Nyt purkaudun ja sanon suoraan

En ole lukenut kaikkia viestejä ketjussa läpi, mutta se vähä mitä olen tilanteestanne lukenut sai minut täysin ymmärtämään sinun ja miehesi kamppailua. Samalla, vaikka lapsenne tekee kauheita asioita, reagoin voimakkaasti siihen, että kerroit käyneesi lapseesi käsiksi. Ymmärrän siis täysin miten tuollainen käytös voi viedä teidät todella pimeälle tielle enkä nyt halua millään tavalla syyllistää - se syyllistäminenhän on osaksi teidät ajanut jo suohon. Mutta eikö lapsi sitten olisi parempi kokonaan sijoittaa johonkin laitokseen? Jos esimerkiksi soitatte suoraan sosiaalitoimistoon ja kerrotte, että nyt hermot eivät enää kestä ja tahdot vain lyödä omaa lastasi, kyllä he silloin lapsen pois hakevat. Tiedän myös joitain kaupunkeja, joissa lapsen voi nimettömänä viedä tiettyyn "ei toivottujen lasten" jättöpaikkaan ja sieltä sitten lapset viedään eri hoitoloihin. Parempihan se on kuin, että te hermot riekaleina jonkun episodin päätteeksi esimerkiksi tapatte lapsen. Anteeksi suorasanaisuus, mutta mielestäni asioista on puhuttava niiden oikeilla nimillä.

Tuli ensimmäisenä pojan käytöksestä mieleen, että hänellä voisi olla taustalla jonkinlainen autismi, joka voi ilmetä siten ettei lapsi ole kiinnostunut muista ja empatiakyky on joko täysin nolla tai hyvin heikko. Tästä löytyy paljon kirjallisuutta ja googlettamallakin infoa on olemassa.

Kerroit, että lapsi oli joskus lähtenyt omahoitajaa seuraamaan ja sanonut sinulle ettei hän halunnut olla sinun kanssa. Ymmärrän, että se voi satuttaa, mutta jos on yhtään perillä siitä miten jotkut lapset ilmentävät omia tunteitaan voisi tuosta melkein riemastua. On nimittäin lapsia, jotka tekevät todella pahoja asioita, ovat ilkeitä kaikille ympärillään ja vaikka vanhemmat kuinka yrittävät omasta mielestään auttaa saavat vain kuulla lapseltaan, että lapsi vihaa vanhempiaan yli kaiken eikä halua olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Jotkut lapset tekevät ja käyttäytyvät näin koska eivät uskalla antaa vanhemmille tilaa satuttaa heitä. Lapset ovat älykkäitä ja jo vastasyntyneinä aistivat ihmisten tunnetiloja todella tarkkaan. Vaikka siis yrittäisit pysyä tyynenä ja lohduttaa lastasi, jos sisälläsi kuohuu tuntee lapsi ainoastaan kuohunnan EI kuule sanojasi tai pane merkille mitä teet. Ja jos olet väkivaltaisesti käynyt lapseen käsiksi ei ole ihme jos lapsi ei hyväksy mitään mitä hänen eteensä yrität tehdä. Lapset ovat ennen kaikkea egoistisia. Toisten huomioon ottaminen tulee vasta myöhemmin kun tunneäly kasvaa. Ihminen joka on narsisti tai psykopaatti tai jolla on jokin kehityshäiriö aivoissa, ei ikinä kasva tuosta egoistisesta tilasta - hän pitää itseään aidosti maailman napana ja jumalana.

Joskus vähemmän on enemmän. Ensinnäkin aloittaisin diagnoosin selvittelyn ihan alusta yksityisellä puolella. Ei välttämättä edes omalla paikkakunnalla vaan jossain muualla. Yleensä yksityisellä puolella hommat hoituvat nopeammin. Ja näin ex-hoitsuna voin sanoa, että terveydenhuollossa asiakasta, joka ei tiedä terveydenhuollosta ammattina mitään viedään ihan 6-0! Ei siellä tehdä mitään ylimääräistä ja tänä päivänä on ihan tuurista kiinni saatko hyvää hoitoa vai et. Monet hoitsut, lääkärit - jopa kirurgit ovat laiskoja eivätkä välitä asiakkaista tuon taivaallista. Koska työpaikkoja alalla on vapaasti valittavissa on alalla paljon sellaista väkeä, joiden pitäisi olla ihan muualla. ÄLKÄÄ TYYTYKÖ SIIHEN, ETTÄ SAATTE VASTAUKSEKSI "EI TIEDETÄ"!! Asiat voidaan aina selvittää paremmin!!

Nyt olisi tärkeää teidän vanhempien kasata itsenne. Ette te voi huolehtia lapsesta jos olette noin rikki. Ei ole häpeä antaa lasta hoitoon muualle vaikka laitokseen. On teidän perheen etu, että olette nyt erillään. Älkääkä lähtekö yrittämään uudestaan ennen kuin te vanhemmat olette kunnossa.

Toivon teille kaikkea hyvää ja että löydätte jonakin päivänä itsenne kokonaisena perheyksikkönä. Ei ole koskaan liian myöhäistä kääntää tilannetta toiseen suuntaan. Mutta on väärin marssia samaa vanhaa tietä, jos sen tietää johtavan helvettiin.

 

Voi elämän käpy tätä palstaa - hyviäkin vinkkejä on tullut, mutta kuinka paljon onkaan asiasta mitään tietämättömiä besserwissereitä, jotka jo sormet syyhyten googlettavat ICD-luokituksia. Joku aiemmin sanoi, että lapsella on paha olo ja näyttää sen näin. Eiköhän tässä tapauksessa ole niin, että lapsi ei tiedä, mikä on hyvä ja mikä on huono olo, tunne-elämä tuntuu olevan joko olematon tai vakavasti häiriintynyt.

Terveysalan ihmisenä voi sanoa, että terveydenhuollossa on paljon työhönsä kyllästyneitä tai jotenkin vajaavaisia ja tyhmiäkin lääkäreitä sekä hoitsuja. Toiset ovat kapeasti kirjojen johdattamia, toiset taas ovat arkoja eivätkä halua ottaa vastuuta. Moni ottaa nokkiinsa, jos vanhempi on lääkäriä "viisaampi". Teidän lapsenne psykiatri kieltämättä näillä tiedoilla kuulostaa joltain edellisistä. Mutta haluan antaa toivoa - terveydenhuollon piirissä on paljon hyvääkin, kiinnostunutta osaamista!

Varmasti huostaanotto olisi kohdallanne enemmän kuin tarpeen. Tulehtunut perhetilanne ei edistä paranemista - ei lapsen eikä sinun tai miehesi mielenterveyden. Ennen kaikkea lapsen on kuitenkin saatava diagnoosi ja lääkitys kuntoon! Yksityiselle neurologille siis ohjaisin hakeutumaan. Minusta näillä puheilla on selvää, että lapsella on muutakin kuin traumaperäistä tms. häiriötä, vaikka tietysti nettikeskustelun pohjalta mitään on varmaksi vaikea sanoa. Onko lapsen aivoja tutkittu kuinka paljon?

Jos kirjallisuutta haluat lukea ns. viihteellisessä muodossa niin yksi autismi-kirja (vaikka niitä toki monen monta on) on "Outo poika".

 

mitä kuuluu teille mutsi??? täällä huolissaan teidän jaksamisesta. tsempit!

 

Kiitos huolenpidosta ja kommenteista, ap tässä taas.

Me päädyimme sijoitukseen, kun tänään tapahtui eräs välikohtaus jonka myötä myös mieheni tajusi oman uupumuksensa. Lapsi lähtee viimeistään ylihuomenna ja on aluksi kuukauden sijoitettuna läheiseen lasten vastaanottokotiin. Sekä lääkäri että sosiaalityöntekijä olivat molemmat kanssani samaa mieltä siitä, että nykyinen kierre on pakko saada jotenkin poikki, eikä nyt voida jäädä odottelemaan ja jossittelemaan.

Ihan vapaasti saa puhua tässä suoraan, niinhän minäkin teen. Kerroin lääkärille tunteistani uupumukseen, lapseen, kaikkeen liittyen ja kyllä hän niistä oli huolissaan. Ihan ystävällisellä hengellä lähti asiaa viemään eteenpäin ja soitimme yhdessä sosiaalityöntekijälle myöhemmin. Huomenna on palaveri, jossa sijoituspaikka varmistuu.

Minua ei itketä enkä itke, olo on enemmänkin sellainen kun olisi selvinnyt helvetistä elävänä mutta menettänyt lähes kaiken samalla.

 

Yksityiselle menisimme, mutta ei ole rahaa. Lapsen käytöksen takia jouduin jäämään pois töistä aikoinaan ja sen jälkeen olemme eläneet mieheni (matala)palkalla kituutellen. Julkiselta olen vaatimalla vaatinut neurologista kartoitusta ym. mutta vaatimuksiini ei ole vastattu yhtään mitenkään. Ei sanallakaan.

Lapsi sanoi tänään jotain, jota jäin pohtimaan. Isänsä oli hänen apunaan tänään erityisen paljon kun lapsi mm. kakkasi taas vaippaansa kun ei jaksanut mennä vessaan (omat sanat) kesken leikin, auttoi lasta askartelemaan ym. ja kun isä päivän päätteeksi vei lapsen suihkuun, lapsi räjähti ja huusi vihaisena että "..sinä olet muutenkin koko päivän KIUSANNUT MINUA!!". Tätä jäin miettimään, koska aiemminkin hän on kokenut jonkin -aivan normaalin- toiminnan "kiusaamiseksi". Sitten taas häntä on voitu kiusata selvästi eikä hän ole sitä ymmärtänyt vaan on selittänyt vaikka minulle iloisena, miten hänen kanssaan leikitään.

 

Lapsellasi ei ole hyvä olla kotonanne, ja on hienoa että hän sijoitetaan. En sano että se on teidän syy tai vika, mutta on tunnustettava, että hän ei voi hyvin. Muuten hän ei oireilisi.

 

hali sulle ap <3

 

Minun mielestäni ap on parempi äiti lapselleen kuin kukaan muu tällä palstalla oleva! Käsittämätöntä miten kauan ap ja sinun miehesi olette jaksaneet. Ja jos poikanne on 7 vuotiaana ja tuollainen niin uskon, että hän tappaisi teidät vielä ajansaatossa tai repisi silmät päästä tai jotain muuta. Hui kauhea, itse pelkäsiin tuota lasta. :S Voimia ja voimahali sinulle ja miehellesi.

 

Enpä osaa antaa mitään neuvoa tai jakaa omia kokemuksia tuollaisesta lapsesta. Kaikkien tuomitsevien viestien vastapainoksi haluaisin sanoa, että kertomasi perusteella ymmärrän tunteesi ja ratkaisusi. Jo raskausaikana yksi pahimmista peloista oli että saisi niin vaikeasti vammaisen tai käytöshäiriöisen lapsen ettei tämän kanssa pärjäisi.

Ei lasta suunnitellessa ole perusodotuksena joutua omaishoitajaksi vuosikymmeniksi, menettää työ- tai harraste-elämän lopullisesti, muuttua parisuhteessa kahdeksi "työkaveriksi". Jotkut sen kestää, entäs jos jokainen ei. On eri asia hoitaa esim. parivuotiaan tasolle jäänyttä päivänpaistetta kuin kouluikäisen voimat omaavaa raivopäätä. Pahinta mitä tuohon kauhuskenaarioon kuvittelin oli se, ettei lapsen uskottaisi olevan poikkeava, vaan syytettäisiin vain kasvatusta ja vanhempia. Ok, en voi tietää oletteko te saaneet kasvatuksella lapsen häiriöt aikaan, mutta miksi toisaalta epäillä kertomasi suoraan. Kuitenkin osalla lapsista vaan sattuu poikkeavan vaikeat oireet olevan hyvistä elämän lähtökohdista huolimatta.

Omalla kohdallani kumpaakaan ratkaisua en osaisi hyväksyä. Elää lapsen kanssa joka oikeasti pilaa oman elämän. Tai laittaa laitokseen ja tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ehkä vielä ottaa ulkopuolisten suoltama paska niskaan ratkaisusta. Ajatuksen tasolla halauksia sinulle ap!

 

Voi kamala, kuulostaa ap todelta rankalta teidän elämä!! Ihan uskomatonta ettette ole saaneet aiemmin apua ja olette joutuneet noin kauan jaksamaan väkisin, vaikka väsymys ja uupumus on jo ottanut vallan.. eikä ihme
Mut hieno juttu että sijoitus on nyt vihdoin ja viimein tulossa, se on vamrasti sekä lapsen että teidän parhaaksi!!!
Muista ettet syytä itseäsi koskaan sijoittamisesta tms, olet varmasti ollut paras mahdollinen äiti lapsellesi!!
Kukaan ei voi tuollaista jaksaa loputtomiin... Kovasti voimia ja kaikkea hyvää teille
Toivottavasti tulet vielä kertomaan tänne miten sijoitus sujuu yms. *voimahalaus*

 

Jaksamista raskaaseen tilanteeseen!

 

Tuo neurologinen kartoitus voisi olla joku teidän "viimeinen ponnistus" saada selville mahdollinen syy pojan käytökseen - tai ainakin nimi asialle. Tiedän, että se on kallista yksityisellä, mutta yksityisellä käymällä saa myös lähetteitä julkiselle puolelle. Kaikkea neurologisen tutkimusta ei tehtäisi teidän omaan laskuunne. Osaako kukaan suositella hyvää neurologisen puolen lääkäriä? Voisivatko isovanhemmat osallistua näihin kuluihin, kun kerran kyseessä on viimeinen oljenkorsi?

Ette varmasti nyt jaksa mitään, mutta pistä mietintämyssyyn olisiko tämä taistelun arvoinen asia - jotain jonka jälkeen saisitte pistää hanskat tiskiin, kun kaikki voitava on todella tehty. Jos neurolla ilmenee jotain (ainakin monen kommentoijan mukaan ilmenee), niin se pistäisi pyörät pyörimään myös julkisella ja heidän olisi pakko muuttaa hoitoa uuden diagnoosin mukaiseksi.

Voimia ja tsemppiä vaikeaan tilanteeseen.

 

Isovanhemmat eivät ole elossa kummallakaan miehen äitiä lukuunottamatta (hänkin asuu kaukana ja on jo melko vanha), se on lisännyt siinä mielessä taakkaamme myös että kun lapsella ei ole aikuisia meidän lisäksi, jotka häntä joskus vahtisivat tai kylään ottaisivat. Rahatilanteeseen tuskin tulee ihan heti parannusta. Toki sitä voisi harkita että esim. sijoituskuukauden jälkeen lähtisimme etsimään apua yksityiseltä sen verran että tietäisimme suoraan lääkärin, joka pistäisi julkisen puolen maksajaksi jatkossa...rumasti sanottu, mutta olemme jo käyttäneet omat + lapsen säästöt ihan pelkkään elämiseen.

 

ISO HALI!

Eihän meistä kukaan voi ymmärtää, miten rankkaa teillä todellisuudessa on, ja silti täällä yksi jos toinenkin lukee tätä kyyneleet silmissä.

Et ole tehnyt mitään väärää!

Hanki apua, vaikka väkisin. Niin kauhealla kuin se kuulostaakin, eikö lapsen saisi vähäksi aikaa vaikka sairaalaan sisään?

Tarvitsette miehenne kanssa aikaa ja lepoa.

Hienoa, että olette jaksaneet yhdessä - moni perhe olisi jo hajonnut.

Ja ei voi olla totta, etteikö teille kuuluisi vaikka mitä tukia - miten olette tulleet toimeen taloudellisesti? Hae apua noihin tukiasioihin vaikka oikeusaputoimistosta.

Tsemppiä.

 

Tilanne tosiaan kuulostaa hurjalta, onneksi jotakin apua nyt löytyi ja uskon, että lapsen laitoshoito voi olla todella voimaannuttavaa kaikille teistä.

Lapsi tosiaan kuulostaa mahdottomalta, mutta olenko ainoa, joka myös huomaa toiveita herättäviä asioita taustalla. Lapsi ei ole täysin tunnekylmä, vaan pystyy myös leikkimään, hänellä kävi kaveri kylässä, "käyttäytyy hyvin kun saa kaiken huomion". Eli lapsi kykenee käyttäytymään myös hyvin.
Tietenkin on mahdollista, että lapsen käytös on täysin manipuloivaa, eikä hänellä todella ole kykyä empatiaan jne.

Ymmärrän täysin, että kotona ei jaksa, ja lasta kohtaan olevat tunteet on koetuksella. Minullakin on erityislapsi, jonka käytös raivokohtauksineen on hankalaa, mutta hän näyttää positiivisia tunteita, ja on "normaali" lapsi kuitenkin enimmäkseen. Ja raivokohtaukset kohdistuvat itseensä.
Mutta silti minäkin olen toisinaan ollut hyvin väsynyt, epätoivoinen, vihainenkin. Kun elämä on välillä niin tahkoamista ihan normaalien arkipäiväisten asioiden kanssa.

Mutta lähinnä kai sitä, että älkää menettäkö täysin toivoanne. Muistelkaa niitä pieniä hyviä hetkiä, kun lapsi on poissa kotoa. Yrittäkää löytää positiivisia puolia.
Mitä itse ainakin olen huomannut, että todella lapsi huomaa vanhemman tunnetilat. Kun itse väsyin, oman lapseni käytös muuttui mahdottomaksi, joka väsytti entisestään. Siitä syntyi semmoinen oravanpyörä.
Kun pystyy itse ajattelemaan positiivisesti ja rakastamaan lasta ehdoitta, niin lapsen on paljon helpompi hallita myös omaa käytöstään.
Edelleenkään en siis halua syyllistää, tai väittää, että näin olisi tapahtunut. Mutta ihan omankin hyvinvoinninvuoksi olisi hyvä löytää myös mukavia asioita lapsesta. Sitten kun hän on muiden hoivissa.

Lapsi taas voi saada paljonkin apua ollessaan sijoitettuna. Siellä hänen todellinen käyttäytymisensä tulee ennenpitkää esille ja lääkitys + muut hoidot aloitetaan helpommin.

Parhaassa tapauksessa saatte ennenpitkää elää "normaaliampaa" perhe-elämää, vaikka se tuskin koskaan helppoa tulee olemaan.

Toivon teille toivonpilkahduksia, ja lapsellekkin kaikkea hyvää.

 

Kunnioitan rohkeuttasi kirjoittaa noin suoraan vaikeuksistanne. Joskus täytyy mennä vaikeimman kautta saadakseen apua ja tilanteen täydellinen katkaisu on varmasti nyt paras ratkaisu.

Tutkimuksia on siis ollut Lastenlinnassa asti, mutta olet kokenut ahdistusta ja syyllistämistä, et ole saanut haluamaasi apua ja koet, että olette yksin pojan kanssa.

Sijoitus auttaa teitä paitsi lepäämään, mutta myös poikaa. Vastaanottokodissa päästään seuraamaan pojan käytöstä ja heidän havaintonsa voivat auttaa eteenpäin diagnoosissa ja kuntoutuksessa.

En ole lääkäri, mutta olen itse ammattierityiskasvattaja ja erityisen lapsen äiti. En tiedä mikä lapsellasi on enkä halua tarjota keittiödiagnooseja hämmentämään tilannettasi, mutta omalla lapsellani on monenlaista neurologista pulmaa ja haastavaa käytöstä. Diagnooseja on useita ja ne elävät. Mainitsit, että pojallasi on aistisäätelyn ongelmia. Niitä ei tunneta kovinkaan hyvin edes lääkäreiden keskuudessa ja ne voivat aiheuttaa myös osaltaan sellaista käytöstä, jota pojallasi esiintyy. Kun jaksat, kehotan sinua lämpimästi lukemaan kirjan Aistimusten aallokossa tai Tahatonta tohellusta ja miettimään, voisiko pojallasi olla kirjoissa esitettyjä sensorisen integraation pulmia. Itselleni nuo kirjat avasivat lapseni aivan uudella tavalla ja ymmärsin miksi aiemmin parhaassa uskossa käyttämäni kasvatusmenetelmät eivät toimineet vaan tuntuivat vain pahentavan konflikteja. Mikään rakkaus tai jämäkkyys tai johdonmukaisuus ei näitä ongelmia poista. Ne eivät ole kasvatuksellisia ongelmia laisinkaan.

Toivon, että asiat järjestyvät teille.

 

Minäkin toivotan teille kovasti voimia. Kun asioihin nyt tulisi selvyyttä ja alettaisiin tutkia mikä lasta vaivaa.

 

Kiitos teille kaikille. Joidenkin tuntien päästä lapsi on uudessa kodissaan. Sikäli kaikki on sujunut hienosti että saamme hänet takaisin heti kun tuntuu että voimme paremmin (avohuollon tukitoimi, ei ns. oikea sijoitus) ja tapaamiset voivat olla jopa päivittäisiä.

Olo on, kuin olisin kävellyt läpi helvetin ja nyt enää nippanappa hengissä.

 

Kiitos teille kaikille. Joidenkin tuntien päästä lapsi on uudessa kodissaan. Sikäli kaikki on sujunut hienosti että saamme hänet takaisin heti kun tuntuu että voimme paremmin (avohuollon tukitoimi, ei ns. oikea sijoitus) ja tapaamiset voivat olla jopa päivittäisiä.

Olo on, kuin olisin kävellyt läpi helvetin ja nyt enää nippanappa hengissä.

Hienoa että tilanne helpottuu! Lapsi saa erityistä tukea ja apua siellä.

 

Minä haluaisin tuohon yksityisellä käyntiin kommentoida, että olen itse käynyt yksityisen vastaanotolla, josta sain lähetteen julkiselle puolelle. Julkisen kautta aikaa olisi mennyt kuukausia (tai en ehkä olisi päässyt ollenkaan kun lääkärini ei ollut halukas tekemään mitään), yksityisen kautta pääsin alle kuukaudessa. Hintaa käynnille tuli noin 120 euroa muistaakseni, eli ei ihan hirveästi. Jos teillä on vain mitään mahdollisuutta yrittää saada lähetettä yksityisen kautta neurologisiin tutkimuksiin, suosittelen yrittämään.

 

... Tiedän myös joitain kaupunkeja, joissa lapsen voi nimettömänä viedä tiettyyn "ei toivottujen lasten" jättöpaikkaan ja sieltä sitten lapset viedään eri hoitoloihin.

Voi elämä... Joo, ulkomailla on jossakin tollasta mutta luuletko että Suomessa vois jättää nimettömänä 6-vuotiaan lapsen 'ei-toivottujen lasten jättöpaikkaan' eikä ne selvittäis mikä lapsen nimi on, kuka jätti jne., antais sille vaan uuden nimen, sotun ja kodin? Älytön lause joka ei liity aloituksen aiheeseen mitenkään.

Ap, sä olet hyvä äiti ja te olette hyviä vanhempia. Älä anna kenenkään uskotella muuta, ikävä kyllä kaikissa paikoista lastensuojelusta lääkäriin on myös epäpäteviä ihmisiä ja te olette niitä ilmeisesti saaneet kohdallenne.
Voimia teille, elämä jatkuu ja joku päivä asiat on paremmin!

 

Hienoa että lapsi pääsee sijoitukseen, älä tunne huonoa omaatuntoa mistään. Olette hienosti jaksaneet ja hyvä kun olette pysyneet yhdessä.

 

Toivottavasti nyt saatte levätä. Huolehtikaa omasta jaksamisestanne ja menkää anmattiauttajalle, yhdessä ja erikseen. Nyt kun omalle hädälle ja väsymykselle on tilaa, se saattaa tulla voimakkaasti päälle.

Saako kysyä, millainen lapsi oli n 3-vuotiaana? Joko silloin oli aavistettavissa mitä on tulossa?

 

Kiitän uusista kommenteista ja yritän edelleen vastata parhaani mukaan. Pää on vähän kevyt, kun olen yöunien lisäksi nukkunut jostain syystä pitkin päivää...ennen siihen ei ollut mahdollisuutta, ehkäpä väsymys purkautuu näinkin?

Jo 3-vuotiaana lapsi oli tutkittavana, kyllä. Hän aloitti päivähoidon tätä aiemmin ja melko pian kelto totesi, että jos käytös ei ole muuttunut parissa kuukaudessa mihinkään, "ottakaa yhteys neuvolapsykologiin". Siitä sitten lähti ja vaikka kahdenkeskisissä tapaamisissa lapsi oli aina vieraskorea, vuosien kuluessa lääkäreidenkin oli pakko uskoa neuvolan kirjallisia selvityksiä arjesta jne. En olisi arvannut että sama lapsi on (oli jo silloin, mutta meni iän piikkiin) väkivaltainen hetken päästä tai että hän leikkii vielä kouluiässäkin rinnakkaisleikkiä. Jotenkin tilanteeseen ja kaiken vaikeuteen alkoi kuitenkin turtumaan ja usein huomasin vasta jälkikäteen, miten vaikeaksi arki oli osaltamme mennyt. Ihan kaikki piti suunnitella lapsen mukaan.

Huomenna menemme tapaamaan häntä sijoituspaikkaan. Lueskelin juuri postissa tulleita sossupapereita, todenmukaisesti ja neutraalisti ovat asiamme kirjanneet. Lisäksi sosiaalityöntekijämme soitti ja kyseli kuulumisia...puhelun lopulla sanoi hiljaa, ettei voi kuvitella millaista arkemme on ollut, kahden tavallisen lapsen äitinä. Hän on inhimillinen ja mukava, olemme onnekkaita että hänet saimme juttua hoitamaan.

 

Kiitän uusista kommenteista ja yritän edelleen vastata parhaani mukaan. Pää on vähän kevyt, kun olen yöunien lisäksi nukkunut jostain syystä pitkin päivää...ennen siihen ei ollut mahdollisuutta, ehkäpä väsymys purkautuu näinkin?

Jo 3-vuotiaana lapsi oli tutkittavana, kyllä. Hän aloitti päivähoidon tätä aiemmin ja melko pian kelto totesi, että jos käytös ei ole muuttunut parissa kuukaudessa mihinkään, "ottakaa yhteys neuvolapsykologiin". Siitä sitten lähti ja vaikka kahdenkeskisissä tapaamisissa lapsi oli aina vieraskorea, vuosien kuluessa lääkäreidenkin oli pakko uskoa neuvolan kirjallisia selvityksiä arjesta jne. En olisi arvannut että sama lapsi on (oli jo silloin, mutta meni iän piikkiin) väkivaltainen hetken päästä tai että hän leikkii vielä kouluiässäkin rinnakkaisleikkiä. Jotenkin tilanteeseen ja kaiken vaikeuteen alkoi kuitenkin turtumaan ja usein huomasin vasta jälkikäteen, miten vaikeaksi arki oli osaltamme mennyt. Ihan kaikki piti suunnitella lapsen mukaan.

Huomenna menemme tapaamaan häntä sijoituspaikkaan. Lueskelin juuri postissa tulleita sossupapereita, todenmukaisesti ja neutraalisti ovat asiamme kirjanneet. Lisäksi sosiaalityöntekijämme soitti ja kyseli kuulumisia...puhelun lopulla sanoi hiljaa, ettei voi kuvitella millaista arkemme on ollut, kahden tavallisen lapsen äitinä. Hän on inhimillinen ja mukava, olemme onnekkaita että hänet saimme juttua hoitamaan.

Sossut ovat mukavia ja empaattisia, se on totta. Tosi hyvä että poika pääsi sinne ja he näkevät ja kokevat itse saman mitä te olette lapsessanne havainneet kaikki nuo vuodet. Varmasti syyt ja apukeinot alkavat löytymään, mistä tuo käytös johtuu ja mikä siihen auttaa Nyt ota omaa aikaa ja lataa akkuja.