Voi vitsi, en jaksa lakata ihailemasta tuota pikkumiestä, hän on täydellinen :heart: Ollaan oltu kotona jo reilusti yli vuorokausi ja yhden kerran on itketty ehkä noin minuutin verran ku vaihdettiin vaippa ekaa kertaa kotosalla. Kuinka joku voi olla noin tyytyväinen?
Mä olen herkkäuninen joten ei mulle kyllä paljoa tarvikaan ääntäänsä korotella että saa maitobaarin auki, herään pieneenkin tuhinaan ja sellainen olen ollut aina. Onneksi sitten nukahdankin helposti heti ku tilaisuus tulee.
Noista kivunlievityksistä: Onneksi en laatinut mitään ihmeempää synnytysuunnitelmaa, koska se olisi ilmeisesti joutanut kankkulan kaivoon. Olin ajatellut ammetta ja kaikkea ei-lääketieteellistä ainakin ensiavuksi, ja sitten tilanteen mukaan lääkkeelliset keinot käyttöön. Mutta koska tämä vapeli päätti lähteä liikkeelle lapsivesien menolla, oli amme heti poissuljettu vaihtoehto. Ja tämä lapsiveden meno taas aiheuttaa sen, että supparit käy älyttömän kipeää samantien. Myöskään ilokaasua kätilö ei halunnut minulle antaa, koska olin aika ajoin huonovointinen (kertaakaan en kyllä oksentanut). Kaurapussi kyllä auttoi ja miehen selkähieronta aina supistusten tullessa, mutta kun avautumisvaihe muuttui niin nopeasti niin tehokkaaksi ja supistuksia tuli jopa alle 2 minuutin välein, en jaksanut enää olla ilman epiduraalia. Näin jälkikäteen ajateltuna, jos en olisi ottanut epiduraalia vaan olisin kestänyt ne avautumisvaiheen supistukset ilman sitä, niin musta ei olis varmaan ollu ponnistusvaiheessa yhtään mihinkään. Nyt sain levättyä ja kerättyä voimia siihen ponnistamiseen. Mun mielestä avautumisvaiheen supistukset sattui enemmän kuin ponnistusvaihe. Ponnistaessa sitä on jossain niin kaukana poissa, ettei ehdi ajatella sitä kuinka paljon sattuu. Keskittyy vaan siihen että saa vedettyä keuhkot täyteen ilmaa ja ponnistettua. Ja toisaalta siinä on niin selkeä tekemisen meininki, luonto todellakin kertoo että nyt olis korkea aika ponnistaa.
Loppujen lopuksi sitä synnytystä on niin vaikea kuvitella etukäteen, varsinkin kun jokainen synnytys on erilainen, että suosittelen vaan kaikkia menemään avoimin mielin paikalle. Ei kannata olla liian ehdoton, ettei sitten koe pettyneensä itseensä jos valitseekin toisen tavan edetä sitten kun se h-hetki on käsillä.
Mulla oli sellainen mielikuva, että synnyttäessä sitä on vähitäänkin vittumainen kaikkia paikallaolijoita kohtaan, muuta ei se ainakaan multa luonnistunut. Olin ihan oma itseni. Välillä meni itseluottamus mutta luottamus muihin säilyi silti. Sekin oli yllätys, että suurimman osan ajasta olin kahdestaan miehen kanssa, kätilö kävi pikaisesti kääntymässä ainoastaan, jos soitin kelloa. Eli kyllä se tukihenkilö on tärkeä, vaikkei sattuisikaan niin on se silti kiva että joku pitää kädestä ja juttelee.