Tämä on kouluaineeni, jonka kirjoitin kasiluokalla, 14-vuotiaana. Tällä kertaa kirjoituskieltä
Tämä on sitten hiomaton, joten älkää ihmetelkö virheitä, olin kuitenkin 4 vuotta nuorempi sillon.
Kun kuolema tulee lähelle
Aamuauringon ensi säteet paistoivat sairaalan ikkunasta sisään. Antti heräsi Elisabetin vuoteen ääreltä. Hän oli nukkunut siinä koko yön. Hän katsoi kelloa. Se näytti kahdeksaa. Elisabet nukkui sikeästi. Antti silitteli hänen kullankeltaisia hiuksiaan. -Miksi juuri Elisabet? hän ajatteli puoliääneen. Elisabet oli lempein ja hyväsydämisin ihminen, jonka hän tunsi. Hän olisi mielummin itse ollut Elisabetin sijassa.
Kaikki alkoi noin vuosi sitten, kun 17-vuotiaat nuoret rakastuivat toisiinsa. Pian he jo alkoivatkin seurustella ja ei mennyt kuin pari kuukautta, kun Elisabet huomasi olevansa raskaana. He eivät todellakaan olleet suunnitelleet hankkivansa lasta vielä vuosiin. He halusivat kuitenkin pitää lapsen ja alkoivat uskoa tulevaisuuteen. Mutta Elisabetin ollessa vasta kolmannella kuulla, hän sairastui. Aluksi he luulivat Elisabetin lukemattomien päänsärky -ja huimauskohtausten johtuvan raskaudesta, mutta pian selvisi, että hänellä on vaikeanlaatuinen aivokasvain. Kasvain oli levinnyt jo niin laajalle, ettei sitä voitu enää leikata. He jatkoivat kuitenkin elämäänsä eteenpäin, vaikka tulevaisuus pelotti.
Heidän tyttärensä syntymän jälkeen Elisabet alkoi voida jo niin huonosti, että hänen piti jäädä sairaalaan. Antti ja kaikki Elisabetin omaiset olivat jo hyväksyneet sen, ettei mitään ollut enää tehtävissä. He tiesivät, että Elisabet voisi menehtyä milloin tahansa ja halusivat olla silloin hänen tukenaan.
Ovi aukesi. Antti kohotti katsettaan. Elisabetin perhe astui sisään. Elisabetin pikkusisar, 5-vuotias Elisa asteli vuoteen viereen. Hän laski Elisabetin sängyn vieressä olevalle pöydälle itse tekemänsä hyvästelykortin. Kortissa oli kuva, jossa Elisabet oli enkeli, jonka Jumala otti vastaan taivaaseen. Elisa kumartui halaamaan sisartaan ja itki lohduttomasti. Antti ei pystynyt katsomaan sellaista surua, vaan lähti katsomaan hänen ja Elisabetin kuukauden ikäistä vauvaa, josta sairaalan henkilökunta piti huolta.
Vauva nukkui. Antti otti hänet syliinsä ja silitteli hänen pienenpieniä enkelikiharoitaan. Tyttö oli aivan Elisabetin näköinen. Samanlaiset mutruhuulet, kultaiset kiharat ja siniset silmät kuin Elisabetilla. Kyyneleet kohosivat Antin silmiin. -Voi lapsirukkaa, hän sanoi ja laittoi vauvan takaisin sänkyyn.
Kun hän tuli takaisin huoneeseen, Elisabet avasi silmänsä. Väsymys paistoi hänen kasvoistaan. Antti istuutui hänen vuoteensa viereen. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. -Pidä hyvää huolta tyttärestämme, Elisabet sanoi heikosti. -Ei, et saa kuolla! Antti parkaisi. -Tarvitsen sinua. -Sinun on jatkettava elämääsi eteenpäin, Elisabet sanoi. -Ilman minua. -Rakastan sinua, Antti nyyhkäisi. -Olen pahoillani, että olen niin harvoin kyennyt sen sinulle sanomaan, hän jatkoi. -Minäkin rakastan sinua, Elisabet sanoi. -Nyt ja ikuisesti. -Ei! Antti huusi ja rojahti Elisabetin viereen ja itki lohduttomasti.
Nykyään Antti voi jo paremmin, vaikka kaipuu on yhä suuri. Heidän tyttärestään on kasvamassa äitinsä veroinen kaunotar. Antti nimesi tytön Elisabetiksi. Hän rakasti tytärtään valtavasti ja ajatteli lapsen olevan Elisabetin lahja hänelle. Antti ja muutama hänen koulukaverinsa ovat perustaneet Elisabetin kunniaksi muistorahaston. Joka vuosi yksi oppilas saa stipendin haluamaansa yliopistoon. Oppilaan täytyi olla sellainen, joka on voittanut jonkin vaikean sairauden. Antti halasi pikku Elisabetia. Hän tiesi, ettei unohtaisi Elisabetia koskaan eikä hänen tarvitsekaan unohtaa, mutta hän tiesi silti pystyvänsä jatkamaan elämää eteenpäin. Elisabetien takia.