Neuvola oli tänään ja oli taas kaikki kunnossa. Paino oli noussut vähemmän kuin pelkäsin, 600g/vko. Yhteensä painoa on nyt tullut noin kahdeksan kiloa, mikä minusta on vielä ihan siedettävissä rajoissa. Hemoglobiini oli laskenut (viimeksi 129, nyt 112), joten jatkan rautakuuria. Juniori oli poikittain vatsassa, mutta ei kuulemma ole vielä syytä huoleen, sillä aikaa kääntymiseen on vielä.
Minä yletän vielä leikkaamaan varpaankynnet , mutta saa nähdä, mikä on tilanne parin viikon päästä. Vatsa ei vielä tunnu olevan muutenkaan tiellä. En osaa yhtään arvioida, onko vatsa iso, pieni vai keskikokoinen viikoihin nähden. Siskon reaktio eilen oli "järkky mikä jättimaha siulla on!" , mutta sen asiatuntemukseen ei tässä asiassa ole luottamista
Synnytys ei pelota. Itse asiassa odotan sitä mielenkiinnolla, suorastaan uteliaana. En osaa pelätä kipua, jotenkin ajattelen sen kuuluvan asiaan. Synnytys on uusi kokemus, jota jopa odotan. Ehkä positiivinen suhtautumiseni johtuu siitä, ettei kukaan ole pelotellut minua kamalilla synnytysjutuilla. Äitini asenne on, että synnytyksestä selviää, kun vain muistaa hengittää =) koetan pitää tuon moton mielessä sitten tositilanteessakin...
Synnytystaä enemmän minua mietityttää se, miten elämä jatkuu kun juniori on kotona. Minulla on ollut lääkitystä vaatinut masennus kaksi kertaa ja aiemmin sairastetut masennukset altistavat synnytyksen jälkeiselle masennukselle. Toisaalta, kun sitä jo tietää, miltä tuntuu kun pää ei kestä kasassa, niin osaa jo itsekin huomata hajoilun merkit ja näin ollen etsiä apua. Mies on lisäksi (tietysti!) luvannut katsoa perääni, jos en itse tajua olevani pimahtanut. Turha toisaalta asiaa nyt pohtia, voihan se olla, että en sairastu ja kaikki menee hyvin.
Mutta nyt pyykinpesuun, on kaikki vaatteet likaisina reissun jäljiltä.
tiksu ja uffe (30+4)