Täällä kanssa yksi täysin toivoton. Meillä ei siis ole lapsia vielä olleskaan. Joskus varovasti koittanut miehelle vihjata niin hän sanoo että "ehkä 10 vuoden päästä" 
Minä olen aina ollut sitä mieltä että haluan lapset nuorena, parikymppiä ikämittariin rapsahdettua olen ollut sitä mieltä että lapsi saisi tulla jos olis tullakseen. Alkaa olla turhauttavaa vuosi vuoden perään kun toinen ei osoita mitään innostusta ja puhuu vaan että sitten joskus. Sitä joskus-aikaa odotellessa. Olen kovin iloinen kavereiden ja tuttujen syntyvistä/syntyneistä lapsista, mutta nyt kun miehen sisko odottaa vauvaa, asia lähinnä ahdistaa. Samalla olen iloinen heidän puolestaan tottakai, mutta tuntuu että voinko mennä edes vauvaa aikanaan katsomaan ilman että itku tulee ja tuntematta ahdistusta :'( Yhtään en haluaisi kuunnella mitään vauvaan liittyvää, nousee niin suuri möykky sisälle. Vaikea kuvailla omaa surua kun asia ahdistaa aina enemmän ja enemmän kun aikaa kuluu. Mies touhuaa ihanasti muiden lasten kanssa mutta omaa vaan ei vielä halua. Joskus mietin haluaako koskaan. Lapset on sellainen asia joita haluan, enkä siitä ole valmis tekemään kompromissia. Odottaa vielä jotenkin jaksaisin, jos tietäisin varmasti että se aika tulee. Kun aina saa vaan ympäripyöreitä vastauksia niin välillä mietin muuttuuko tämä ikinä miksikään muuten kuin miestä vaihtamalla Ollaan molemmat 24v., yhdessä oltu teini-ikäisistä, jotenkin sitä jo nyt ajattelee ettei aikaakaan ihan loputtomasti ole. Naimisissa ei olla, ei myöskään kihloissa, yhdessä asutaan, vuokralla. Mies on kaiken suhteen melkoinen jahkailija joka kyllä ajoittain syö minulta voimia ja saa hermotkin koetukselle. Itse kun en aina jaksa miettiä asioita niin "järkevästi" ja varman päälle, vaan elän mieluummin hetkessä ja ajattelen että kaikesta kyllä aina jotenkin päin selviää. Olemme molemmat työelämässä ja omasta asunnostakin haaveilen, mutta mies pohtii sitäkin niin lopullisena ratkaisuna että luulee ettei siitä sitten joskus pääsisi eroon ollenkaan jos joutuisimme muuttamaan. Ylipäänsä tuntuu että kaikki tulevaisuutta koskevat asiat ovat tavattoman vaikeita. Karvainen kakara meillä on, joka sekin oli pitkän taivuttelun tulos, taisi siinä vaihtoehdotkin olla miehellä aika vähissä, joten lopulta suostui :kieh: Onneksi koira on miehelle yhtä rakas kuin itsellenikin. Tuntuu että hän lähinnä haraa aina vastaan mutta kun asiat saadaan etenemään ja valmiiksi hän on kuitenkin tyytyväinen ja onnellinen Teen kai asiasta itselleni näillä mietteillä melkoisen stressin. Tälläistä kuitenkin. Lohduttavaa lukea muiden ajatuksia
Minä olen aina ollut sitä mieltä että haluan lapset nuorena, parikymppiä ikämittariin rapsahdettua olen ollut sitä mieltä että lapsi saisi tulla jos olis tullakseen. Alkaa olla turhauttavaa vuosi vuoden perään kun toinen ei osoita mitään innostusta ja puhuu vaan että sitten joskus. Sitä joskus-aikaa odotellessa. Olen kovin iloinen kavereiden ja tuttujen syntyvistä/syntyneistä lapsista, mutta nyt kun miehen sisko odottaa vauvaa, asia lähinnä ahdistaa. Samalla olen iloinen heidän puolestaan tottakai, mutta tuntuu että voinko mennä edes vauvaa aikanaan katsomaan ilman että itku tulee ja tuntematta ahdistusta :'( Yhtään en haluaisi kuunnella mitään vauvaan liittyvää, nousee niin suuri möykky sisälle. Vaikea kuvailla omaa surua kun asia ahdistaa aina enemmän ja enemmän kun aikaa kuluu. Mies touhuaa ihanasti muiden lasten kanssa mutta omaa vaan ei vielä halua. Joskus mietin haluaako koskaan. Lapset on sellainen asia joita haluan, enkä siitä ole valmis tekemään kompromissia. Odottaa vielä jotenkin jaksaisin, jos tietäisin varmasti että se aika tulee. Kun aina saa vaan ympäripyöreitä vastauksia niin välillä mietin muuttuuko tämä ikinä miksikään muuten kuin miestä vaihtamalla Ollaan molemmat 24v., yhdessä oltu teini-ikäisistä, jotenkin sitä jo nyt ajattelee ettei aikaakaan ihan loputtomasti ole. Naimisissa ei olla, ei myöskään kihloissa, yhdessä asutaan, vuokralla. Mies on kaiken suhteen melkoinen jahkailija joka kyllä ajoittain syö minulta voimia ja saa hermotkin koetukselle. Itse kun en aina jaksa miettiä asioita niin "järkevästi" ja varman päälle, vaan elän mieluummin hetkessä ja ajattelen että kaikesta kyllä aina jotenkin päin selviää. Olemme molemmat työelämässä ja omasta asunnostakin haaveilen, mutta mies pohtii sitäkin niin lopullisena ratkaisuna että luulee ettei siitä sitten joskus pääsisi eroon ollenkaan jos joutuisimme muuttamaan. Ylipäänsä tuntuu että kaikki tulevaisuutta koskevat asiat ovat tavattoman vaikeita. Karvainen kakara meillä on, joka sekin oli pitkän taivuttelun tulos, taisi siinä vaihtoehdotkin olla miehellä aika vähissä, joten lopulta suostui :kieh: Onneksi koira on miehelle yhtä rakas kuin itsellenikin. Tuntuu että hän lähinnä haraa aina vastaan mutta kun asiat saadaan etenemään ja valmiiksi hän on kuitenkin tyytyväinen ja onnellinen Teen kai asiasta itselleni näillä mietteillä melkoisen stressin. Tälläistä kuitenkin. Lohduttavaa lukea muiden ajatuksia