Dok: Adoption hinta

minäkin sain sen vaikutelman, että vanhemmat olivat paitsi täysin kokemattomia lapsen kanssa, myös erittäin empatiakyvyttömiä. en tajua, miten tuollaisille ihmiselle on voitu antaa adoptiolapsi!
luulivat ilmeisesti saavansa siivosti käyttäytyvän pikkunuken, todellisuus olikin sitten märkä rätti naamalle. että lapsi osaakin kiukutella, kaipaa äitiään, kaipaa kotimaataan..

 

Kyllähän se ensimmäinen ilta siellä hotelli huoneessa kertoi jo kaiken. Tytölle tarjottiin vessapaperin palasia joita hän sai repiä kun oli peloissaan ja yritti väkisin päästä ulos ovesta. Eipä tullut kummallekkaan mieleen lohdutta tyttöä ja ottaa hänet syliin.Vanhempien mielestä tyttö oli vaan huonosti käyttäytyvä pikku "tuittupää" joka oli juuri viety biologisilta vanhemmiltaa.Aij,perkele että pistää vihaksi.Eikä vihan ja surun tunne vähentynyt dokkarin edetessä.

 

Erittäin erittäin surullinen dokumentti.

Tästä Facebook ryhmästä löytyy lisää tuoretta infoa tilanteesta englanniksi niille joita asia kiinnostaa ja jotka eivät vielä sivua ole nähneet: https://www.facebook.com/groups/273612776105357/
(vaatii Facebookiin sisäänkirjautumisen)

 

[QUOTE="Janina";29135541]Ei hymyillyt, eivätkä antaneet sen tytön syödä kun muka metelöi ja temppuili!! Millälailla? Mulla kans pyörii tää dokkari nyt koko ajan päässä :/[/QUOTE]

No sitä vartenhan sitä metelöintiä ei näytetty, että voitte sitten kauhistella kuinka väärin lasta kohdeltiin, vaikka oli niin kiltti ja rauhallinen.

Lapsellahan oli joku neurologinen vamma, vastaili vaan kysymyksiin yksitavuisilla sanoilla. Ja normaali lapsi alkaa parkua ja kysellä, miksi hänet lähetetään pois, tämä ei tehnyt mitään.

Koti-ikävä on eri asia kuin kyvyttömyys sitoutua tunnetasolla kehenkään. EI se nyt adoptiovanhempien vika voi olla, jos lapsi on henkisesti vaurioitunut muusta kuin heidän syystään. Viranomaiset tuossa ovat suurimpia syyllisiä. Tietoa ei anneta ja sitä vääristellään eli ei mitään uutta auringon alla.

 

Se ruokapöytäkohtaus oli kyllä aikamoinen. Kyllä meni tyttö väärään perheeseen. Selvästi pelkäsi "äitiä".

 

Minkäslainen neurologinen vamma se sellainen on jossa Etiopiassa iloinen pikkutyttö muuttuu adoptiovanhempien luona ahdistuneeksi ja masentuneeksi lapseksi. Lapsi oli selvästi hyvin ahdistunut, peloissaan ja masentunut kun vastaili adoptiovanhemmilleen. Tytön tunteita oli aiemminkin ehkä koko ajan demonisoitu, joten onko ihme ettei hämmentynyt pikkutyttö uskaltanut enää oikein reagoida. Myöhemminhän kyllä näytettiin tytön itkevän. Sitä paitsi mikään ei oikeuttanut adoptiovanhempia kohtelemaan alusta lähtien tyttöä noin ymmärtämättömästi ja jopa julmasti. Sitä on helppo syyttää lasta ja unohtaa se tosiasia, että aikuiset voivat toiminnallaan traumatisoida lasta pahastikin.

 

Olen katsonut tuon dokumentin nyt loppuun.

Monella tavoin tuo tyttö muistutti omaa lastani, ainakin niiden kuvailujen perusteella.

Moni ulkopuolinen saattaisi arvella minutkin joissain tilanteissa kylmäksi ja empatiakyvyttömäksi. En ole vanhempien toimintatavoista aivan samaa mieltä, mutta toisinaan lapsen kanssa joutuu "kylmettämään" omat tunteensa hetkellisesti. Joskus, kun hän huutaa, ei kykene enää kontrolloimaan itseään ja on täysin hajoamispisteessä, minä näytän ulkoisesti täysin rauhalliselta, keskityn näyttämään tyyneltä, olemaan neutraali. TUNNEN koko ajan empatian ja tunnen koko ajan valtavaa surua, mutta se on toisella sijalla siinä tilanteessa, koska tiedän oman lapseni rajat ja tiedän, ettei hän kykenisi siinä tilanteessa ottamaan vastaan yhtään kenenkään toisen tunnereaktiota.

Minä olen silloin tavallaan pelkkä seinä. Tai ankkuri, joka yrittää saada lapsen asettumaan aloilleen.

Hän on huutanut, että satutan, päästä irti, vaikken koske tai kosken hellästi. Hän on huutanut suoraa huutoa, itkenyt, huutanut että haluaa kuolla, että minä haluan hänen kuolevan, että haluaa minun kuolevan. Kamalia asioita, joista jokainen särkee minun sydäntäni jokaisella kerralla.

Olen monet itkut itkeni yksin, koska olen ollut niin pohjattoman loppu siihen, ettei mikään maailman rakkaus riitä.

 

Olen katsonut tuon dokumentin nyt loppuun.

Monella tavoin tuo tyttö muistutti omaa lastani, ainakin niiden kuvailujen perusteella.

Moni ulkopuolinen saattaisi arvella minutkin joissain tilanteissa kylmäksi ja empatiakyvyttömäksi. En ole vanhempien toimintatavoista aivan samaa mieltä, mutta toisinaan lapsen kanssa joutuu "kylmettämään" omat tunteensa hetkellisesti. Joskus, kun hän huutaa, ei kykene enää kontrolloimaan itseään ja on täysin hajoamispisteessä, minä näytän ulkoisesti täysin rauhalliselta, keskityn näyttämään tyyneltä, olemaan neutraali. TUNNEN koko ajan empatian ja tunnen koko ajan valtavaa surua, mutta se on toisella sijalla siinä tilanteessa, koska tiedän oman lapseni rajat ja tiedän, ettei hän kykenisi siinä tilanteessa ottamaan vastaan yhtään kenenkään toisen tunnereaktiota.

Minä olen silloin tavallaan pelkkä seinä. Tai ankkuri, joka yrittää saada lapsen asettumaan aloilleen.

Hän on huutanut, että satutan, päästä irti, vaikken koske tai kosken hellästi. Hän on huutanut suoraa huutoa, itkenyt, huutanut että haluaa kuolla, että minä haluan hänen kuolevan, että haluaa minun kuolevan. Kamalia asioita, joista jokainen särkee minun sydäntäni jokaisella kerralla.

Olen monet itkut itkeni yksin, koska olen ollut niin pohjattoman loppu siihen, ettei mikään maailman rakkaus riitä.

Ja lisään, että minunkin lapseni osaa olla hiljainen, sopeutuva, rakastava, kultainen lapsi. Kukaan, joka ei elä meidän arkea, ei tiedä kuinka hurjaa se on.

 

Nyt on pakko kommentoida.... Itsellenikin tuli kurja olo dokumenttia katsellessa. Niin lapsi kuin molemmat vanhemmat olivat hukassa! Adoptiota harkitsevien tulisi tiedostaa, että kyseessä on vaativa prosessi niin adoptoitavan lapsen kuin vanhempienkin kannalta. Monella lapsista, jotka adoptoidaan on jo ennestään rankkoja kokemuksia takana, heidät on yleensä jo jollain tasolla erotettu vanhemmistaan tai he ovat orpoja. Jo alkutilanne vaatii usein kovaa työtä, jotta lapsi saisi kiintymyssuhteen rakennettua adoptiovanhempiinsa.

Moni tällä palstalla haukkuu adoptiovanhemmat melkein maan rakoon.. Totuus on, että näitte kuitenkin puolitoistatuntisen ohjelman, jota on leikattu ja tilanteitä pätkitty. Kukaan ei voi mitenkään tietää millaista perheen arki todellisuudessa on ollut, ei suuntaan eikä toiseen. Myös adoptoitavilla lapsilla voi olla suuria erityistarpeita, erittäin haastavaa käytöstä, kehitysviivettä, fyysisiä vammoja... ja kaikki lapset eivät ns. hyvästä tai täydellisestäkään sijaisvanhemmuudesta huolimattakaan pysty luomaan tunnesiteitä sijaisvanhempiinsa.. Sen paremmin siis kantaa ottamatta tähän caseen.

 

katsoa jälkikäteen mistään?

 

katsoa jälkikäteen mistään?

Oiskohan Yle areenassa?

 

asuihan se NELJÄ (4) vuotta siellä adoptioperheessä!!! kun 4:n vuoden kuulumisetkin oli saamatta. Mutta nämä oli niin hullusti leikattu kaikki tapahtumat pois.

 

Biovanhemmista:
Adoptioisä pitelee Mashoa hyvää tarkoittaen, mutta ei ymmärrä tämän sanoessa että häneen sattuu.

Niihän uhmaikäinen tekee, vaikkei sattuis huutaa kurkkusuorana pahimmassa kohtauksessaan kun koittaa pitää aloillaan että sattuu, niin että varmasti KAIKKI naapurit kuulevat.

 

[QUOTE="hhh";29138496]asuihan se NELJÄ (4) vuotta siellä adoptioperheessä!!! kun 4:n vuoden kuulumisetkin oli saamatta. Mutta nämä oli niin hullusti leikattu kaikki tapahtumat pois.[/QUOTE]



Niinpä, siitä saa täysin realistisen kuvan kun 4-vuotta on typistetty puoleentoistatuntiin. Edelleenkin ottamatta kantaa, hiukan medianlukutaitoa pitää olla...

 

Lapsi asui eri lähteiden mukaan kaksi vuotta adoptioperheessä. Silloin kun biologiset vanhmmat puhuivat neljästä vuodesta asui tyttö siis todellisuudessa jo lastenkodissa ja asuu siellä edelleen.

Medianlukutaitoa on sekin ettei ummista silmiään. Tottakai dokumenttia on leikattu ja kaikenlaista on voinut tapahtua tai olla tapahtumatta, mutta ohjelma näytti todellisia hetkiä joissa oli huolestuttavia piirteitä alusta lähtien, vaikka miten päin selittelisi.

Erään tiedon mukaan dokumentin tekijä oli tosiaan näyttänyt kuvaamaansa materiaalia psykologille, joka oli tehnyt lastensuojeluilmoituksen.

 

Höntti ajatus, mutta olisiko mitään miten voisimme ilahduttaa Mashoa? Olisiko jokin tempaus pohjalta "Edes yhtenä päivänä tärkein", vaikka tiedostan kyllä että tässä on jo niin pahoin traumatisoitunut lapsi että on vaikea auttaa, mutta edes JOTAKIN?

 

Facebookissa on ryhmä nimeltä Operation Masho, joka pyrkii saamaan Mashon Etiopiaan vanhemmilleen. Biologiset vanhemmat haluaisivat saada adoption purettua ja tyttärensä kotiin. Ovat nähneet myös dokumentin ja ovat järkyttyneet lapsensa kohtelusta.

 

Katselen tätä nyt. Tuli mieleen mikä on alunperin ollut ideana kuvauksissa? Onko seurattu useampaa prosessia vai vain tätä tapausta ja mitä siitä on voitu kuvitella saavansa irti? Kun näitä ongelmiahan ei varmaan ainakaan kaikkia ole voitu tietää, kun dokumentointi on alkanut..

En ole vielä tullut erityiseen näkemykseen noista advanhemmista.. En nyt välttämättä näe heitä erityisen julmina tai epänormaaleina. Pohdin kuitenkin, että aika vanhoja tulemaan vanhemmiksi ekaa kertaa ainakaan näin epäluonnollisella tavalla.
Kauheinta tässä minusta oli tuo lapsikauppa ja biovanhemmille valehtelu ja heidän harhaanjohtamisensa. Mutta ehkä se tie sieltä tanskalaisesta lastenkodista vielä veisi presidentin pallille. Ensimmäinen musta naispressa Tanskaan, tuolla elämäntarinalla saanee lisäpisteitä..
Lapsiparka, lapsiparat, äitiparka, isäparka, ehkä jopa adoptiovanhempiparat..

 

Miten tosta ruokapöydän ääressä käydystä keskustelusta psykologin kanssa jäi sellanen maku, että kaveri oli ennemminkin keittiöpsykologi eli valepsykologi.

 

[QUOTE="eikä";29135469]Näinkö ne adobtiot todellisuudessa menee?[/QUOTE]

Bagteeri, reagtio ja aportti.

 

Kurkkasin kyseistä dokkaria ja pitää kyllä olla ap:n kanssa samaa mieltä. Ihan perseestä tuonikästen, jotka jo ymmärtää asioita, adoptointi.

 

Kertokaa nyt joku, että kauanko Masho asui adoptioperheessä? Lueskelin tästä lisää, vaikuttaa kyllä todella surulliselta tapaukselta

Kaksi ja puoli vuotta, ilmeisesti. Maaliskuusta 2008 syyskuuhun 2010.

Aivan järkyttävät "vanhemmat" kyllä. Teki niin pahaa lapsen puolesta.

MERCY mercy - A portrait of a true adoption

 

en kyllä toivoisi että tyttöä enään lähetettäisi takaisin kotimaahansa.Ei tyttö ole mikään heittosäkki. KIeli unohtunut ja varmaan aika moni ihmisistäkin.Kyllä íhminen vähemmästäkin alkaa jo pahasti hajoilemaan niin kuinka kävisi tämän pienen hauraan tytön.Ihmettelen jos ammatti ihmiset ovat tämän ajatuksen kannalla. Löytyisi nyt vaan uusi koti johon tyttö otettaisiin lämmöllä vastaan ja saisi tarvitsemansa avun jotta elämä normaalisoituisi mahdollisemman hyväksi.

 

Katsoin dokumentin. Mulle tuli ihan ensin fiilis että adoäiti ei ole psyykkisesti ihan ok tai sitten on poikkeuksellisen tunnekylmä. Eikö noille adoptiovanhemmille anneta kunnon neuvontaa, ennen kuin lapsi tulee?

Kävi sääliksi tyttöparkaa. Todella. Mitä vanhemmat kuvitteli? Tyttö istumassa sohvalla nätisti rusetti päässä, ihan hiljaa ja hymyillen?

 

Katsoin minäin tämän ja muutti kyllä täysin käsitykseni kansainvälisestä adoptiosta. Sen olen ymmärtänyt että lapsilla voi olla jos jonkinlaisia traumoja, mutta olen luullut että lapset ovat lähtökohtaisesti orpoja.

Todella surullista katsottavaa. Eipä muuta lisättävää täällä jo käytyyn keskusteluun.