Dok: Adoption hinta

Hitsit katselin tätä dokumenttia vaan vähän aikaa, voisiko joku kertoa hieman tarkemmin tapahtumien kulusta? Eli tyttö ja poika sisarukset adoptoitiin perheeseen, josta tyttö laitettiin kiertoon? Kauanko hän kerkesi perheessä asumaan, ja mitä siinä oikein sitten tapahtui?

 

Biovanhemmista:
Minun silmiini näytti alusta asti siltä, että lapsista luopuminen oli raastava päätös. Toivoivat, että siitä seuraisi hyvää sekä lapsille että heille itselleen. En jaksa uskoa, että he olisivat päätyneet tuollaiseen ratkaisuun kevein perustein. Rahalla saa esim. lääkkeitä ja parempaa ruokaa, ja ne tarkoittavat eloonjäämistä. Vaikea tuomita heidän ratkaisuaan. Joka tapauksessa kärsivät siitä luultavasti lopun elämäänsä.
Mashosta: Tyttö oli kenties tempperameltiltaan tuittupää. Joku kirjoitti tässä ketjussa, että "Voi olla että bio äiti ei jostain syystä haluaisikaan lastaan takaisin jos ei itsekkään pärjää tämän kans." Tätä kommentoin sen verran, että ei ole yks eikä kaks lasta tässäkään maassa, jossa lapsi on heittänyt sisarustaan kivellä. Tai ollut muuten tuittupää. Silti nämä vanhemmat tuskin kovin hevin luopuisivat näistä pikku tuittupäistään.
Masho kärsii koko dokumentin alusta loppuun. Jo ensimmäinen ilta hotellissa on raastavaa katsottavaa. Adoptioisä pitelee Mashoa hyvää tarkoittaen, mutta ei ymmärrä tämän sanoessa että häneen sattuu. Vanhemmat eivät ole opetelleet sanaakaan lapsen kieltä. Jo ekana iltana adoptioäiti viittaa lapseen huonotapaisena, "miten tätä ei oltu huomattu lastenkodissa?". Näkemäni perusteella suhtautuminen lapseen vaikuttaa vinoutuneelta alusta lähtien. Hän on hankala, ja hankaluus saadaan kuriin, kunhan tämän ei anneta temppuilla. Tässäkin keskusteluketjussa sanotaan Mashon olevan manipuloiva ja yrittävän pyörittää koko perhettä. Oman havaintoni mukaan manipuloivuus ei ole lapsilla erityisen harvinaista ja tässä tapauksessa se voidaan nähdä yhtenä keinona selviytyä, kun lapsen näkökumasta kaikki on menetetty. Äiti, isi, turvallisuus. Sillä siitä huolimatta, että meidän silmissämme Tanska voi olla turvallinen ja hieno maa täynnä ruokaa ja mahdollisuuksia, Masholle se ja hänen uusi perheensä on siinä määrin vieras, outo ja pelottava että hän alkaa oirehtia psyykkisesti.

Adoptioäiti: Hänellä on alusta asti epärealistiset odotukset Mashoa kohtaan. Minusta näyttää sitä, että oman kyvyttömyytensä ja keinottomuutensa edessä hän näkee kaikkien ongelmien kohoavan Mashosta (eikä esimerkiksi siitä, että hänet on adoptoitu elossa olevilta vanhemmilta) ja tulkitsee tämän toimintaa sitä kautta. Tästä kertoo pakkoliikkeiden pitäminen kurittomuutena, ja ajatus siitä, että lapsen tukiperhekäyntien olisi oltava vain lomaa hänelle-Masho ei siellä saisi viihtyä tai kokea kivoja asioita. Se on harmitusta omasta kyvyttömyydestä. Jos hän ei onnistu lapsen kanssa, ei kukaan muukaan saa onnistua. Mielestäni adoptioäiti toimii julmasti, vaikken lähtisi sanomaan häntä pahaksi ihmiseksi.

Adoptioisä: Verrannollinen äitiin, joskin ei vaikuta ehkä aivan yhtä epäkypsältä. Keinottomalta kyllä.

Psykologi: Ainakin nähdyssä pätkässä keskittyy hämmentävän paljon adoptiovanhempien hyvinvointiin lapsen tarpeiden tutkailun sijaan.

Surullista, surullista, surullista.

 

Ihan järkyttävän epälooginen, tietämätön ja itsekäs oli tämä uusi "isä" ja etenkin "äiti". Huh,huh. Itkin, kun ohjelma loppui, enkä itke ihan helpolla. Komppaan monia kirjoittaneita, en noita samoja kommentteja enää toista.
ihmettelen vaan sitä, että jos kerran biologiset vanhemmat eivät millään saaneet tietoja lapsista, eikä nämä puujumalat Tanskassa ilmeisesti ikinä edes ajatelleet biologisten vanhempien kenties lapsiaan miettivän, niin miksi ihmeessä koko tilanteen tiennyt tv-yhtiö tvs. ohjelman tuottaja, ei tehnyt asialle mitään? Välillä kuvataan Afrikassa itkevää äitiä, sitten Tanskassa lapsia, mutta ei tehdä elettäkään auttaakseen. Kaipa ohjelma olisi menettänyt särmänsä ja uutisarvonsa?
uskomattoman paha mieli jäi ohjelmasta kyllä. Epäreilua ja surullista.

 

Aivan järkyttävä dokumentti.
Käsittääkseni tätä dokumenttia oli tehty monen vuoden ajan, joten varmasti siitä oli leikattu paljon sellaista pois, mitä meille ei näytetty.
Suurimpana asiana mieleeni jäi: kärsiikö lapsi enemmän materian puutteesta, kun ympärillä kuitenkin on selkeästi rakastavia ja tunteensa näyttäviä ihmisiä vai tunnekylmyydestä mihin uudessa ympäristössään joutui.
Minusta Masho reagoi turvallisuudentunteen menetykseen siten kuin osasi reagoida, ei ollut yhteistä kieltä ja lohdullisia sanoja, uudet vanhemmat eivät eleillä tai ilmeilläkään kyenneet vakuuttamaan lapselle että tästä selvitään yhdessä. Perillä tuossa tunnekylmässä ympäristössä vanhemmat saivat vielä varsin erikoista tukea psykologilta: että lapselle ei saisi osoittaa tunteita. Huomasitteko miten ilmeetön ja apaattinen, minusta masentuneen oloinen lapsi Mashosta tuli. Vanhempien reagointi ruokapöydässä oli ihan käsittämätöntä katsottavaa! Uusi äiti oli myös mustasukkainen tukiperheestä, jäi minulle hämäräksi saivatko tai ottivatko he vastaan muuta tukea.
Voi miten surullista katsottavaa dokumentti oli. Olivatkohan nuo uudet vanhemmat osallistuneet mihinkään adoptiovalmennukseen tms.? Tuntuu että olivat niin yksin ja keinottomia hankalissa tilanteissa.

 

http://blog.lemnsissay.com/2013/03/02/mercy-mercy-my-review/

linkissä kirjoitus tästä, olen niiiin samaa mieltä.

 

[QUOTE="vieras";29137022]Ihan järkyttävän epälooginen, tietämätön ja itsekäs oli tämä uusi "isä" ja etenkin "äiti". Huh,huh. Itkin, kun ohjelma loppui, enkä itke ihan helpolla. Komppaan monia kirjoittaneita, en noita samoja kommentteja enää toista.
ihmettelen vaan sitä, että jos kerran biologiset vanhemmat eivät millään saaneet tietoja lapsista, eikä nämä puujumalat Tanskassa ilmeisesti ikinä edes ajatelleet biologisten vanhempien kenties lapsiaan miettivän, niin miksi ihmeessä koko tilanteen tiennyt tv-yhtiö tvs. ohjelman tuottaja, ei tehnyt asialle mitään? Välillä kuvataan Afrikassa itkevää äitiä, sitten Tanskassa lapsia, mutta ei tehdä elettäkään auttaakseen. Kaipa ohjelma olisi menettänyt särmänsä ja uutisarvonsa?
uskomattoman paha mieli jäi ohjelmasta kyllä. Epäreilua ja surullista.[/QUOTE]

Näin minäkin asian ymmärsin.

 

Mua jäi mietityttämään, että millaisen lapsen adoptiovanhemmat olettivat saavansa ja eikö heillä ihan oikeasti ollut mitään realistista käsitystä pienistä lapsista ja heidän kehityksestään? Odottivatko he kenties saavansa kiltin, kiitollisen nuken, joka heti kiintyy "pelastajiinsa"? Eikö adoptivanhempia oltu seulottu tarkkaan ja varmistettu, että he ihan oikeasti ovat perillä lapsen kehityksestä sekä adoption vaikutuksista lapseen?

Kamalaa, että lapsella ei saanut olla mitään omaa, ei omaa persoonallisuutta eikä edes omaa henkilökohtaista rajaa siitä miten häneen kosketaan. Dokumentissa adoptioisä kertoi miten lapsi ei halunnut hänen antavan iltasuukkoa suulle ja kuinka lapselle oli vain ilmoitettu että näin heillä toimitaan ja ilmeisesti painostettu lapsi hyväksymään tämäkin toimintamalli. Adoptioäiti arvosteli jopa tytön tapaa silittää adoptioäidin poskea. Sekin oli liian kömpelöä (ei siis rajua tai satuttavaaa vaan kömpelöä) ja tyttö tulisi saada oppimaan silittämään oikein. Ihan alun hotellihuoneesta asti adoptiovanhemmat tuntuivat olevan pettyneitä tyttöön, eikä tyttö tuntunut tekevän heidän silmissään mitään oikein.

 

Se ruokailukohtaus oli ihan uskomaton. Mitä se lapsi siinä teki? Ainakin mun nähden vain söi, oli hiljainen ja vissiin katso välillä äitiä pitkään. Ihmisille käy helposti niin, että toinen tekee jotain ärsyttävää, jolloin kaikki tämän tekemät asiat alkavat ärsyttämään, vaikka niissä ei oikeasti mitään ärsyttävää olisikaan. Usein tätä tapahtuu huonossa parisuhteessa puolisoiden välillä tai aikuisen lapsen ja vanhemman välillä. Todella surullista, että tätä tapahtuu myös vanhempien ja lasten välillä. Lapsi oli varmasti ollut hankala ja tuittupää, mikä on ihan ymmärrettävää kokemustensa ja luonteensa vuoksi, mutta valitettavasti vanhemmat eivät enää osanneet nähdä hänessä mitään muuta kuin tämän hankalan tuittupään ja niin lapsi ei voinut koskaan tehdä mitään oikein.

 

[QUOTE="vieras";29137239]http://blog.lemnsissay.com/2013/03/02/mercy-mercy-my-review/

linkissä kirjoitus tästä, olen niiiin samaa mieltä.[/QUOTE]

Kyllä! t. toinen vieras

 

Mua jäi mietityttämään, että millaisen lapsen adoptiovanhemmat olettivat saavansa ja eikö heillä ihan oikeasti ollut mitään realistista käsitystä pienistä lapsista ja heidän kehityksestään? Odottivatko he kenties saavansa kiltin, kiitollisen nuken, joka heti kiintyy "pelastajiinsa"? Eikö adoptivanhempia oltu seulottu tarkkaan ja varmistettu, että he ihan oikeasti ovat perillä lapsen kehityksestä sekä adoption vaikutuksista lapseen?

Kamalaa, että lapsella ei saanut olla mitään omaa, ei omaa persoonallisuutta eikä edes omaa henkilökohtaista rajaa siitä miten häneen kosketaan. Dokumentissa adoptioisä kertoi miten lapsi ei halunnut hänen antavan iltasuukkoa suulle ja kuinka lapselle oli vain ilmoitettu että näin heillä toimitaan ja ilmeisesti painostettu lapsi hyväksymään tämäkin toimintamalli. Adoptioäiti arvosteli jopa tytön tapaa silittää adoptioäidin poskea. Sekin oli liian kömpelöä (ei siis rajua tai satuttavaaa vaan kömpelöä) ja tyttö tulisi saada oppimaan silittämään oikein. Ihan alun hotellihuoneesta asti adoptiovanhemmat tuntuivat olevan pettyneitä tyttöön, eikä tyttö tuntunut tekevän heidän silmissään mitään oikein.

Näinpä. Siksi jäin myös miettimään sitä pikkuveljeä. Siis oliko hän oikeasti kiintynyt näihin adoptiovanhempiin, viihtyi kotona ja pystyi olemaan oma itsensä vai oliko siskon esimerkki ollut hänelle varoitus siitä miten käy jos on "tuhma" ja siksi pyrkii jatkuvasti olemaan kiltti ja sellainen kuin vanhemmat haluaa. Ettei vaan joudu siskon lailla vanhempien silmätikuksi ja hyljätä lopulta lastenkotiin.

 

Kertokaa nyt joku, että kauanko Masho asui adoptioperheessä? Lueskelin tästä lisää, vaikuttaa kyllä todella surulliselta tapaukselta

 

Kertokaa nyt joku, että kauanko Masho asui adoptioperheessä? Lueskelin tästä lisää, vaikuttaa kyllä todella surulliselta tapaukselta

Kaksi vuotta.

 

[QUOTE="Janina";29135531]Täysin sama olotila, ja mietin itsekkin että eikö kukaan tosiaan dokumentin teon aikana puuttunut "äitin" käytökseen!!??[/QUOTE]

Luin tanskalaisia juttuja aiheesta, ja mikäli ymmärsin, niin dokumentin ohjaaja vei kuvaamaansa materiaalia nähtäväksi jollekin psykologille, joka sitten otti yhteyttä adoptiovanhempien kotikunnan lastensuojeluviranomaisiin. Tämä siis silloin kun Masho vielä asui adoptiovanhempiensa kanssa.

 

Yhdestä asiaa käsittelevästä linkistä luin, että biologiset vanhemmat olisivat tuoneet lapset lastenkotiin tammikuussa 2008 (adoptio käsittääkseni muutama kuukausi tämän jälkeen) ja jo lokakuussa 2010 adoptiovanhemmat ovat antaneet Mashon pois.

 

Dokumentti oli kauheaa katsottavaa. Outoa, että lähes kaikki riehumiset oli leikattu pois. Asiat, joita äiti kertoi tytön tekevän olivat mielestäni normaalin rajoissa. Tuli olo, ettei vanhemmat osanneet mennä yhtään lapsen asemaan kun äiti sanoi esim. "Mashon pitäisi lopettaa pakkoliikkeet mutta hän väittää ettei pysty" Ei pakkoliikkeitä pysty tahdolla lopettamaan siksihän ne on nimettykin pakkoliikkeiksi.
En tiedä millaista on tanskalainen adoptioneuvonta ja onko suomalainen parempaa, mutta dokumentin vanhemmat (sekä adoptio että bio) olivat ihan väärin ajatuksin liikkeellä. Biovanhemmat luulivat saavansa rahallista korvausta itselleen sekä tietoa lasten voinnista. Kumpaakaan eivät saaneet. Adoptiovanhemmat taas odottivat saavansa ongelmattomat ja kiltit unelmalapset. Eivätpä saaneet hekään toivomaansa.

 

Musta tuntui, että vanhemmat hylkäsivät tytön henkisesti jo hotellihuoneessa. Tytön itkiessä ikäväänsä, hätäänsä ja pelkoaan, adoptioäiti selittää että heille ei toimita noin ja kuinka tytön täytyy oppia säännöt. 3-vuotias lapsi on juuri viety vanhemmiltaan, hän on vieraiden ihmisten keskellä, jotka eivät ymmärrä häntä ja joita hän ei ymmärrä ja nämä adoptiovanhemmat ovat välittömästi pettyneitä tyttöön ja hänen käytökseensä.

Tytöstä täytyi tuntua muuten hirveän pelottavalta, kun adoptiovanhemmat eivät ymmärtäneet häntä. Adoptioisän sylissä tyttö itki tämän satuttavan häntä ja koska adoptioisä ei tähän toistuvaan "sattuu" huutoon reagoinut, täytyi tytön kokea adoptioisän satuttavan häntä tahallaan. Tyttö myös itki ja huusi omaaa äitään.

Kaksi vuotta adoptiovanhemmat pitivät Mashoa. Todella lyhyt aika sille mitä kaikkea Masholta odotettiin ja vaadittiin ja minkä ikäinen tyttö oli. Tajusivatko vanhemmat ollenkaan, että ihan normaalistikin lapset kiukuttelevat ja että 3-vuotias joka kiukkuaa 45 minuuttia ei ole mikään harvinaisuus tai tarkoita sitä, että lapsi on häiriintynyt ja paha. Ihan tavalliset 3-vuotiaat voivat myös naarmuttaa ikkunalasia, availla kaappeja ja koskea kaikkiin tavaroihin. Nyt tyttöön petyttiin vain koko ajan ja jätettiin yksin kokemaan kuinka huono lapsi hän on.

 

Luin tanskalaisia juttuja aiheesta, ja mikäli ymmärsin, niin dokumentin ohjaaja vei kuvaamaansa materiaalia nähtäväksi jollekin psykologille, joka sitten otti yhteyttä adoptiovanhempien kotikunnan lastensuojeluviranomaisiin. Tämä siis silloin kun Masho vielä asui adoptiovanhempiensa kanssa.

Mikä on tilanne tällä hetkellä? Missä Masho asuu nyt? Saivatko adoptiovanhemmat pitää pikkuveljen? Tapaako Masho pikkuveljeään?

Katsoin vain lopun ja adoptioäiti jaksoi jauhaa huulirasvasta ja kasvipalstasta. Voi itku, mikä kohtalo pienellä tytöllä.

 

Uusi "äiti" oli tunteeton paska, ei ilmekkään värähtänyt hänen istuessa lastenkodin eteisessä itkevä tyttö sylissä, niin kusipäinen ämmä!!

 

127n kanssa olen hyvin pitkälti samaa mieltä. Dokkaria katseli alusta asti monttu auki, niin käsittämätöntä oli meno ja lähtökohdat ja loppua koden sitten itkukin silmässä. Pieni tyttö maksoi aikuisten typeryyksistä sellaisen hinnan, ettei sitä voi millään hyväksyä.

Sattuneesta syystä olen perehtynyt aika paljon kans.väl.adoptioon, kun sitä itsekin aikanaan harkitsin. Sijaislapsia olen harkinnut myös, mutta tämä aihe ei ole vars. siitä asiasta. Kansainvälisessä maailman mittakaavassahan kyse on bisneksestä - pitkälti erilaiset järjestöt keräävät rahaa kolmannen maailman ihmisten köyhyydellä ja epätoivolla ja teollisuusmaiden ihmisten lapsettomuuden aiheuttamalla epätoivolla. Jenkit voi valita postimyyntikuvastoista söpöimmän mahdollisen venezuelalaislapsen, ostaa Kiinasta vain vajaan vuoden odotusajalla 100 000 dollaria maksavan terveen tytön tai jos oikein huvittaa, kotimaan markkinatkin on auki niille, joille on rahaa. Köyhiä lapsia myyviään löytyy sielläkin. Sosiaaliturvan puuttuminen ajaa kaikenlaiseen. Lapsikauppaahan se on, eikä mitään muuta.

70-luvulla kans.väl. adoptio yleistyi Ruotsissa ja sittemmin Suomessa ja sitä pidettiin jonain perhanan solidaarisuuden osoituksena ja hyväntekeväisyytenä: jos sellainen on motiivi, niin varmaan lapsilta vaaditaankin turhan herkästi kiitollisuutta ja kiltteyttä, kun nyt "hyvää hyvyyttämme otettiin sut meille". Ihan karseaa tuollainen. Varmaan osassa perheitä pärjättiin hyvin, mutta osassa ei ja sen jälkeen kans.väl. adoptioasiaa on tiukennettu ainakin meillä Suomessa valtavasti. Suomalaiset adoptiojärjestöt ainakin väittävät, että lasten taustat tiedetään tarkkaan ja ovat oikeasti kodin tarpeessa, toisin kuin nämä dokkarin lapset - niillä oli rakastavat vanhemmat ja sisarukset ja vaikka olivatkin köyhiä, ei ne mitään adoptiota tarvinneet. Eri asia, jos vanhemmat olisi oikeasti kuolleet aidsiin, mutta näkihän niistä päällekin, etteivät nyt sairausvaiheessa olleet. Eli adoptiojärjestö esitti perättömiä väitteitä kuolemansairaana olemisesta, mikä sopii kuvaan, koska tod.näk. saavat isot fyrkat jokaisesta toteutuneesta adoptiosta. Ja nää adovanhemmat oli niin innoissaan lapsista, etteivät välittäneet näistä epäkohdista mitään.

Suomeen tulee tosi vähän lapsia kans.väl. adoption kautta juurikin siksi, että siinä yhteistyössä halutaan olla varmoja, että homma ei olisi lapsikauppaa. Adovanhemmatkin skreenataan tosi tarkasti, mutta nähtävästi ei tarpeeksi kuten tämä helsinkiläisadoäidin lapsen pahoinpitely osoitti. Iso ongelma adoptiossa, niinkuin muutenkin lapsen saamisessa on vanhempien epärealistiset odotukset. Eihän adoptoimalla mitään takuutervettä lasta saa, kuten ei muutenkaan. Mutta takuuvarmasti saa lapsen, jolla on takana nuorella iällä koettu vakava hylkäämistrauma, ehkä useampi ja ties mitä kaikkea muuta pahaa. Siihen päälle vielä kulttuurishokki, joka voi olla hyvin vaikea. Että ei sieltä lapsen suunnasta mitään kiitollisuutta pidä odottaa. Vanhempi sen sijaan voi olla kiitollinen, jos lapsi nyt jotakuinkin pärjää ja varautua siihen, että ongelmia tulee ja tulee ja tulee ja niiden edessä ei voi koskaan oikeasti antaa periksi - apua sen sijaan pitää hakea ja ajoissa. Ja pitää hyväksyä myös se, että se lapsi ei välttämättä koskaan oikeasti opi rakastamaan, mutta sitä on silti rakastettava vaan. Adolapsi kun kuitenkin on samalla tavalla oma kuin biolapsikin, niiden suhteen ei ole oikeutettua luovuttaa siksi, että ottaa päähän. Tällä en kyllä edelleenkään tarkoita sitä, etteikö sitä apua siis pidä hakea kun sitä tarvitsee.

Jos useampi ihminen tajuaisi sen, että lapset eivät ole pätkääkään meitä varten vaan me niitä varten, niin olisi kyllä hyvä. Sen pitäisi olla aina adoption lähtökohta ja kyllä niiden muunkinlaisten lasten saamisen. Sinällään kuitenkin pidän adoptiota sinällään hienona ja positiivisena asiana, kun se toteutetaan oikein ja ihmiset ovat siinä mukana oikeista syistä ja oikeasti lapsi ihan todella tarvitsee uuden perheen. Jos perhe vain tarvitsee sitä rahaa lisää, niin se ei ole koskaan adoptiolle kelvollinen syy.

Näen kyllä varmaan painajaisia tästä dokkarista vielä.

 

Dokumentissa oli kylmien ja osaamattomien adoptiovanhempien lisäksi kyllä myös muutakin järkyttävää, nimittäin lapsikauppa joka jäi vähän varjoon. Biologisille vanhemmille uskoteltiin, että lapset olisivat muutamia vuosia pois maasta ja koulutettaisiin ja sitten he palaisivat takaisin ja auttaisivat köyhiä vanhempiaan. Lisäksi välittäjä lupasi tiivistä yhteydenpitoa sekä rahallista avustusta adoptiovanhempien osalta, vaikka näin ei tietenkään ollut. Itse välittäjä hyötyi kaupasta 20 000 puntaa per lapsi.

 

[QUOTE="vieras";29137416]Mikä on tilanne tällä hetkellä? Missä Masho asuu nyt? Saivatko adoptiovanhemmat pitää pikkuveljen? Tapaako Masho pikkuveljeään?

Katsoin vain lopun ja adoptioäiti jaksoi jauhaa huulirasvasta ja kasvipalstasta. Voi itku, mikä kohtalo pienellä tytöllä.[/QUOTE]

Masho on lastenkodissa ja adoptiovanhemmat ovat edelleen huoltajia. Mashon pikkuveli asuu vanhemmillaan. Mashon biologiset vanhemmat yrittävät adoption purkua ja adoptiovanhemmat ovat poliisin suojeluksessa uhkailujen takia. Adoptioäiti on sairaslomalla kohusta aiheutuneen stressin takia.

 

Oksettavaa katsottavaa oli kyllä, pyörinyt koko päivän mielessä tämä dokkari ja ne viiltävän surulliset tytön silmät itkettää edelleen.
Näinkö toimitaan kansainvälisessä adoptiossa? Ostetaan sisäsiisti, kaunis ja helppo lapsi palautusoikeudella ja kahden vuoden takuulla!? Multa ei heru mitään ymmärrystä osto"vanhempiin", adoptiofirmaan ja paikallisiin ihmiskauppatoimistoihin. Vai on jäänyt sairaslomalle stressin takia, paskanvitut sanon minä! Syytteeseen koko poppoo.

 

[QUOTE="vieras";29137470]Masho on lastenkodissa ja adoptiovanhemmat ovat edelleen huoltajia. Mashon pikkuveli asuu vanhemmillaan. Mashon biologiset vanhemmat yrittävät adoption purkua ja adoptiovanhemmat ovat poliisin suojeluksessa uhkailujen takia. Adoptioäiti on sairaslomalla kohusta aiheutuneen stressin takia.[/QUOTE]

Toivottavasti hän pääsee takaisin biologisten vanhempiensa luo ja on edes mahdollisuus eheytyä. Eikö saa tavata pikkuveljeään?

No, toivottavasti adoptiovanhemmat tajusivat, että heissä se vika on eikä pienessä tytössä. Kyllä se psykologikin oli täysi paska. Kaikkea sitä kans tämä maa päällään kantaa.

 

[QUOTE="vieras";29137530]Toivottavasti hän pääsee takaisin biologisten vanhempiensa luo ja on edes mahdollisuus eheytyä. Eikö saa tavata pikkuveljeään?

No, toivottavasti adoptiovanhemmat tajusivat, että heissä se vika on eikä pienessä tytössä. Kyllä se psykologikin oli täysi paska. Kaikkea sitä kans tämä maa päällään kantaa.[/QUOTE]

En tiedä saako tavata veljeään. Tanskalaisessa artikkelissa luki, että vanhemmat tapaavat häntä vuorotellen kolmen viikon välein.

 

Ohjelman tekijäthän olivat näyttäneet tuon mm tuon ruokapöytä kohtauksen kokeneelle lapsipsykologille,joka teki perheestä ilmoituksen lastensuojeluun,tämän jälkeen adoptiovanhemmat luopuivat tytöstä.Sen verran lastensuojelu kommentoi asiaa, että vanhemmat ovat stigmatisoineet tyttöä ja että tyttö on sen vuoksi hän voi psyykkisesti kuten voi. Lisäksi sanoivat, että kyseessä on perhe, jota ei olisi koskaan pitänyt hyväksyä adoptioperheeksi.
Ihmettelen suuresti miksi poika sai jäädä tuohon perheeseen,vaikka lastensuojelunkin kanta on tuo.