Tähän ketjuun voi laittaa tekstinpätkiä kirjoituksistaan :)

Auringonkukat hehkuivat keltaisina, kun auringon säteet osuivat niihin. Hento tuuli hipaisi kasvoja jotka vaelsivat niityllä. Valkoinen leninki heilui tuulessa ja oli kuin myrsky lähentyisi. Perhoset ja pikkuhyönteiset etsivät suojaa. Pilvet liikkuivat nopeammin kuin yleensä. Harmaa hahmo sulki silmänsä ja antoi tuulen puhaltaa kasvoihin sellaisella voimalla, että hengitys oli lamaantua. Tästä selvittäisiin mutta tiedossa oli tuhoa ja kauhua. Auringonkukat huojuivat kuin juopot merellä. Sitten kaikki pysähtyi hetkeksi.
Aalto, suurempi kuin vuori alkoi vyöryä kohti peltoa ja kaupunkeja jotka ympäröivät sitä. Sen pauhu peitti alleen kauhun kiljahdukset ja huudon. Eläimet olivat nopeita ja juoksivat rinteisiin. Suurin osa elämästä peittyi veden alle ja oli selvää, että suuri suru kohtasi kaikkia. Harmaa riepu kulkeutui veden mukana aallokossa. Se lainehti omistajalleen, joka suljetuin silmin odotti, että aika parantaisi haavat.
Syvänsiniset silmät katsoivat kaukaisuuteen ja rukoilivat että tästä selvittäisiin. Aalto oli pyyhkinyt menneisyyden mukanaan ja nyt jonkun oli rakennettava tulevaisuus.
Kestäisi kauan ennen kuin muurit kohoaisivat ja niityt kukkisivat taas. Mutta mikään ei ole mahdotonta, sen käsittivät myös kulkijat jotka seisoivat tuhon keskellä ja silmät kiinni huusivat ,ettei mikään myrsky heitä kaada.
Ensimmäinen auringonkukka laitettiin alulle erään hyvin pienen johdosta. Pieni lapsi hymyili maassa ja sanoi kukka. Hän löysi siemenen, joka oli niin pieni että sen olisi voinut nielaista huomaamatta, mutta lapsi heitti sen multaan ja siitä kehkeytyi tuleva uuden kauden toivo. Paljon laitettaisiin tämän kukan varaan.
Oli kostea aamu kylässä. Kastehelmi kiilsi heinän korrella. Usva peitti lähes kaiken, jonka kiinni sai. Viileä henkäys kävi yli maan ja kaikki huokaisivat syvään. Oli uusi aika alkamassa. Joku lähestyi kylää, jossa kaikki tulisi käymään niin nopeasti.
Pieni poika rakastui tyttöön ja lähti tämän perään. Hän huusi tytön nimeä, mutta ei tavoittanut tätä. Hän eläisi loppuelämänsä etsimällä tyttöä joka katosi kuin lehti maahan.
Pieni puhallus ja kaikki katoaa. Sellaista elämä on. Mutta jos tarpeeksi yrittää, niin puhallus tuo kaiken hyvän takaisin, pitää vaan koittaa tarpeeksi lujaa.
Elämä alkaa niin kivuliaasti, mutta loppuu kuin silmänräpäyksessä. Ilman tuskaa. Höyhenen lailla putoaa maahan ja pysähtyy. Ei ole muuta tietä.

 

Markus


Oli Perjantai-ilta ja mä olin taas tavanomaisella ryyppyreissullani Helsingin Kaivopuistossa. Paikalla oli kymmeniä nuoria, kuten aina viikonloppuisin. Olin ison kaveriporukan keskellä, mutta ajatukseni olivat jossain ihan muualla. Tunsin oloni yksinäiseksi suuresta ihmisvilinästä huolimatta. Otin huikan kaljapullostani ja katsoin ympärilleni. Muutama nuori oli sammunut jonnekin puskan taakse, pari jätkää tappeli nurmikolla ja koko puisto oli täynnä horjuvia ja räkättäviä nuoria. -No Make, onko sulla joku muija kierroksissa? kysyi Jartsa eli Jari, mun hyvä frendi. -No ainahan niitä riittää yksi joka viikonlopulle, mä virnistin. -Se on oikea asenne! se huudahti ja taputti mua olalle. Oikeasti en ollut tapaillut ketään pitkään aikaan.

Hetken päästä Jartsa ja Rippe, eli Risto lähtivät iskemään joitain tyttöjä. Joka viikonloppu sama kuvio: ensin dokaillaan, sitten pokaillaan ja lopuksi oksennetaan sisuskalut ulos. Mua alkoi heikottaa ja istahdin lähellä olevalle penkille. Päätä alkoi jo jomottaa ja huutavien nuorten melu kaikua korvissa. Miksi mun pitää juoda itseni känniin joka ikinen viikonloppu, vaikka siitä seuraa aina ongelmia ja paha krapula? Sitä en tiedä itsekään. Tekisi mieli vaan olla koko ajan kännissä tai vaikka nukkua niin ei tarvitsisi kestää tätä typerää elämää. Mahassa alkoi myllertää. Nousin ylös ja oksensin kolme kertaa penkin taakse. Sitten istahdin taas penkille ja taisin nukahtaa hetkeksi. Jonkin ajan kuluttua aloin jo pikkuisen selviämään ja alkoi tulla kylmä. Nousin ylös ja lähdin kävelemään kotiin päin. Kotimatkaani säesti räksyttävä lintuparvi.

Kotona oksensin ensitöikseni eteisen matolle. -Ai herra suvaitsi vihdoin tulla kotiin? mutsi tuli heti valittamaan. -Make, mä olen huolissani susta, se sanoi ja näytti siltä, että aloittaisi pian kunnon saarnan. Mä en tässä kunnossa todellakaan jaksanut kuunnella sen jäkätystä. -Olisit huolissasi faijasta, mä sanoin ja katsoin isääni, joka makasi taas sammuneena sohvalla. -Äläkä yritä edes esittää, että välittäisit! mä huusin vielä enkä välittänyt mutsin moittivasta katseesta. Sitten ryntäsin huoneeseeni ja paiskasin oven perässäni.

Rojahdin sängylleni ja mietin paskaa elämääni. Meidän perheen elämä romahti, kun mun pikkubroidi Lauri kuoli syöpään kaksi vuotta sitten. Mä olin silloin 14 vuotta ja Lauri 11. Otin käteeni kehystetyn valokuvan Laurista. Kuva oli otettu vain muutama kuukausi ennen rakkaan veljeni kuolemaa. Kuvassa Lauri hymyili iloisesti. Sillä oli vaaleat kiharat hiukset, siniset silmät ja se näytti ihan kiiltokuvapojalta. Lauri oli aina se meidän perheen kiltti lapsi: kohtelias ja suloinen, joka auttoi aina muita. Joka äidin unelmapoika. Kouluakin Lauri jaksoi käydä hyvin arvosanoin vielä pitkään sairauden puhkeamisesta. Mä olen sitten taas se suvun musta lammas: laiska, kapinallinen ja huono koulussa. Nyt mua hävettää ajatella, miten kusipää olin Laurille, kun se vielä eli. Tappelin sen kanssa joka asiasta ja ajoin sen aina ulos huoneestani. Lauri oli aina meistä se fiksumpi ja antoi tappeluissakin ensimmäisenä periksi. Äiti aina sanoi, että Lauri oli kuin enkeli, liian hyvä tähän maailmaan. Mä olen varma, että mutsi olisi toivonut, että mä olisin kuollut Laurin sijasta.

Laurin kuoltua mutsi ja faija olivat ihan sekaisin surusta. Siitä asti meidän elämä on ollut yhtä helvettiä. Mun isä Pentti on entinen alkoholisti, mutta se oli pitkään kuivilla jo ennen mun ja Laurin syntymää. Laurin kuolema sai sen kuitenkin taas tarttumaan pulloon. Nyt se on työtön ja vetää viinaa vähintään joka toinen päivä. Mun äiti Ritva on ammatiltaan juristi. Laurin kuoleman jälkeen se on tehnyt töitä yötä päivää joko kotona tai toimistolla. Ja silloin, kun se ei ollut töissä, se suri Lauria ja popsi masennuslääkkeitä. Otin Laurin kuvan käteeni ja katsoin sitä surullisena. Se oli ainoa ihminen, joka koskaan on ymmärtänyt mua ja nyt se on poissa. Meidän perheen koossa pitävä ilopilleri. Käperryin peiton alle kuva kainalossani. Pieni vesipisara putosi poskelleni ja se muistutti erehdyttävästi kyyneltä.

Onko tähän tullut jatkoa?

 

Auringonkukat hehkuivat keltaisina, kun auringon säteet osuivat niihin. Hento tuuli hipaisi kasvoja jotka vaelsivat niityllä. Valkoinen leninki heilui tuulessa ja oli kuin myrsky lähentyisi. Perhoset ja pikkuhyönteiset etsivät suojaa. Pilvet liikkuivat nopeammin kuin yleensä. Harmaa hahmo sulki silmänsä ja antoi tuulen puhaltaa kasvoihin sellaisella voimalla, että hengitys oli lamaantua. Tästä selvittäisiin mutta tiedossa oli tuhoa ja kauhua. Auringonkukat huojuivat kuin juopot merellä. Sitten kaikki pysähtyi hetkeksi.
Aalto, suurempi kuin vuori alkoi vyöryä kohti peltoa ja kaupunkeja jotka ympäröivät sitä. Sen pauhu peitti alleen kauhun kiljahdukset ja huudon. Eläimet olivat nopeita ja juoksivat rinteisiin. Suurin osa elämästä peittyi veden alle ja oli selvää, että suuri suru kohtasi kaikkia. Harmaa riepu kulkeutui veden mukana aallokossa. Se lainehti omistajalleen, joka suljetuin silmin odotti, että aika parantaisi haavat.
Syvänsiniset silmät katsoivat kaukaisuuteen ja rukoilivat että tästä selvittäisiin. Aalto oli pyyhkinyt menneisyyden mukanaan ja nyt jonkun oli rakennettava tulevaisuus.
Kestäisi kauan ennen kuin muurit kohoaisivat ja niityt kukkisivat taas. Mutta mikään ei ole mahdotonta, sen käsittivät myös kulkijat jotka seisoivat tuhon keskellä ja silmät kiinni huusivat ,ettei mikään myrsky heitä kaada.
Ensimmäinen auringonkukka laitettiin alulle erään hyvin pienen johdosta. Pieni lapsi hymyili maassa ja sanoi kukka. Hän löysi siemenen, joka oli niin pieni että sen olisi voinut nielaista huomaamatta, mutta lapsi heitti sen multaan ja siitä kehkeytyi tuleva uuden kauden toivo. Paljon laitettaisiin tämän kukan varaan.
Oli kostea aamu kylässä. Kastehelmi kiilsi heinän korrella. Usva peitti lähes kaiken, jonka kiinni sai. Viileä henkäys kävi yli maan ja kaikki huokaisivat syvään. Oli uusi aika alkamassa. Joku lähestyi kylää, jossa kaikki tulisi käymään niin nopeasti.
Pieni poika rakastui tyttöön ja lähti tämän perään. Hän huusi tytön nimeä, mutta ei tavoittanut tätä. Hän eläisi loppuelämänsä etsimällä tyttöä joka katosi kuin lehti maahan.
Pieni puhallus ja kaikki katoaa. Sellaista elämä on. Mutta jos tarpeeksi yrittää, niin puhallus tuo kaiken hyvän takaisin, pitää vaan koittaa tarpeeksi lujaa.
Elämä alkaa niin kivuliaasti, mutta loppuu kuin silmänräpäyksessä. Ilman tuskaa. Höyhenen lailla putoaa maahan ja pysähtyy. Ei ole muuta tietä.

Aivan hirveätä skeidaa.

 

Miksi kuvittelet, että se muuttuisi tästä yhtään paremmaksi? Luuletko, että sinut hakee täältä prinssi, ja saat linnan ja puoli valtakuntaa haltuusi?

Miksi sinä olisit yhtään sen parempi, kuin mitättömin kerjäläinen haaveiden kaupunkisi kurjimmalla kujalla?

Sinä et ole mitään.
Etkä sinä ansaitse mitään. Et yhtään mitään.

*

Minun kummitukseni. Ne, mitkä pää kallellaan katsovat minua, ne, joilla on silmien tilalla valkoista ja mustaa. Tyhjyyttä, ja vihaa ja sanoin kuvaamattoman pelottavaa. Jotakin, jonka voi vain aavistaa, ja jo se riittää.

Minun kummitukseni, seuralaiseni.

Minä olen heidän palvelijansa, nöyrä ja mitätön.

*

Katso ympärillesi! Näetkö mitään?

Kaikki ovat lähteneet. He jättivät sinut tänne. Turha sinun on huutaa, kukaan heistä ei kuule. Sinun itkusi on tyhjää vain.

*

.

tätä kun vielä vähän tiivistää, niin tulee oikein mainio