Sydän pakahtuu. Olipa kauheaa katsottavaa. Tapahtuuko pienen lapsen kotouttaminen uuteen kulttuurin tuolla tavalla, että kielletään koskemasta mihinkään, viemästä leluja pihalle ja kiukuttelemasta. Sekö on tärkeintä, ettei mikään tavara hajoa? Tyttö itse on ihan sirpaleina, muttei sen väliä. Lapsi joka on tottunut leikkimään pihalla, koittaa paeta pahaa oloaan lelu kainalossa pihaan, niin sitäkään ei saa tehdä, koska esine on "äidille" kovin tärkeä. Voi kun olisi tyttökin yhtä tärkeä.
Ja mitä tyttö teki väärin ruokapöydässä? Söi nätisti kuin enkeli, ahdistuneesta ilmapiiristä huolimatta. Onko ihme jos mahaan koskee, kun hän ole pariin päivään syönyt, jos jo toisen lusikallisen jälkeen pyydetään poistumaan pöydästä.
Ja voi hynänen aika adoptioäidin suhtautumista tytön pakkoliikkeisiin. Eihän tyttö niitä itse tiedosta, eikä tahallaan tee adoptioäitiään ärsyttääkseen. Ja mistäköhän pakkoliikkeet johtuu! Niille on aika selkeä syy.
Omaan korvaan kuulostaa aika laimealta reaktiolta kaikkeen tapahtuneeseen mm. tuo, että tyttö saattaa raivota jopa 45minuuttia putkeen. Onko se nyt ihme, kuin uhmaikäinen viedään äidiltä pois. Tyttöä ja sen avun huutoa ei adoptiovanhemmat ymmärtäneet yhtään. Aivan kamala kohtalo, ja miten paljon onnellisempi olisi ollut kotimaassaan perheensä luona. Iloinen tyytö muuttui masentuneeksi.
Ja mikä olikaan psykologin tuomio!!? Ettei kykene läheisiin ihmissuhteisiin vai mitenkä se meni? Onko nyt ihme, ettei pysty kunon eroitettu kaikista rakkaimmistaan.
Kaikki nuo ongelmat mitä adoptioäiti sanoi tytöllä olevan, kuulosti aivan normaaleilta reaktioilta menetykseen. Kyse on pienestä lapsesta, jolla ei ole eväitä käsitellä tapahtunutta.