Minä olen poikki, rikki, rättiväsynyt. Ja niin on miehenikin. Koko perheemme. Meillä on erityislapsi, jota emme pysty auttamaan. Lapsi, joka on väkivaltainen, uhmaa auktoriteetteja, jolla on loputon uhmaikä. Hän imee kuiviin koko perheemme, vaatii jatkuvaa huomiota. Jossei sitä saa, hajottaa tai sotkee paikat. Tyypillistä käytöstä n. 3-vuotiaalle, eikös? Entäs, kun kyse on 7-vuotiaasta..?
Lääkäreitä, osastojaksoja, psykiatreja. Tuntuu, ettei elämäämme juuri muuta ole mahtunut viimeisten neljän vuoden aikana. Erityisopettajaa, erityishoitajaa, avustajaa, keltoa, reltoa: kukaan ei saa käytökseen muutosta, mistään ei löydy sitä "punaista lankaa", jota lapsi itse seuraisi tai jonka avulla ymmärtäisimme häntä. Kuri, rajat, rakkaus...millään ei ole merkitystä. Kuntoutus? Mitä se on? Me emme ole saaneet apua. Minä jäin pois työelämästä, kun lapsi ei pärjännyt normaaleja päiviä aikoinaan hoidossa ja jatkuvasti oli milloin mitäkin palaveria psykiatrien kanssa. Lapsella alkoi hoitosuhde psykiatriselle puolelle 5-vuotiaana, siellä on lähinnä pyritty ymmärtämään loputtomasti hänen tekemisiään ja syyllistetty meitä vanhempia jokaisesta asiasta jonka lapsi tekee tai jättää tekemättä. Jos lapselta löytyy itsekuria odottaa karkkipäivään, hän "rankaisee itseään". Jossei löydy, "hän kokee olonsa turvattomaksi". Meitä on arvosteltu, ruoskittu sanoin viikosta toiseen. Kerran räjähdin silkasta turhautumisesta ja kysyin huutaen että MITÄ meidän sitten pitäisi tehdä?? Psykiatri ei osannut vastata. Hänestä mikään tekemämme ratkaisu ei ollut hyvä, mutta hän ei osannut ehdottaa tilalle mitään muutakaan. "Ei tuo nyt oikein kuulosta hyvältä", oli hänen tyypillisin lauseensa.
Minä paloin ensin loppuun. Vaikka en käynyt enää töissä ja lapsi oli puolipäiväisenä hoidossa, tarvitsin arjesta selviytymiseen rauhoittavaa, unilääkettä ja mielialalääkettäkin. En meinannut omaa lastani jaksaa! Siitähän riemu repesi lähipiirissäni; minua syyllistettiin, anoppini haukkui minut pystyyn, osa kavereista lakkasi pitämästä yhteyttä. Aihe oli selvästi tabu ja vaikea käsitellä naisille- mutta niin se oli miehillekin. Oma mieheni erään saunaillan päätteeksi totesi parhaalle kaverilleen, että hän ei enää jaksa lastamme. Mitä teki kaverinsa? Läimäytti häntä poskelle: "ei noin saa sanoa omasta lapsestaan".
Elämä on ollut kamalaa suossa tarpomista, itkua, häpeää, väsymystä. Hyvät hetket? On niitäkin ollut, hyviä muistoja tulee heti mieleen. Mutta vähemmistössä ovat ja kaikkea värittää musta arki. Lapsen kyvyttömyys olla rauhassa, muiden jatkuva satuttaminen, se ettei hän kestä pettymyksiä, käy kiinni jopa tuntemattomiin ilmekään värähtämättä. "Mitä teidän X harrastaa?" Ei yhtään mitään, koska ei kykene olemaan muiden seurassa, seuraamaan sääntöjä tai sietämään sitä että aikuinen johtaa. "Joko hän ulkoilee yksin vähän?" Ei ulkoile, hän on täysin seurattava ja vahdittava. Häneen ei voi luottaa, hän unohtaa rajat ja säännöt, käy arvaamatta toisten ihmisten päälle. Saa raivokohtauksia joihin puhe ei tehoa, lyö 2-vuotiasta leikkijää pihalla ilman syytä. Yritämme keskustella tapahtuneesta, emme saa mitään tolkkua. Yritämme rangaista ja rajoittaa, mikään ei muutu. Lasta ei kiinnosta. Hän ei kuuntele.
Tiedättekö, mikä minua surettaa ehkä eniten? Se, miten lapsessani olisi potentiaalia olla vaikka seuraava Einstein, mutta hänen sairautensa estää edes normaalissa koulussa käymisen. Älyssä ei ole mitään vikaa, päinvastoin: hän oppi lukemaan 3-vuotiaana, puhuu ja ymmärtää vaikeampiakin käsitteitä sekä sanoja, osasi 4-vuotiaana selittää sujuvasti ihmiskunnan historian nykypäivään saakka. MUTTA: tämä sama "pikkunero" on väkivaltainen, ei hillitse itseään ollenkaan, tarvitsee aikuisen jatkuvan tuen kaikkeen mitä tekee (vessakäynneistä alkaen...on nyt vaipoissa, kun ei ole kiinnostunut menemään vessaan kesken kiinnostavan tekemisen) ja hänen mielialansa sahaavat vuoristorataa. Ystäviä hänellä ei ole, koska ei ole kiinnostunut heidän asioistaan eikä kykene aitoon, vuorovaikutukselliseen toimintaan tai keskusteluun. Leikkii 7-vuotiaana rinnakkaisleikkiä, omaehtoisuus leikeissä estää spontaanin mukaantulon muilta. Jos aikuinen yrittää varovaisestikin tulla mukaan, hän hylkää leikin ja siirtyy tekemään muuta, sanaakaan sanomatta.
Minä en jaksa. Mieheni ei jaksa. Meillä ei ole tukiverkostoa tai säännöllistä apua. Lasta tutkitaan ja tutkitaan, koska käytös ei kokonaan selity jo olemassaolevilla diagnooseilla. Lääkitys olisi tarpeen, mutta sitä ei saada, koska "lapsenne on vielä nuori ja lääkkeillä saattaa olla sivuvaikutuksia". Tämä on erittäin vaikea lause sulatettavaksi sen jälkeen, kun kädessä on verta vuotavat puremajäljet ja koulusta on soitettu, että luokkakaveria iskettiin veitsellä kun lapsi suuttui. Lapsi tulee kaikessa ensin, se on tehty selväksi: me vanhemmat olemme kuin arvottomia palvelijoita, jotka emme osaa tehdä mitään oikein ja kun Hänen Korkeutensa sitten suuttuu, vika on selvästikin meissä. On kaivettu vauva-aika, raskausaika, meidän vanhempien lapsuus läpi. Synnytyksessä oli ongelmia, lapsi ei lähtenyt syntymään, sektio tehtiin viime hetkellä. Tämä ei kiinnosta ketään, kerran neurologi sitä taisi kysyä. Minä en käyttänyt edes kahvia raskauden aikana. Silti kaikki paska kaadetaan meidän niskaamme, vaaditaan jatkuvasti lisää "harjoittelua" jne. jota on jo tehty vuosia, mutta siitä ei ole mitään mainittavaa hyötyä. Olisin voinut alkaa itkemään kun eskarissa opettaja pyysi minut sivuun ja kysyi, onko lapsen kanssa harjoiteltu kyläilyä ollenkaan, kun ei oikein suju touhut muiden lasten kanssa.
Tässä minä olen, auki ja verta vuotavana. Mieheni on sairaslomalla uupumuksen vuoksi. Ja lapsemme käyttäytyy, kuin hänessä itsessään ei olisi mitään vikaa, parhaillaan sotkee tuolla ulosteellaan ja kutsuu miestäni "idiootiksi" kun tämä yrittää saada lapsen pesulle.
Saa kivittää, ei tunnu enää missään.
