Vanhempani rikkovat perheeni!

["Joo"]

Kuten minäkin aloituksessa kerroin, en ihmettele miksi eivät hyväksy. Mutta silti, jos minä hyväksyn ja hän on ihminen jota rakastan niin miksi he eivät voi sitä hyväksyä?

Siksi koska he ehkä näkevät sinua paremmin tilanteen jossa olet, sinä olet liiaksi rakkauden sokaisema nähdäksesi tilannetta ulkopuolisen silmin.

Jos minun lapsenlapseni olisivat joutuneet lähtemään yönselkään pakoon kännipäissään riehuvaa kaveria ja jos tämä "äkkipikainen" kaveri rääpisi minulle päätään, hajottaisi tyttäreni omaisuutta etc. , en kyllä itsekään pitäisi kyseistä miestä minään vaikka se kuinka osaisi tyttärelleni jankuttaa näitä "rakastanrakastan" - lässytyksiä aina uudelleen.

Sanot että miehesi tempauksista on "neljä vuotta jo" ja hän on ollut "kunnolla jo kaksi vuotta"?

 

[hmph.]

Kyllä minäkin, ymmärrän, mutten jaksa enää! Koska meillä miehen kanssa on riitaa tästä asiasta melkeinpä jokapäivä. Ja miksi riitelisin asiasta jolle itse en voi mitään?
Minä en voi sille mitään että mieheni on äkkipikainen, mutta häntä en halua "vaihtaa"
Minä en voi sille mitään etteivät vanhempani siedä häntä.
Minä en voi sille mitään että joka päivä tulee entistä pahempi mieli kyseisestä asiasta.
Minä en voi sille mitään että rakastan "väärää" henkilöä.

Minä en jaksa enää, siksi koska itse en voi enää enempää asialle tehdä että se tulisi muuttumaan!

Mutta miten saisi muut ymmärtämään että en jaksa enää, enkä halua olla välissä.

 

["vieras"]

Mutta miten saisi muut ymmärtämään että en jaksa enää, enkä halua olla välissä.

Itsemurha ei ole ratkaisu.

 

[hmph.]

[QUOTE="vieras";22458433]Itsemurha ei ole ratkaisu.[/QUOTE]

No en minä nyt itseäni ollut tappamassa kuitenkaan..

 

["vieras"]

No en minä nyt itseäni ollut tappamassa kuitenkaan..

No tee sitten niin kuin tässä ketjussa on moneen kertaan jo sinulle sanottu ja lopeta tuo valittaminen.

 

[hmph.]

[QUOTE="jaa-a";22458420]Ymmärrätkö sä ap ollenkaan kuinka mielettömän huolissaan sun vanhemmat on sinusta? Ilmeisesti et. Mulla on kokolailla samanlainen historia ja nyt vanhempana voi sanoa että olisi pitänyt uskoa vanhempiani. He ovat kertoneet siitä valtavasta huolesta joka heillä oli minun takiani. Aikuinen lapsi lyö päätä seinää ja mitään ei voi tehdä. Mutta minä vaan jääräpäisesti pidin mielipuolisesta suhteesta kiinni, kun MINÄ olen aikuinen ja MINÄ päätän.

Noh, toistakymmentä vuotta siinä meni elämästä hukkaan ihan turhan takia. Jos oli8sin hetkenkään lotkauttanut korvaani vanhempieni puheille, olisin pelastunut paljonlta. Mutta ei niin ei.

Ethän sä ap mua tietysti usko, mutta ajattele itsesi äidiksesi ja lapsesi itseksesi. Miltäpä tuntuisi?[/QUOTE]

Juuri tätä hekin jaksaa hokea! Kaikki ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista.

Jos kuvittelisin, toimisin varmaan samalla lailla, en kiellä sitä. Mutta silti antaisin oman lapseni tehdä omat virheensä ja antaisin tilaa katsoa johtaako se johonkin ja hyväksyisin tilanteen. Huolissani olisin tottakai! Ja tiedän että vanhempani ovat minusta.

Oikeasti, tällä palstalla ei ilmeisesti ole ketään äkkipikaista? Kukaan täällä ei ole koskaan suutuspäissään rikkonut jotain? Ei elämä ole niin sanottua etteikö voisi muuttua, tai uskoa parempaan.

 

[niin?]

[QUOTE="Joo";22458423]Siksi koska he ehkä näkevät sinua paremmin tilanteen jossa olet, sinä olet liiaksi rakkauden sokaisema nähdäksesi tilannetta ulkopuolisen silmin.

Jos minun lapsenlapseni olisivat joutuneet lähtemään yönselkään pakoon kännipäissään riehuvaa kaveria ja jos tämä "äkkipikainen" kaveri rääpisi minulle päätään, hajottaisi tyttäreni omaisuutta etc. , en kyllä itsekään pitäisi kyseistä miestä minään vaikka se kuinka osaisi tyttärelleni jankuttaa näitä "rakastanrakastan" - lässytyksiä aina uudelleen.

Sanot että miehesi tempauksista on "neljä vuotta jo" ja hän on ollut "kunnolla jo kaksi vuotta"?[/QUOTE]

tota viiemstä lausetta minäkin mietin?

 

[hmph.]

[QUOTE="vieras";22458454]No tee sitten niin kuin tässä ketjussa on moneen kertaan jo sinulle sanottu ja lopeta tuo valittaminen.[/QUOTE]

Pakkoko on lukea? =)

 

[rollo]

Pakkoko on lukea? =)

Mikäs noin hymyilyttää. Luulin, että sulla on kriisi päällä.

 

[Keittiönoita]

Olen yrittänyt keskustella heidän kanssaa, mutta se on vaikeaa. Puhelimen kautta kun onnistuu niin helposti ymmärtämään toiset väärin, ja en mene enää heidän luokseen ollenkaan ennenkuin he hyväksyvät mieheni. Ja he eivät tule meille, joten keskustelut ovat olleen puhelimen välityksellä ja olen laittanut spostiakin heille. He sanovat että ymmärtävät minun tilanteeni ja uskovat ettei se helppoa varmastikaan ole, mutta siltikään eivät asialle tee mitään. Kuulemma tulevat vastaan jo siinä ihan tarpeeksi että edes samaan huoneeseen voi tulla mieheni kanssa (kuten juurikin meidän lasten juhlat) Joten se siitä sitten. Olen myös sanonut että en halua joutua tilanteeseen jossa pitäisi valita heidän väliltään, ja sitä mun kuulemma ei edes tarvitse ajatella. Mutta kohta on pakko, jos ei asiat muutu, aina he vaan puhuu että kyllä me sitten joskus kyllä me sitten joskus, mutta milloin on se joskus? 20vuoden päästä? Kun meidän lapset ovat jo eläneet koko lapsuudensa ilman äidin puolen sukua?

Mitä ilmeisimmin vanhemmillesi on vaikeaa antaa antaaksi miehesi käytös sinua kohtaan. Se voi viedä pitkänkin aikaa. Tai ehkä he eivät anna sitä anteeksi koskaan. Miksi sulle ei riitä se, että he pystyvät tulemaan lastenne synttäreille ja käyttäytymään siellä asiallisesti? Vanhemmistasi ja miehestäsi tuskin koskaan tulee läheisiä toisilleen, mutta tarvitseeko heistä tullakaan? Eikö pelkkä asiallinen käytös - molemin puolin - voisi riittää silloin, kun on tarvetta olla saman katon alla?

 

["vieras"]

Oikeasti, tällä palstalla ei ilmeisesti ole ketään äkkipikaista? Kukaan täällä ei ole koskaan suutuspäissään rikkonut jotain? Ei elämä ole niin sanottua etteikö voisi muuttua, tai uskoa parempaan.

Minä en ole ikinä suutuspäissäni rikkonut mitään. Eikä mun mies. Eikä mun isä. Eikä mun äiti. Minusta kuitenkin on normaalimpaa olla rikkomatta tavaroita vaikka kuinka suuttuisi kuin lyödä tietokone tai sohva palasiksi. Väkivalta/voimankäyttö on yleensä merkki voimattomuudesta, kun tunteidenkäsittely ja sanat loppuvat, tulee väkivalta.

 

[hmph.]

tota viiemstä lausetta minäkin mietin?

Niin sanoin. Mieheni teki nuo mitä kirjoitin yli 4vuotta sitten. En minä heti pystynyt sulattamaan ja antamaan anteeksi hänelle, joten me erosimme. Katsoimme hiljalleen asioita yhdessä ja mietimme sopivia ratkaisuja rauhassa. Emme olleet yhdessä yli vuoteen, vaan paikkailimme menneitä. Kävimme perheneuvolassa yhdessä, vaikka emme pariskunta ollutkaan, vaan kumpikin halusimme olla. Kunnes tiesimme meidän olevan valmiita "uuteen" suhteeseen oli aikaa kulunut jo reilusti. Joten voin sanoa että nyt viimeiset kaksi vuotta mieheni on osannut käyttäytyä. Osaamme kommunikoida paremmin ja kummallakin on tieto ja taito kuinka parisuhdetta pitää vaalia, sen opimme siellä perheneuvolassa. Ja heti jos tulee ongelmia puhumme ja jos emme osaa sitä kahdestaan purkaa, on sovittu että menemme vielä perheneuvolaan juttelemaan ja hakemaan neuvoja!

 

[hmph.]

Mitä ilmeisimmin vanhemmillesi on vaikeaa antaa antaaksi miehesi käytös sinua kohtaan. Se voi viedä pitkänkin aikaa. Tai ehkä he eivät anna sitä anteeksi koskaan. Miksi sulle ei riitä se, että he pystyvät tulemaan lastenne synttäreille ja käyttäytymään siellä asiallisesti? Vanhemmistasi ja miehestäsi tuskin koskaan tulee läheisiä toisilleen, mutta tarvitseeko heistä tullakaan? Eikö pelkkä asiallinen käytös - molemin puolin - voisi riittää silloin, kun on tarvetta olla saman katon alla?

Ei riitä, koska minä haluaisin myös mennä käymään omassa lapsuuden kodissani ja haluaisin lapsilleni kunnon mummon ja vaarin! Mutta minusta on niin julmaa lähteä yksin, koska miestäni ei ole kutsuttu, jos mietin asioita taas hänen kannaltaa, en tykkäisi yhtään itsekään että mieheni menisi vanhempiensa luokse jonne minua ei ole kutsuttu...

 

["Joo"]

Juuri tätä hekin jaksaa hokea! Kaikki ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista.

Jos kuvittelisin, toimisin varmaan samalla lailla, en kiellä sitä. Mutta silti antaisin oman lapseni tehdä omat virheensä ja antaisin tilaa katsoa johtaako se johonkin ja hyväksyisin tilanteen. Huolissani olisin tottakai! Ja tiedän että vanhempani ovat minusta.

Oikeasti, tällä palstalla ei ilmeisesti ole ketään äkkipikaista? Kukaan täällä ei ole koskaan suutuspäissään rikkonut jotain? Ei elämä ole niin sanottua etteikö voisi muuttua, tai uskoa parempaan.

Aikuisen voi antaa tehdä virheitä ja pilata elämänsä, mutta ei enää siinä vaiheessa kun kuvioissa on lapsia.

"Äkkipikaisuus" ei ole mikään selitys riehumiselle ja tavaroiden rikkomiselle. Tunteilleen ei mitään voi, teoilleen voi. Jos on tyyppiä jolla kiehahtaa helposti, etsii sitten joko itse tai asiantuntijan avustuksella keinoja purkaa se kuohahdus johonkin muuhun kun tavaroiden hajoittamiseen ja perheen hankeen ajamiseen. Jos taas on siinä määrin pihalla että näkee punaista eikä vain pysty olemaan hajoittamatta telkkaria kun leivällä oli vääränmerkkistä juustoa, niin kyse on jo mielenterveyden ongelmasta ja siihen kannattaa hakea apua.

Onko miehesi yrittänytkään etsiä apua tämän "äkkipikaisuutensa" hallintaan? Annas kun arvaan, ei. Hän vain on sellainen. Vain sinä ymmärrät. Sinun rakkautesi parantaa hänen äkkipikaisuutensa ja plaa...

 

[Keittiönoita]

Kyllä minäkin, ymmärrän, mutten jaksa enää! Koska meillä miehen kanssa on riitaa tästä asiasta melkeinpä jokapäivä. Ja miksi riitelisin asiasta jolle itse en voi mitään?

Niin, miksi? Miksi teidän pitää riidellä joka päivä asiasta, jolle ette voi mitään? Miehesi varmaan tietää ihan hyvin, mitä on tehnyt. Miksi vatvoa asiaa uudestaan ja uudestaan, kun ette voi tilannetta muuttaa?

 

[Keittiönoita]

Ei riitä, koska minä haluaisin myös mennä käymään omassa lapsuuden kodissani ja haluaisin lapsilleni kunnon mummon ja vaarin! Mutta minusta on niin julmaa lähteä yksin, koska miestäni ei ole kutsuttu, jos mietin asioita taas hänen kannaltaa, en tykkäisi yhtään itsekään että mieheni menisi vanhempiensa luokse jonne minua ei ole kutsuttu...

Onko miehesi samaa mieltä siitä, että sinä et voi lasten kanssa mennä, kun häntä ei ole kutsuttu?

 

["joo"]

Tutunkuuloista tarinaa, tunnetaankohan.

 

[ei omalla nimellä]

Meillä on melkolailla sama tilanne. Paitsi meillä on uusperhe (minun 4v lapsi ja ensimmäinen yhteinen tulossa). Minun mieheni ei ole väkivaltainen eikä äkkipikainen (minä sen sijaan olen), mutta erään riidan päätteeksi on kyllä tehnyt mm. perättömän ls-ilmoituksen minusta sekä soitellut vanhemmilleni ja ollut mukamas huolissaan mielenterveydestäni. Vanhempani eivät tosin hyväksyneet miestä ennen näitäkään tapahtumia, koska eivät voi hyväksyä että lapsen elämässä on kukaan muu mies kuin biologinen isä (joka ei ´halua olla missään tekemisissä), tai niin he asian ovat selittäneet. Ennemminkin taitaa olla kyse siitä, että ovat mustasukkaisia ainoasta lapsenlapsestaan, joka kuitenkin pitää miestä isänään vaikka tietää ettei tämä ole biologinen isä.

Minäkin jouduin luopumaan autostani kunaloin 3v sitten miehen kanssa seurustella, koska anhempani eivät halunneet että mies ajaa autolla missään tilanteessa (miehellä kyllä omakin auto...) samaten alkoivat omia lasta itselleen, mm. ilmoittivat että lapsi on nyt heillä koko viikonlopun, vaikka oli puhe vain yhdestä yöstä. Lapselle on myös koko nämä kolme vuotta jankutettu että hän saa milloin vaan muuttaa mummolaan asumaan ja sanottu ettei miestä saa sanoa isäksi vaikka lapsi kutsuukin häntä etunimellä.
Ehkä pahinta on se, että vanhempani ovat alkaneet kääntää veljiäni minua vastaan ja saaneet heidätkin uskomaan omiin juttuihinsa. Vanhempani eivät kertaakaan ole käyneet meillä kylässä, koska eivät halua tulla miehen omistamaan asuntoon, joten äiti laittaa nuorimman veljeni tekemään "tarkastuskäyntejä" meille...

Tottakai tämä vaikuttaa myös miehen ja minun väleihin. Vaikka mies tietääki tehneensä aikoinaan väärin ja aiheuttaneensa mielipahaa monelle, on silti aivan kohtuutonta että vanhempani eivät voi unohtaa ja antaa anteeksi. Emme juurikaan käy vanhemmillani kylässä, koska he kohtelevat miestä kuin ilmaa. Ja se että minäkään en halua lastani sinne viedä, on tietenkin vanhempieni mielestä miehen vika.

Minä ainakin olen tehnyt tietoisen valinnan ottaa etäisyyttä vanhempiini, koska tilanteesta kärsivät kaikki, varsinkin lapsi, jonka ilmeisesti pitäisi "valita puolensa".

 

["Joo"]

Ei riitä, koska minä haluaisin myös mennä käymään omassa lapsuuden kodissani ja haluaisin lapsilleni kunnon mummon ja vaarin! Mutta minusta on niin julmaa lähteä yksin, koska miestäni ei ole kutsuttu, jos mietin asioita taas hänen kannaltaa, en tykkäisi yhtään itsekään että mieheni menisi vanhempiensa luokse jonne minua ei ole kutsuttu...

et ehkä tykkäisi itsekään, mutta kenen vikana pitäisit tilannetta jos olisit ensin itse pistänyt tavaroita päreiksi, ajanut miehes ja lapses kauhuissaan pakoon yönselkään ja haukkunut appivanhemmat päin naamaa? Senkö jälkeen vielä kokisit että on epäreilua ettei sua kutsuta kylään?

Niin makaa kuin petaa.

 

[ei omalla nimellä]

Ai niin, lisäyksenä vielä, että vanhempani käyttivät fyysistä väkivaltaa kun olin pieni. Se pitäisi antaa heille anteeksi.

 

[Minusta]

Kyllä minäkin, ymmärrän, mutten jaksa enää! Koska meillä miehen kanssa on riitaa tästä asiasta melkeinpä jokapäivä. Ja miksi riitelisin asiasta jolle itse en voi mitään?
Minä en voi sille mitään että mieheni on äkkipikainen, mutta häntä en halua "vaihtaa"
Minä en voi sille mitään etteivät vanhempani siedä häntä.
Minä en voi sille mitään että joka päivä tulee entistä pahempi mieli kyseisestä asiasta.
Minä en voi sille mitään että rakastan "väärää" henkilöä.

Minä en jaksa enää, siksi koska itse en voi enää enempää asialle tehdä että se tulisi muuttumaan!

Eli toisin sanoen sun mies päivittäin haastaa sun kanssa riitaa asiasta jolle et voi mitään? Ja riidan syy on se että miehes on itte omalla toiminnallaan suuttuttanu appivanhempansa ja nyt sun pitäis jotenkin taianomaisesti korjata asia jotta hän pääsis kylään niin kun ei mitään?

Mun mielestä se on sun miehes joka käyttäytyy omituisesti, ei sun vanhempas.

 

[PinkLily]

No meillä oli joskus samatilanne, johtuen siitä että miehestä puhuttiin kylillä että olis nuorena käyttäny aineita. No, se oli tosiaankin juoru, mutta minkäs teet jos äiti uskoi vain sen juorun. Kolmeen vuoteen en pitänyt juuri mitään yhteyttä ja sit alko asiat muuttumaan ja nyt meidät on kutsuttu (perheenä) äidilleni joulua viettämään

 

["minä"]

Eli toisin sanoen sun mies päivittäin haastaa sun kanssa riitaa asiasta jolle et voi mitään? Ja riidan syy on se että miehes on itte omalla toiminnallaan suuttuttanu appivanhempansa ja nyt sun pitäis jotenkin taianomaisesti korjata asia jotta hän pääsis kylään niin kun ei mitään?

Mun mielestä se on sun miehes joka käyttäytyy omituisesti, ei sun vanhempas.

Juuri tätä samaa yritin äsken kirjoittaa, mutta kone tilttasi. Miksi miehesi kiusaa sinua, riitelemällä sinun kanssasi asiasta, joka on oikestaan miehesi ja vanhempiesi välinen asia. Hehän siinä eivät tule keskenään toimeen, sinähän tulet toimeen molempien kanssa.

 

[hmph.]

Onko miehesi samaa mieltä siitä, että sinä et voi lasten kanssa mennä, kun häntä ei ole kutsuttu?

Ei, hän haluaisi että menisimme. Ja on lapset olleen mummolassa ilman meitäkin joitan päiviä. Viimeksi kesällä.

 

[hmph.]

Eli toisin sanoen sun mies päivittäin haastaa sun kanssa riitaa asiasta jolle et voi mitään? Ja riidan syy on se että miehes on itte omalla toiminnallaan suuttuttanu appivanhempansa ja nyt sun pitäis jotenkin taianomaisesti korjata asia jotta hän pääsis kylään niin kun ei mitään?

Mun mielestä se on sun miehes joka käyttäytyy omituisesti, ei sun vanhempas.

Ja ei riidat ole miehestäni lähtöisin vain minusta. Koska minua stressaa tilanne ja taas on ajankohtainen sen vuoksi kun olisi joulukin tulossa ja minut on lasten kanssa kutsuttu mutta ei miestäni.

Kenelle muullekaan purkaisin ajatuksiani kuin miehelleni ja silloin siitä syntyy riitaa :/