavasti sillä pienellä tytöllä olisi nyt asiat kunnossa.[/QUOTE]

Miten sillä lapsella voisi enää koskaan olla asiat kunnossa?!

 

Mieheni on tullut Suomeen suunnilleen samanikäisenä nuoremman sisaruksen kanssa. Eilen aloitimme innolla dokkaria katsomaan, mutta mies joutui sen jättämään kesken, ei pää enää kestänyt.

Ilmapiiri oli kotona ollut vähän samanlainen, mielivaltaiset vanhemmat, jotka eivät ollenkaan osanneet asettua lasten asemaan. Koti oli kuin sotilasleiri. Mies ei ole enää oikeastaan ollenkaan vanhempiensa kanssa tekemisissä, syntymäpäivinä soittelee sinne päin. Emme käy lapsiemme kanssa siellä kylässä.

Miestäni alistettin, nuorempaa ylistettiin. Miehestä tuli hiljainen puurtaja, nuoremmasta kovaääninen kapinoija. Perheeseen syntyi myöhemmin biolapsia, joiden kanssa adoptoidut eivät olleet koskaan samalla viivalla. No, eivät vanhemmat biolasten kanssakaan hyvin onnistuneet, kummatkin käyvät terapiassa setvimässä vaikeita suhteitaan.

Mies on kuitenkin suhtautuu positiivisesti kansainväliseen adoptioon, on puhunut, että voisi vaikka itsekkin adoptoida joskus. Myös kaikki muut tutut ulkomailta adoptoidut lapset voivat nyt aikuisena ihan hyvin. Miehelläni on pieni ongelma läheisyyden kanssa, mutta on aivan loistava isä lapsillemme, välillä vähän liian uhrautuva.

Mies ei muista ajoista ennen adoptiota mitään, kaikki muistot ovat Suomesta.Aikuisiällä mies tapasi bioisänsä, joka on nyt mukana elämässämme. Lähetetään kuvia lapsenlapsista ja soitellaan aina silloin tällöin. Miehellä hän on isä, adoptiovanhemmat hän kutsuu etunimeltä. Bioisä on monta kertaa pyytänyt anteeksi adoptiota, hän luuli että se oli paras vaihtoehto. Ja ehkä se olikin siinä mielessä, että lapset selvisivät hengissä sota-ajasta.

 

Tiedät hyvin itsekin, että läheskään kaikki länsimaiset adoptiovanhemmat eivät näin tee. Taustat voi olla epäselviä, ja tieto että lapsi on orpo ei aina ole totta, mutta harva lähtee sitä selvittämään kuitenkaan. Hyvin harvat käyvät kahden vuoden välein lapsen kotimaassa.

Ongelmana tässä on lapsikauppa, huonosti kohdellut biologiset vanhemmat, ehkäisyn ja naisten koulutuksen puute, länsimaissa huono sosiaalinen tuki JOS lapsen kanssa tulee ongelmia jne.

Ja kyllä minä näen tässä vähän sellaista first world problem - tyylistä höttöä, että halutaa lapsi, mielellään vauva, kun Suomesta ei yhyy vauvoja saa. Jos todella tässä olisi kyse maailmanparantamisesta ja hyväntekeväisyydestä, Suomessakin olisi enemmän sijais- ja tukiperheitä ja vähemmän lapsia laitoksissa. Itsekästähän tämä on, ja kaikki sen lieveilmiöt itsekkyyden syitä.

Eikös se niin ollut, että jos jätät hankkimatta biologisia lapsia ihan omasta tahdosta ei ole vieläkään mahdollista adoptoida lasta Suomesta vaan kv-adoptio on ainut vaihtoehto?
Ainakin viime lukemani mukaan täältä saa adoptiolapsen vain jos on kyvytön saamaan "omia" lapsia?
Korjatkaa joku jos tietää paremmin nykytilanteen.

Adoptio on kyllä ekoteko (ellei niitä lapsia tehtailla ihan vaan adoptoitaviksi). Siitä ei pääse mihinkään.

 

Biovanhemmille oli luvattu rahaa lapsista, sillä he kyselivät ihan selkeästi jo luvattujen rahojen perään dokkarin alkuvaiheilla. Adoptiotoimiston työntekijä/yhteyshlö. ei tietenkään myöntänyt asiaa kameroiden edessä. Siinä vaiheessa kun vanhemmat nostivat äläkän puuttuvista raporteista, äiti sanoi myyneensä lapset.

Jotta heti alusta oltaisiin lähdetty hyvillä mielin rakentamaan luottamusta lasten ja adoptiovanhempien välille, olis lasten kanssa voitu tehdä jotakin kivaa yhdessä, ei pelkästään sulloa heitä johonkin hotellihuoneeseen. Jo alku meni mielestäni niin pieleen kuin vain voi mennä!

Erittäin vaikea muodostaa todellista käsitystä noin pilkotusta dokkarista.

Adoptoäidistä tuli heti mieleeen joku kamala, kylmä päällepäsmäri noita akka, vaikka toisaalta, mistä sitä tietää kuinka kovasti hän todella on yrittänyt saada hyvää aikaan tytön kanssa, sitähän ei näytetty. Olisi ollut erittäin hyvä nähdä enemmän niitä raivareita, koska dokkarissa näytettiin vain surullinen, alistetun oloinen ja hiljainen pikkutyttö. Haluttiinkohan tässä ohjailla ihmisten reaktioita tiettyyn suuntaan?

Apua tytön vaikeaan tilanteeseen he olivat hakeneet ainakin yhdeltä psykologilta ja jutelleet perhekeskuksen kanssa. Olisin kyllä odottanut että tuossa oltaisiin haettu apua monelta eri taholta. Tärkeää olisi ollut saada uusia näkemyksiä, kun vanhat eivät näemmä toimineet. Muutenkaan ei olisi saanut luottaa vain yhteen psykologiin!

Psykologi puhui siitä että tyttö ei ollut tottunut läheisyyteen. Kun katseli miten tän tytön bioperhe oli keskenään, sain kyllä ihan toisen käsityksen. Erittäin lähesiä, koskettelevat, halivat ja suukottelevat paljon. Psykologi antoi hiukan ymmärtää että tyttö saattaisi olla erityistarpeinen ja samaa jäin itsekin miettimään. Olisi ollut mielenkiintoista tietää oliko tyttö diagnosoitu.

Psykologi oli kieltänyt sijaisperheen lahjat tytöltä etc. En oikein voi käsittää miksi.
Adoptioäitikin kritisoi sijaisperhettä. Olisi kai ollut hyvä että tyttö olisi kyennyt muodostamaan luottamuksen/yhteyden johonkin vanhempaan, olisi se sitten ollut kuka tahansa. Nyt hän oli ihan yksin.

Ruokapöytä kohtauksesta en ihan ymmärtänyt. Se oli todella rankkaa katsottavaa!
Tarkoittikohan äiti elämöinnillä niitä olemattomia pakkoliikkeitä, mene ja tiedä, mutta olisi nyt antanut tytön syödä. Ei mikään ihme että vatsa on kipeä jos useita päiviä syömättä.

Kauheaa kun adoptioäiti alkoi paapattaa perhekeskukseen että on saanut tyhjän arvan, tarkoittaen tällä tyttöä Todella törkeää!


Kolikolla on aina kaksi puolta, harmi että tällä kertaa totuus saattoi jäädä piiloon.
Ei unohdeta sitä että biolapsiakin laitetaan laitokseen jos kaikki voitava on tehty ja takki on tyhjä.

Ihmisillä on todella absurdit odotukset adoptiolapsista!!!!
Mielummin hinkkaisivat linsseistään ne ruusunpunat ja olisivat valmiita tekemään töitä, kuin että olettavat lapsen olevan itse täydellisyys, joka rakastaa sinua ehdoitta.

Tässäkin ihan kaamea tapaus.: /

MTV3: Adoptioäiti pahoinpiteli 1-vuotiasta kuukausien ajan | Uutiset | Pääkaupunkiseutu | Metro.fi

 

Minustakin oli kurja katsoa a-äidin tunteettomuutta. Kuitenkin lapsihan lähti heiltä sijaisperheeseen päätyen lopulta lastenkotiin eli uudessakin perheessä ongelmat olivat vakavia. Minä uskon, että lapsella on RAD (reaktiivinen kiintymyssuhdehäiriö, tosi yleinen adoptoiduilla). Toipuakseen tästä vaaditaan todella pitkät terapiatjns.

olisi ollut kiva kuulla, miten se poika pärjäsi jatkossa.

 

[QUOTE="Sijaisäiti";29136678]Minustakin oli kurja katsoa a-äidin tunteettomuutta. Kuitenkin lapsihan lähti heiltä sijaisperheeseen päätyen lopulta lastenkotiin eli uudessakin perheessä ongelmat olivat vakavia. Minä uskon, että lapsella on RAD (reaktiivinen kiintymyssuhdehäiriö, tosi yleinen adoptoiduilla). Toipuakseen tästä vaaditaan todella pitkät terapiatjns.

olisi ollut kiva kuulla, miten se poika pärjäsi jatkossa.[/QUOTE]

Miten niin lapsi lähti sijaisperheeseen? Lastenkotiinhan se lähti. Tukiperhe heillä kyllä oli.

 

[QUOTE="vieras";29136744]Miten niin lapsi lähti sijaisperheeseen? Lastenkotiinhan se lähti. Tukiperhe heillä kyllä oli.[/QUOTE]

Voi kun olisi päässyt tuohon tukiperheeseen pysyvästi...

 

Voi kun olisi päässyt tuohon tukiperheeseen pysyvästi...

Mutta eihän se ois sopinut, koska siellä lapsella oli jopa oma kasvimaa. Kauheaa kasvattamista tuollainen, että antaa lapselle jotain kivaa ja hyödyllistä.

 

Lapsi lähti kahdeksi viikoksi tukiperheeseen ja sen jälkeen piti mennä uuteen (sijais)perheeseen, mutta sellaisesta ei ollut vielä tietoa. Myöhemmin lapsen kerrottiin asuvan lastenkodissa. Mutta jos lapsi asuikin sijaiskodissa, eikä pärjännyt siellä, niin mikä oli syy ja mikä seuraus. Millaisia ongelmia lapsella todella oli alunperin vai oliko niitä lainkaan? Oliko lapsi vain tavallinen uhmaikäinen joka itki uhmaa ja varmasti myös pelkoa, pettymystä ja ikävää? Mikä vaikutus adopitiovanhempien kylmän, epäreilun ja ymmärtämättömän näköinen kohtelu oli tyttöön? Entä jos lapsi onkin ollut sijaisperheessä ja oireillut siellä, niin olisiko se ihan ymmärrettävää kun hänet olisi siinä vaiheessa pienen elämänsä aikana hylätty jo kahdesti? Miltä sellainen voi tuntua ja kuka sellaisesta selviää terveenä?

 

Sen tytön tyhjä katse pyörii mun mielessä.ja toinen vastaa "ymmärrän kyllä",kun hänelle kerrotaan että joutuu lähtemään. Aivan kamala dokkari. Yrittivätkö vanhemmat saada tyttölle edes oikean mukaista hoitoa.luovuttivat kun ei homma toiminuttkaan.äidin mukaan saivat ns.tyhjän arvan. En pysty pidättelemään kyyneleitä kun ajattelen tyttöä.kuvottavaa vanhempien asenne tyttöä kohtaan,jättivät täysin ilman huomiota ja millä tavalla kehtasivat lapselle puhua.ahdistaa.