N
Näkymätön
Vieras
Juhlimme tänään mieheni syntymäpäiviä. Ihan pienimuotoisesti vain, paikalla olivat mieheni vanhemmat ja omat vanhempani. Meillä on puolivuotias poika, jota mieheni vanhemmat lievästi sanottuna jumaloivat. Käymme anoppilassa vähintään kerran viikossa ja poikamme on ollut heidän luonaan muutaman kerran hoidossa esim. kauppareissun ajan. Omilla vanhemmillani käymme lähes yhtä usein.
Tänään alkoi kuitenkin oittaa aivoon se, että mieheni vanhemmat eivät kykene mihinkään normaaliin kanssakäymiseen, jos lapsi on hereillä. Tänäänkin he vyöryivät ovesta sisään ja kaappasivat välittömästi pojan itselleen. Eihän siinä mitään, he ovat loistavia isovanhempia pojalleni, mutta kun silloin kaikki muu unohtuu. He eivät pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin poikaamme. Minua ja miestäni ei nykyään aina edes tervehditä kun menemme käymään, ainoastaan pojalle lirkutellaan. Mieheni ei saanut tänään edes onnitteluja. Koska lapsi oli hereillä koko vierailun ajan, appivanhempani eivät keskustelleet kolmea lausetta enempää omien vanhempieni kanssa, tai kiinnittäneet muutenkaan meihin muihin mitään huomiota.
Ymmärrän, että he ovat innoissaan, mutta meneekö tämä koskaan ohi? Asia ei harmita minua niin paljoa eikä kyseessä ole varsinaisesti sellainen ongelma, että haluaisin siitä heille jutella. Mietin kuitenkin, koittaako joskus vielä aika, jolloin myös meitä vanhempia tervehditään ja meiltä kysytään jotain muutakin kuin lapseen liittyviä asioita? Auttaako, jos lapsemme saa joskus pikkusisaruksia? Vai paheneeko tämä aina vain?
Ongelma ei siis ole suuren suuri, mutta tänään se alkoi ärsyttää. Omat vanhempani ovat myös onnellisia lapsenlapsestaan, mutta he kykenevät silti normaaliin kahvipöytäkeskusteluun ja suhtautuvat lapseen lapsena, ei maailman seitsemäntenä ihmeenä.
Tänään alkoi kuitenkin oittaa aivoon se, että mieheni vanhemmat eivät kykene mihinkään normaaliin kanssakäymiseen, jos lapsi on hereillä. Tänäänkin he vyöryivät ovesta sisään ja kaappasivat välittömästi pojan itselleen. Eihän siinä mitään, he ovat loistavia isovanhempia pojalleni, mutta kun silloin kaikki muu unohtuu. He eivät pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin poikaamme. Minua ja miestäni ei nykyään aina edes tervehditä kun menemme käymään, ainoastaan pojalle lirkutellaan. Mieheni ei saanut tänään edes onnitteluja. Koska lapsi oli hereillä koko vierailun ajan, appivanhempani eivät keskustelleet kolmea lausetta enempää omien vanhempieni kanssa, tai kiinnittäneet muutenkaan meihin muihin mitään huomiota.
Ymmärrän, että he ovat innoissaan, mutta meneekö tämä koskaan ohi? Asia ei harmita minua niin paljoa eikä kyseessä ole varsinaisesti sellainen ongelma, että haluaisin siitä heille jutella. Mietin kuitenkin, koittaako joskus vielä aika, jolloin myös meitä vanhempia tervehditään ja meiltä kysytään jotain muutakin kuin lapseen liittyviä asioita? Auttaako, jos lapsemme saa joskus pikkusisaruksia? Vai paheneeko tämä aina vain?
Ongelma ei siis ole suuren suuri, mutta tänään se alkoi ärsyttää. Omat vanhempani ovat myös onnellisia lapsenlapsestaan, mutta he kykenevät silti normaaliin kahvipöytäkeskusteluun ja suhtautuvat lapseen lapsena, ei maailman seitsemäntenä ihmeenä.
