W
Wiltsu
Vieras
Olen tässä pohtinut etäsuhdettani. Uteliaana ja mielenkiinnolla katselen, miten tämä tulee sujumaan. En ole teini-iän jälkeen varsinaisesti seurustellut, vaan muuttanut aina melko nopeasti miesten kanssa yhteen asumaan. Nyt olen pakkotilanteessa. Asumme 200 kilsan päässä toisistamme ja minulla on vielä 16- ja 17-vuotiaat teinit kotona. Miehellä on hyvä vakityö Helsingissä, minä olisin muuten vapaa lähtemään, mutta haluan hoitaa teinini täällä.
Jollain lailla tämä on kuitenkin raastavaa. Nyt vietän ensimmäisen viikonlopun erossa hänestä tutustumisemme jälkeen ja sekin on mukavaa, sillä nautin myös puuhastelusta ihan itsekseni; pihan kevätsiivousta ja yleistä raivaamista koko talossa. Mutta viihdyn hänen seurassaan mielettömän hyvin ja siksi minusta olisi mielenkiintoista kohdata arkikin yhdessä. Läheisyytemme ja seksi on valloittavaa.
En ole varsinaisesti edes pohtinut yhteenmuuttamisen mahdollisuutta, koska sitä ei käytännössä ole. Silti ei voi mitään, että kaipaan Helsingin asuntoomme hänen luokseen. Repiiköhän tämä liikaa? Matkustaminenkin eestaas on raastavaa ja kuluttavaa. Minulla on sellainen olo, että minulla ei ole kotia enää missään. Kun tulen stadista kotiin, on täällä pyykkikuorma ja keittiö on kuin pommin jäljiltä; tämä tuntuu hetken työmaalta ja joka kerta menee muutama päivä sopeutumiseen taas. Sama toisessa päässä...menee hetki, että tajuan irrottautua teinien kanssa elämisen arjesta ja huonosta omatunnosta ja nauttia kahden aikuisen ihanista yhdessäolohetkistä...
Totunko tähän?
Missään nimessä sitä en kyseenalaista, ettenkö haluaisi tämän miehen kanssa olla. Rakastan häntä!
Mutta jaksanko elää näin vielä muutamia vuosia?
Jollain lailla tämä on kuitenkin raastavaa. Nyt vietän ensimmäisen viikonlopun erossa hänestä tutustumisemme jälkeen ja sekin on mukavaa, sillä nautin myös puuhastelusta ihan itsekseni; pihan kevätsiivousta ja yleistä raivaamista koko talossa. Mutta viihdyn hänen seurassaan mielettömän hyvin ja siksi minusta olisi mielenkiintoista kohdata arkikin yhdessä. Läheisyytemme ja seksi on valloittavaa.
En ole varsinaisesti edes pohtinut yhteenmuuttamisen mahdollisuutta, koska sitä ei käytännössä ole. Silti ei voi mitään, että kaipaan Helsingin asuntoomme hänen luokseen. Repiiköhän tämä liikaa? Matkustaminenkin eestaas on raastavaa ja kuluttavaa. Minulla on sellainen olo, että minulla ei ole kotia enää missään. Kun tulen stadista kotiin, on täällä pyykkikuorma ja keittiö on kuin pommin jäljiltä; tämä tuntuu hetken työmaalta ja joka kerta menee muutama päivä sopeutumiseen taas. Sama toisessa päässä...menee hetki, että tajuan irrottautua teinien kanssa elämisen arjesta ja huonosta omatunnosta ja nauttia kahden aikuisen ihanista yhdessäolohetkistä...
Totunko tähän?
Missään nimessä sitä en kyseenalaista, ettenkö haluaisi tämän miehen kanssa olla. Rakastan häntä!
Mutta jaksanko elää näin vielä muutamia vuosia?